Graafisen tekniikan insinöörikoulutus

Graafisen tekniikan insinöörikoulutus alkoi Espoon-Vantaan teknillisessä oppilaitoksessa vuonna 1988, ja opetus päättyi Metropolia Ammattikorkeakoulussa vuonna 2017. Vuoden 2018 loppuun mennessä valmistui yhteensä 476 insinööriä. Teknikko- ja insinöörikoulutuksen syntyvaiheita valotetaan kirjassa mm. lehtori Pentti Niemelän haastattelussa, jonka kautta tallentui paljon alan historiaa. Ilman tätä kirjaa se olisi jäänyt dokumentoimatta.

Kirjoittajat ovat graafisen insinöörikoulutuksen kehittämiseen vahvasti vaikuttaneita henkilöitä. Mukavana lisänä mukana on myös alan ensimmäisten insinöörien muisteluita opiskeluajaltaan.

 

Merja Nieppola (toim.) Graafisen tekniikan insinöörikoulutus 1988–2017. 76 s.

 

Muutoksia lomaosakevuokriin

Levin Rinnelinna: kesäviikot 18–35, alk. 220 €/vk, ruskaviikot 36–43, alk. 300 €/vk, talviviikot
44–17, alk. 550 €/vk.

Tahkon Tintintaival: kesäviikot 22–35, 220 €/vk, talviviikot 52–17, 330 €/vk, sesongin ulkopuoliset viikot 18–21 ja 36–51, 170 €/vk.

Jos viikkovuokrausta ei ole, on mahdollisuus viikonloppu- (pe–ma) ja alkuviikkovuokraukseen (ma−pe): kesäviikot 22−35, 170 €/vkloppu, 170 €/ma−pe, talviviikot 52−17, 230 €/vkloppu, 230 €/ma−pe, sesongin ulkopuoliset viikot 18−21 ja 36−51, 120 €/vkloppu, 120 €/ma−pe.

Ellivuoren Satuniemi: kesäviikot 22–35, 220 €/vk, talviviikot 52–17, 330 €/vk, sesongin ulkopuoliset viikot 18–21 ja 36–51, 170 €/vk. Jos viikkovuokrausta ei ole, on mahdollisuus viikonloppu- (pe–ma) ja alkuviikkovuokraukseen (ma−pe): kesäviikot 22−35, 170 €/vkloppu, 170 €/mape, talviviikot 52−17, 230 €/vkloppu, 230 €/ma−pe, sesongin ulkopuoliset viikot 18−21 ja 36−51, 120 €/vkloppu, 120 €/ma−pe.

Arpapeliä

Luonto on arvaamaton, ja menneenä kesänä sai monesti veikkailla, mikä sääennusteista osuu lähimmäksi. Kastunko, palelenko tuulessa vai poltanko poskipääni auringon paahteessa? Hämmästyttävän usein yhden päivän aikana osuivat kohdalle kaikki säätilat. Tuntui, että on ihan sama, miten ulos lähtiessä pukeutui, veikkaus päivän keleistä meni aina jossain määrin pieleen.

Osittain pieleen on mennyt Suomen valtion luonnonvarallakin, Veikkaus Oy:llä. Kesän aika saamansa runsaan ilmaisen näkyvyyden lisäksi on siellä kovasti ideoitu mainontaa, josta valvova silmä on jo useaan otteeseen ärähtänyt. Veikkaus saa monopolina kyllä lain mukaan markkinoida pelejään, mutta mainonta ei saisi edistää taloudellisia, sosiaalisia tai terveydellisiä haittoja. Arpajaishallinnon linjausten mukaan Veikkauksen ei liioin sovi mainonnallaan kasvattaa liikevaihtoa. Pikemminkin pyrkimyksenä pitäisi olla kysynnän kanavointi.

