Seteli, arvostettu painotuote

”Raha ei kasva puussa” on yleisesti tunnettu hokema, mutta on puulla vankka yhteys rahaan. Puukuitu on vuosisatoja ollut seteleissä käytettävän paperin perusta. Nykyisin paperikuidun osuus seteleissä on marginaalinen, koska setelin rakennetta pyritään kehittämään entistä vaikeammin jäljiteltäväksi. Siihen pyritään siksi, että rahan väärentäminen
on aina ollut houkutteleva tapa rikastua. Nykyisten rahojen rakenne sisältää useita turvaelementtejä, joiden väärentäminen vaatii setelipaperista lähtien sellaista erikoisosaamista, josta perinteisten kirjapainojen on erittäin vaikea selvitä onnistuneesti. Maailmalla liikkuu silti huomattava määrä väärennettyä rahaa. Yrittäjiä siis riittää.

Setelirahalla on pitkä historia, joka ulottuu aina 800-luvun Kiinaan. Euroopassakin seteleitä alettiin painaa jo 1680-luvulla. Ensimmäisenä ehti asialle ruotsalainen kirjapaino. Setelit kuitenkin laski liikkeelle pankki, joka ei pystynyt hoitamaan sitoumuksiaan ja meni pian konkurssiin. Myöhemmin setelien liikkeellelaskijana ovat yleisesti olleet eri maiden keskuspankit.

Myös Suomella on melko pitkä perinne rahan painamisessa. Suomen suuriruhtinaskunta sai oikeuden omaan markkaan vuonna 1860, ja rahaa painettiin vuosien varrella useissa eri kirjapainoissa. Niiden joukossa ovat historiikeissamme mainitut Frenckellin ja Simeliuksen kirjapainot. Myöhemmin Suomen Pankin setelipaino vastasi yksinoikeudella markkojen ja osan aikaa myös eurojen painamisesta. Nykyisin eurosetelit painetaan Euroopan keskuspankin valvonnassa kolmessa eri maassa.

Käteisen katoamista ja sen muuttumista digitaaliseksi on povattu jo vuosia. Siihen suuntaan ollaan menossa, mutta hitaasti. Johtavista EU-maista Saksassa käteinen on edelleen arvossaan ja luotettu maksuväline, vaikka paine maksutapojen digitalisoimiseen on kova. Meillä käteisen rinnalla käytetään enenevässä määrin erilaisia maksukortteja ja niiden lähimaksuominaisuuksia sekä älypuhelinten sovelluksia.

Niihin liittyy toki pieniä ongelmia. Itse olin äskettäin todistamassa tapahtumaa suuren marketin kassajonossa. Asiakas oli tottunut maksamaan ostoksensa älypuhelimella, mutta kyseisellä kassalla se ei onnistunut useista yrityksistä huolimatta. Ostokset siirrettiin sivuun, ja asiakas lähti etsimään vaimoaan, jolla oli pankkikortti ja ehkä myös käteistä. Ei liene ihme, että vaikka maksaminen digitalisoituu, myös käteisen määrä on kasvanut ja sitä on liikkeellä enemmän kuin koskaan. Ehkä niin onkin hyvä, sillä tiedonsiirtoverkkojen kaatuessa ainoa järkevä varajärjestelmä on juuri käteinen raha.

Muutosta ilmassa

On juostava, jotta pysyisi paikallaan, valistavat meitä muutosagenteiksi itseään nimittävät yrityskonsultit. Heidän puheistaan saa käsityksen, että muutosvastarinta on yksi ihmisen suurimmista synneistä sitten paratiisin kielletyn omenan. Ihannoidaan niitä, jotka uskaltavat siirtyä pois mukavuusalueeltaan.

Muutosvastarinnasta puhuvat eniten ne, joita se vähiten koskee, kuten yrityksen johto ja omistajat. Heidän tehtävänään onkin viedä muutokset käytäntöön. Jos muutosvastarintalaiset olisivat voitolla, niin raitiovaunuissa olisi edelleen rahastajat ja jääkiekkoilijat ja motoristit kurvailisivat paljain päin. Aamun lehden lukemiseen tarvittaisiin neliömetrien kokoinen aamiaispöytä.

Kaikki muutokset eivät ole sellaisia, jotka vievät asiaansa parempaan suuntaan. Tai eivät ainakaan muutoksen kohteiksi joutuneiden asioita. Historiallinen esimerkki on helmikuun manifesti vuodelta 1899. Se aiheutti huomattavaa vastustusta Suomessa, koska siinä kavennettiin Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Tämä ei ollut suomalaisten etu, joten muutosvastarinta koettiin oikeutetuksi. Tämän päivän työelämästä ja politiikasta löytyy esimerkkejä vastaavanlaisista asetelmista.

Paino- ja kustannusteollisuus on läpikäynyt viimeisen 50 vuoden aikana dramaattisia muutoksia. Tuli offset ja valoladonta, tietokoneohjatut rivitys- ja tavutusjärjestelmät, näyttöpäätekirjoittaminen ja -taitto, digitaalinen kuvankäsittely, verkkokirjat, nettijulkaiseminen ja -mainonta, interaktiiviset mediapalvelut ja vaikka mitä. Niin, ja painoteollisuuden vientivetoisuus hiipui, kun Baltian maat itsenäistyivät. Suomenlahden eteläpuolella painotyön kustannukset olivat oleellisesti pienemmät.