Tavallaan ymmärrän, miksi rajanveto on Veikkaukselle hankalaa näillä määritteillä. Eikö mainonnan tarkoituksena ole juuri liikevaihdon kasvattaminen ja myynnin lisääminen? Miten myynnin kanavointi siitä sitten poikkeaa? Ja mitä se edes tarkoittaa? Valtion monopolit ovat tältä osin hankalia. On moraali- ja vastuullisuuskysymykset ja Veikkauksen liikevaihdosta (3,15 miljardia euroa vuonna 2018) lohkeava muhkea tili valtion kassaan.

Suomalaiset ovat pelihullua kansaa. Onneksi, sillä kuulemma suuri osa rahoista jaetaan urheilun ja kulttuurin kautta kansalle takaisin. Aivan kuten Alkosta ostettujen juomien myyntituloistakin suuri osa palautuu kansanterveyttä edistämään (?).

Mediaunionilla ei yhdistyksenä ole monopolia, eikä kyllä markkinointiakaan. Joskus on jäsenistö toivonut markkinointitapahtumia, kampanjointia tai muuta näkyvyyttä, joka tähtäisi uusien jäsenten hankintaan. Mutta tarvitaanko sitä enää nykyisellä toiminnan tasolla, aatteellisella yhdistyksellä? Luulenpa, että meille riittää hyvin suusta suuhun mainonta ja nykyinen hyvä maineemme.

Mediaunioni jakaa vuosittaisesta ”liikevaihdostaan” runsaasti avustuksia, vaikkei tuloja juurikaan ole. Sijoitustuotot muodostavat pienten osallistumismaksujen ohella ainoan tulonlähteen, jäsenmaksua ei peritä tällä hetkellä lainkaan. Nykyinen yhdistysmuoto, jossa (iso) hallitus päättää jäsenistön hyväksi avustuksista oikeastaan kolmea eri mallia käyttäen, on kyllä hankala ja joskus arpapeliä muistuttava.

Jäsenistölle tämä ei ole näkynyt, mutta vuotuinen työmäärä ja perusteiden selvittely on turhauttavaa. Se myös vie liikaa aikaa – se on pois toiminnan kehittämisestä. Toivottavasti ensi kevään yhdistyksen kokous saisi päätettyä yksinkertaisemman tavan avustusten jakoon. Tuokaa ajatuksenne ja esityksenne kokoukselle, kun aika koittaa!

Kuten tuoreesta lehdestä voitte lukea, yhdistyksen 110-vuotisristeilyllä hallitus esiintyi merkittynä ruusukkeilla. Tavoite oli olla avoin uusille ideoille ja jäsenistön käytettävissä. Tätä kirjoittaessani en vielä ole kuullut, tuliko kehitysehdotuksia – toivottavasti tuli.

Hyvää syksyä kaikille toivottaen

Vesku
Yhdistysfaktori Vesa Salmi
puh. 050 467 9577
info@mediaunioni.fi

Elokuussa tuli jytky

Kulunut kesä ei ollut edellisen veroinen sään suhteen, mutta ehkä normaali Suomen kesä. Yhdistys järjesti kesällä monta perinteistä tapahtumaa: golfmestaruuskilpailut, koskikalastusretken ja juhannus perhetapahtumana Tammisaaren Snäcknäsissä.

Heinäkuussa oli tarkoitus tehdä retki Verlan tehdasmuseoon, mutta vähäisen osanoton vuoksi jouduimme perumaan sen. Keskikesä ei saa joukkoja liikkeelle. Elokuun alkupuoliskolla sitten tuli suuri jytky – yhdistyksen 110-vuotisristeily sai jäsenet liikkeelle. Risteily keräsi lähes 130 osallistujaa. Tapahtuma oli kerrassaan loistava! Palaute kannustaa järjestämään vastaavia tapahtumia, kun hyvä teema löytyy. Hienoa oli, että moni osallistuja oli ensikertalainen.

Syksyn tapahtumista jouduimme peruuttamaan kuntoremonttiloman Laukaaseen ja ExtremeRun-hupijuoksutapahtuman Espoossa tutun syyn vuoksi – ei osanottajia. Lokakuinen kylpyläloma Viron Rakvereen sitä vastoin täyttyi halukkaista nopeasti. Keilaajat kokoontuvat omaan mittelöönsä Poriin lokakuun alussa. Perinteiseen pikkujoulutapahtumaan marraskuussa Turussa on paikkoja rajoitetusti, ja nekin varmasti täyttyvät.

Hallitus pohti seminaarissaan elokuussa mm. ensi vuoden tapahtumia. Vuotuisten tapahtumien määrää vähennetään, sillä peruutetutkin tapahtumat työllistävät melkoisen paljon. Mielenkiintoista on, että peruutettuihin tapahtumiin oli myös seuralaisten mahdollisuus osallistua. Ei siis pidä paikkaansa väittämä, että tapahtumiin ei osallistuta siksi, etteivät seuralaiset pääse mukaan.

Hallituksen työskentely on edelleen melko haasteellista. Osalla edustajista on edelleen käsitys, että yhdistyksen päätehtävä on muiden yhdistysten tukeminen. Tavoitteena on keskittyä yhteisten tapahtumien tukemiseen ja järjestämiseen. Muistakaa siis osallistua yhdistyksen järjestämiin tapahtumiin, sillä se on paras kannustin meille järjestäjille.

Pekka Teinilä
pp.teinila@gmail.com | puh. 050 553 2508

Kirjainprojekti vailla vertaa

Litografi Pentti O. Hiltunen on luovuttanut merkittävän typografia- ja kalligrafia-aiheisen kokoelmansa Päivälehden museolle. Hiltunen on vuosien mittaan restauroinut eli puhtaaksi piirtänyt ja dokumentoinut liki tuhat katoamassa olevaa kirjasinleikkausta sekä runsaasti erilaisia koristeaiheita ja monogrammeja.

Tänä syksynä 87 vuotta
täyttävä Pentti Hiltunen ja Ateneumin kurssilla tehty oma kuva 1940-luvun lopulta.

Hiltunen hakeutui 1940-luvun lopulla oppilaskokelaaksi Maanmittaushallituksen karttapainoon. Kolmen viikon koeajalla kokelaiden taidot punnittiin. Faktorin ohje oli: piirtäkää vaikka yksi kirjain päivässä. Oli oltava kärsivällinen ja huolellinen. Niin joukosta valikoituivat ne, joilla kädentaito riitti vaativaan ammattiin.

Litografin nelivuotiseen oppiin kuului myös jatkokoulutus Ateneumin taideteollisella kurssilla. Tiedot ja taidot jalostuivat. Hiltusesta tuli pätevä ammattilainen, ja hänen oppi-isänsä karttapainossa alkoi uskoa Hiltuselle myös ylimääräisiä töitä. Näitä olivat erityisesti silkkipainojen tarvitsemat viimeistelytyöt. Työpäivät venyivät ja kokemusta karttui.

Kun oppi-isä muutti pois Suomesta, jäi hänen laaja asiakaskuntansa Hiltuselle. Asiakaspohja mahdollisti pian oman yrityksen perustamisen. Syntyi Lito-Kuva, jonka vetäjänä Hiltunen toimi 45 vuotta.

Kivikaudelta reproaikaan
Offsettekniikka ja uudet tekstinvalmistus ja kuvankäsittelymenetelmät syrjäyttivät kivipainon tuotannollisena menetelmänä 1950-luvulla. Hyviä kuvantekijöitä ja puhtaaksipiirtäjiä kuitenkin tarvittiin. Oli vain käytettävä uutta tekniikkaa. Lito-Kuvaankin hankittiin ajanmukaiset tuotantovälineet, joista otettiin kaikki tehot irti. Tarkkapiirtoiset, ääriviivakorostustekniikkaa hyödyntävät rasterikuvat olivat Lito-Kuvan tunnustettu tavaramerkki.

Lito-Kuvan aikaan Hiltunen valmisti melkoisen määrän
kirjaimistoja, jotka sijoitettiin tyhjiin filmilaatikoihin.

Valoladonnan myötä markkinoille tulvi uusia fontteja, joita painojen asiakkaat vaativat käytettäväksi. Fontit olivat kalliita, yksi fontti saattoi 1970-luvun puolivälissä maksaa 10 000 markkaa (noin 8 500 €). Kyseistä fonttia tarvittiin ehkä vain muutamassa työssä.

Hiltunen ei halunnut satsata kalliisiin fontteihin. Hän hankki kuvat tarvittavan fontin kirjaimistosta ja suurensi ne kameran tai kopiokoneen avulla. Sen jälkeen hän siisti kirjaimet puhtaiksi ja tarvittaessa myös tekstasi niitä uudestaan.

Uudelleen työstetyt kirjaimet pienennettiin sitten haluttuun pistekokoon, jonka jälkeen uusia kirjainoriginaaleja saattoi kopioida rajattomasti. Näin saatiin haluttu fontti omaan käyttöön. Irtokirjaimina tosin, mutta kustannuksia säästäen. Näitä duunattuja fontteja ehti Hiltusen käsistä syntyä kymmenittäin, kunnes digiaika mullisti alan jälleen kerran. Valomekaaniset kirjasinfontit jäivät historiaan.

Kirjaimia pelastamaan
1990-luvun alun lama päätti Lito-Kuvan tarinan, ja Hiltunen siirtyi eläkkeelle. Se merkitsi uuden ja merkittävän työsaran alkua: katoamassa olevien kirjaimistojen pelastamista.

Maailmassa arvioidaan olevan liki 200 000 fonttia, ja uusia syntyy kaiken aikaa lisää. Fonttikirjastoista voi löytää kuvat useimmista käytössä olevista fonteista, mutta jotkut kirjaimistot ovat katomassa kokonaan. Niistä on vain satunnaisesti jäljellä olevia tuhruisia kuvia vanhoissa painotuotteissa. Kuitenkin näillä kirjaimistoilla on paikkansa typografian historiassa. Näitä fontteja Hiltunen ryhtyi pelastamaan.

Kirjainten suunnittelijoiden työlle ei edes mielikuvitus ole asettanut rajoja.

Herätteen pelastustyöhön antoivat Lito-Kuvan aikaan itse duunatut fontit. Kädentaito oli edelleen tallella, ja Lito-Kuvan aikaista menetelmää saattoi soveltaa kotonakin, jonne Hiltunen hankki reprokameran ja muut tarpeelliset välineet.

Lähdeaineistoa, vanhoja mallikirjoja ja esitteitä alkoi kertyä, kun tieto Hiltusen harrastuksesta levisi alan ihmisten keskuudessa. Mutta työ ei ollut helppoa. Vanhojen mallien aakkoset olivat usein erikokoisia ja ryhmittelyt erimuotoisia. Lisäksi oli tavallista, että malleista puuttui kirjaimia. Aluksi Hiltusta hirvitti täydentää puutteellisia kirjaimistoja omilla versioilla, mutta kun jälki näytti hyvältä, kirjaimistot tulivat täydennetyiksi.

Kotioloissa onnistui vaativimpienkin anfangikirjainten työstäminen. Hiltunen kertoo tarvittaessa suurentaneensa kirjaimen jopa yli 400 prosentin kokoon. Tällöin siistiminen kävi helpommin, mutta vei rutkasti aikaa. Hiltunen käytti työskentelyssään myös maskikalvoja ja
muita reprovälineitä.

Kauniit kirjaimet -näyttelyyn kuuluu myös Hiltusen eri tekniikoilla tekemiä tauluja, kuten tämä kirjapainotaidon perustanlaskijaa esittävä työ.

Nyt Hiltunen on jäänyt eläkkeelle myös harrastuksestaan. Työnsä keskeisen sisällön, niin pelastetut fontit kuin reprokuvauksen tekniikkaa syventävät opit, hän on koonnut Kauniit kirjaimet -näyttelyksi. Se on kiertänyt useissa kirjastoissa ja ollut esillä jopa Rekolan kirkossa. Näyttely on nyt siirretty Päivälehden museon kokoelmiin, joten pelastetut fontit ovat saaneet uuden kodin.

 

 

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

 

Sattumalta kirjapainoon – musiikki mielessä

Vuonna 1966 ollessani 16-vuotias olin valintatilanteessa. Musiikinopettajani sanoi: ”Voisit mennä varuskuntasoittokuntaan oppiin ja hankkia sieltä ammatin.” Liekö hän keskustellut asiasta varuskunnan musiikkipäällikön kanssa. Samaan aikaan avautui latojaoppilaan paikka Kainuun Sanomilla Kajaanissa.

Työhaastattelussa silloinen toimitusjohtaja Ahvo Yli-Lonttinen pyysi minua kirjoittamaan nimeni pahvilapulle. Hän tutki sitä hetken ja sanoi, että maanantaiaamuna töihin. Siitä kirjapainoala lähti mukavasti käyntiin neljän vuoden latojaoppilaan oppisopimuksella.

Kymmenen vuoden työskentelyn jälkeen lähdin opiskelemaan kirjapainoteknikoksi Helsingin Teknilliseen oppilaitokseen.

Vaimoni Liisa sanoi silloin: ”Kun valmistut koulusta, niin voit ostaa itsellesi harmonikan.” Ensimmäinen koulun jälkeinen tilini tuli vuonna 1979 Tampereella Aamulehden latomon työnjohtajan tehtävistä. Kuvitelkaa, kuinka
30-vuotias mies pitää harmonikkaa sylissään kuin morsianta! Tekee mieli hieman kopeloida.

Melkein jokainen harmonikansoiton aloittelija opettelee ensimmäiseksi Metsäkukkia-valssin. Minäkin harjoittelin sitä melkein puoli vuotta, ja tuntui jo toivottomalta. Silloin meinasin myydä hanurin. Näin unia, kuinka joskus voisin soittaa hieman vaikeampia kappaleita jopa yleisön edessä.

Vuoden 1979 syksyllä aloitin faktorin työt Kajaanissa. Vuonna 1984 silloinen Kainuun Sanomat Oy:n kirjapainonjohtaja Pekka Pätynen pyysi, voisinko harkita siirtymistä työnjohtajan tehtävistä myyntifaktoriksi. Siirryinkin myynti- ja asiakaspalvelutehtäviin ja opiskelin paitsi ammattiin valmistavia myyntitutkintoja myös musiikin teoriaa ja soittotaitoa. Vuonna 1992 tuntui, etten ole vielä kokenut kaikkea harmonikansoitossa. Rovaniemellä toimiva Rovala-opisto antaa musiikin teorian ja soiton opetusta. Neuvottelujen jälkeen sain töistä sapattivuoden ja aloitin opinnot, joita sulatellessa ei yksi elämä meinaa millään riittää.

Musiikin vaikutus on voimistunut elämässäni merkittäväksi ja ystäväpiiri laajentunut. Erilaiset kuorot ja orkesterit pyytävät minua mukaan matkoilleen. Avartavia ja mielenkiintoisia ovat olleet esiintymismatkat Unkariin, Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan, Saksaan ja Amerikkaan – kahteenkin kertaan. Suomen Harmonikkaliiton liittovaltuustossa katselen harmonikkamusiikin kehitystä ja harrastustoimintaa laajemminkin. Kajaanin Harmonikkakerhon puheenjohtajana toimiessani voin olla yhdessä muiden soittajien kanssa ja tukea heitä harrastuksessaan.

Yli 46 vuoden työrupeama päättyi vuonna 2012. Lisäarvoa harrastuksestani sain, kun puhelinvaihteemme kertoi minulle useastikin, että asiakas ei soittaessaan muistanut nimeäni, mutta sanoi haluavansa sille haitarinsoittajalle.

Nyt eläkkeellä ollessani tapaan vieläkin yhteistyökumppaneita. Esiintymisiä on ollut viime vuosina noin 90 vuodessa, suurin osa vanhusten ja eläkeläisten viihdyttämistä. Onpa seassa myös rahakeikkoja. Kivaa harmonikansoitto on – sille kun antoi sormet, niin se vei koko ukon. Eero Määttä

München & FESPA-messut 16.–19.5.2019

Torstaina 16.5. lähti vajaan kahdenkymmenen hengen porukka Mediaunionin matkalle tutustumaan keskieurooppalaiseen kaupunkikulttuuriin ja alan messuihin.

Münchenillä on tarjota matkalaisille runsaasti uutta ja vanhaa kaupunkiviihdettä. Hotelleja keskeisellä sijainnilla, hyvät aamiaiset ja mukava sää. Lukemattomia nähtävyyksiä, vanhaa kaupunkia ja uutta kaupunkia. Palatseja, kirkkoja, museoita, ravintoloita, puistoja, kävelykatuja ja jokunen (tuhat) kauppaa. Siinä olivat ainekset kesän odotteluun yhdistyksen keväisellä messumatkalla.

FESPA (digitaali-, seri- ja tekstiilipainamisen yhteisön globaali yhdistys) tarjosi taas paljon mielenkiintoista nähtävää. Messuilla oli kuusi isoa hallia täynnä tuotannon- ja prosessinohjausjärjestelmien, laitevalmistajien ja materiaalitoimittajien ständejä. Oli näytöksiä ja näytteitä. Useammankin messuvieraan matkaan tarttui ainakin erikoisella printillä koristeltu t-paita, ehkä myös jokunen muki.

Autoja wrapattiin eli teipattiin huikeilla, koristeellisilla väriteipeillä, joita digikoneilla tulostettiin. Ikävä kyllä eivät autoista antaneet näytteitä mukaamme. Isoja kankaita ja tekstiilejä painettiin vielä isommilla sublimaattikoneilla, rullatavarana myös. Mielenkiintoisia olivat myös 3d-tulostimet ja -ohjelmistot, vaikka ne olivat selkeästi vähemmistönä näillä messuilla.

Reissussa oli mukana runsaasti messukävijöiden veteraaneja, joiden kanssa viime vuonna olimme Berliinissä. Nyt kääntyvätkin odotukset seuraaville Euroopassa järjestettäville messuille. Maa on eri, mutta edelleen isossa kaupungissa ollaan, joten voimme yhdistää mainiosti kulttuurin ja ammatillisen tietämyksen kasvattamisen. Suuntana siis maaliskuinen Madrid. Vamos!


Teksti ja kuvat Vesa Salmi

Aasinsiltoja

Suuri suosikkini tangolaulaja Reijo Taipale siirtyi toisille laulumaille huhtikuussa. Suuri suru kulki kehoni läpi, ravisteli kovasti päivän ja toisen. Iltaisin mietin suuren laulajan tyyliä ja tinkimätöntä työntekoa. Hän oli aito ja rehellinen tanssilavojen työmies. Reijo astui mikrofoni kädessä orkesterin eteen kevyessä haara-asennossa ja antoi laulun tulla. Viesti lähti 1960-luvun jöröille nuorille miehille. Reijo lauloi sanat, jotka haluttiin sanoa rakkaalle.

Tämä on aasinsilta siihen, mitä nuoruusmuistoja Reijon kuolema toi mieleen. Vuonna 1966 latojaoppilaana Vaasa Oy:ssä olin vuoden lehtipuolella ilmoitusladonnassa. Oppilaalla oli monen monta tehtävää, myös palvelujen tarjoaminen, kuten kondomien ostaminen parille konelatojalle. Ne piti ostaa apteekista, jotta latojat saivat kuitit
verovähennyksiin. Sitä oppilaalle sälytettyä aputyötä häpesin.

Kuusipäiväinen työviikko päättyi lauantain viisituntiseen päivään ja kiirehtimiseen linja-autoasemalle Kauhavan bussiin. Torstaisin ilmoitusladonnassa oli kova hässäkkä, sillä perjantain lehdessä oli kaksi sivua tanssi-ilmoituksia. Matalia ja leveitä. Kaikki piti olla mahdollisimman suurella ja kehykset tehokkaan tukevia. Ilmoitusmestari teki pikaisia luonnoksia ladonnan helpottamiseksi.

Aina niistä ei saanut selvää, kun teksti oli aaltoviivaa. Valokuvat olivat sinkkilaattoina tai stereotypiavaluina. Niistä oli vaikea tunnistaa esiintyjän kasvot ilman vedosta tai leimaa, mutta kuuluisuudet, kuten Reijo Taipale ja Eino Grön, olivat helppoja.

Torstain ilmoitusladonta oli hauskaa, sillä sen jälkeen tiesi, millaisia esiintyjiä maakunnassa oli viikonloppuna. Pystyin kavereilleni ehdottamaan hyviä paikkoja. Taipale oli suurin vetonaula, ja sinne, missä hän esiintyi, yritimme saada kuljetuksen. Tuohon aikaan osasin sijoittaa kartalle kaikki Pohjanmaan tanssipaikat.

Perjantai oli kuolinilmoitusten ladontapäivä. Ne olivat helppoja, kaava oli sama välistyksineen ja tekstikokoineen. Opin valtavan määrän kuolinvärssyjä. Niillä tiedoilla ei vielä tuolloin ollut käyttöä.

Vedän jälleen pitkän aasinsillan nykypäivästä kuolinvärssyihin. Ne ovat sittemmin tulleet tutuiksi. Omat vanhemmat, puolison vanhemmat ja osa lapsuusystävistä ovat jättäneet meidät tutuin värssytekstein. Tanssi-ilmoituksia lehdissä on nykyisin vähän – lavakulttuuri oli aikansa tuote. Kuitenkin jotain mahtavaa on Taipaleen ja Grönin viitoittamalla tanssimusiikin saralla. Joka vuosi Seinäjoen tangomarkkinoilla valitaan uudet kuninkaalliset. Joistakin tulee suuria tähtiä ja pitkäaikaisia menestyjiä, mutta useimmat ovat ajalle tyypillisesti pätkätöissä. Seppo Parkkonen

Koskikalastusretki Ruunaan Kattilakoskelle

Partasen Taisto sai lähtöpäivän aamuna komean taimenen.

Koskikalastajien tapaaminen 15.–17.6. 2019 alkoi lounaalla Ruunaan Matkailun tiloissa, ja sen jälkeen siirryimme autoilla vastakkaiselle rannalle, jossa vene oli jo odottamassa. Majoittumisen jälkeen alkoi hillitön kalastusvälineiden viritteleminen. Lämmin sää oli tehnyt kalat todelle niipukkaiksi. Pikkuhiljaa aloimme saada muutamia kirjoja, ja iltaan mennessä niitä oli kymmenkunta. Illallinen ruokailtiin grillikatoksen suojissa, myöhemmin vielä kalastettiin ja saunottiin.

Jo klo 4.30 alkoivat ensimmäiset veneet lipua kosken yläjuoksulle. Tällä kertaa saaliit olivat niukkoja. Aamun kruunasi makoisa aamupala grillikatoksessa, jossa edellisen päivän kalastuskokemukset kerrattiin. Lounaan jälkeen maistuivat iltapäivänokoset, jonka jälkeen kalastettiin, saunottiin ja paistettiin lettuja Aulis Harjun johdolla.

Teksti Kari Koivisto, Kuva Aulis Harju