On hyvä muistaa, että Suomessa muutokset vietiin käytäntöön varsin sujuvasti. Muutosten suunnitteluun otettiin mukaan ne, joihin muutokset kohdistuivat. Koulutus- ja uudelleensijoittelu olivat prosessissa keskeisiä. Toki kättä väännettiin monestakin asiasta. Esimerkiksi eräs ns. muutosagentti puhui varomattomasti rationalisointihyödystä, kun näyttöpäätteitä oltiin viemässä toimituksiin. Tietenkin Sanomalehtimiesten Liitto tarttui asiaan ja edellytti toimittajienkin saavan osuutensa rationalisointihyödyistä. Mutta persettä ei pantu penkkiin kuten eräissä muissa maissa.

Sopimuskulttuurista on syytä kaikkien paino- ja kustannusteollisuuden osapuolten olla ylpeitä. Vaikeista
asioista kyettiin neuvottelemaan sivistyneesti silloinkin, kun näkemyserot olivat suuret. Toimialan neuvottelukäytännöt ovat olleet muille toimialoille esimerkillisiä.

Jatkoa ajatellen voi kysyä, olisiko jotain opittavaa vaikkapa Sveitsin kelloteollisuudesta. Kun halvat japanilaiset digitaalikellot tulivat markkinoille, eivät sveitsiläiset heittäneet rukkasia naulaan, vaan kehittivät teollisuudelleen uuden ilmeen. Kello ei ole vain ajannäyttäjä, vaan tyylikäs ja hintava designtuote, joka samalla ilmentää omistajansa persoonallisuutta. Näin ei tarvinnut alistua hintakilpailuun, jossa ei olisi ollut mahdollisuuksia pärjätä. Kodakin liike-idea aikanaan oli myydä halpa kamera ja kallista filmiä. Sittemmin se päätyi myymään muistojen tallentamista. Myös Ifolor tarjoaa muistoja, ei vain kalentereita ja kuvakirjoja. Kahvila mainostaa tuotettaan: ”Coffee does not wake me up. I’m waking up for coffee”. Bulkkituotteesta tehtiin haluttu laatutuote.

Voisiko paino- ja kustannusteollisuuskin kehittää uuden mission? Voitaisiinko hektisessä maailmassa korostaa kiireettömyyttä, eräänlaista retriittiä kotioloissa, lähituotantoa, jakamistaloutta, kestävää kehitystä, eettistä tuotantoa,
estetiikkaa tai jotain muuta kasvussa olevaa suuntausta. Olisiko tämä yhden seminaarin aihe?

Kaikuja tulevaisuudesta

Robotit on mielletty koneiksi, jotka tekevät samaa työvaihetta väsymättömästi ja tarkasti. Kirjapainoissa robotit tulivat ensimmäisinä jälkikäsittelyyn. Robotti on myös pelkkä ohjelmisto ilman fyysistä olemusta. Uutiskuvat käsitellään robotilla sopiviksi lehden prosessiin, puhutaan ”autoreprosta”. Kun soitat digitaaliseen painoon, robotti vastaa ja ottaa työn vastaan. Se lähettää asetusarvot tuotantoprosessiin, ja tuota pikaa tulee ulos asiakkaan tilaama työ. Ei tiedetä tarkkaan, missä mikäkin osa prosessista on, sillä tuotanto on verkottunut. Jos kokonaisuutta ei vielä olekaan, on osia siitä jo nyt käytössä.

Robotit ovat jo monella alalla osana prosessia, vaikka asiakas ei sitä aina huomaa. Tulevaisuudessa kaikki osaavat painaa ”autopressiä” käyttäen. Voihan laulajaksikin ryhtyä kuka vaan, kun laulaa ”autotonen” kanssa.

Tulevaisuus onkin saanut yritykset miettimään, mistä liiketoiminta jatkossa muodostuu. Näyttää siltä, että osa alamme suurista yrityksistä luopuu entisistä toimintatavoistaan, ne suuntaavat katseensa esimerkiksi kiinteistöbisnekseen. Vain muutama yritys on edelleen sitoutunut toimimaan graafisella alalla. Toimijoita on entistä vähemmän ja myös tuotevalikoima supistuu. En mainitse nimiä, mutta aika näyttää kehityksen suunnan. Se näkyy jo nyt heikkona signaalina. Yhteisomisteisissa yrityksissä trendin voi havaita panostuksissa ja strategioissa.

Alalle tarvitaan siis uutta liiketoimintaa, kuten tulostamisen osaamisen hyödyntämistä 3D-tulostuksessa tai funktionaalista painamista. Tämä sisältää mm. painetun elektroniikan ja taipuisat näytöt sekä laajennetun todellisuuden. Muutkin alat ovat näistä kiinnostuneita, esimerkiksi paperi- ja pakkausteollisuus.

Koulutus nykymuodossa loppuu. Työelämä ja koulutus täytyykin entistä kiinteämmin liittää yhteen. Olisiko vanha toimintamalli tässä myös se uusi? Ennen vanhaan iso yritys perusti oman ammattiopiston omaan organisaatioon, tällöin koulutus vastasi paremmin työelämän tarpeita sekä ammatillisesti että lukumääräisesti. Koodarikoulutuskin toteutettiin yritysvetoisena. Uusi asia ei aina ole uusi, vaan se voi olla vanha, aikanaan tarpeellisuutensa osoittanut. Tarpeet muuttuvat ja trendit ratkaisevat.

Työelämän mallit muuttuvat, eivätkä vahvat etujärjestöt enää ole tarpeellisia siinä muodossa, jossa ne ovat toimineet. Ilmastonmuutos myös varmasti muuttaa toimintaa graafisella alalla. Ja yksi tämän päivän suurista puheenaiheista liittyy hiilijalanjälkeen. Kaikki mitä teemme sisältää valintoja hiilijalanjäljen suhteen; syöminen, asuminen, liikkuminen. Kun huomioidaan pienhiukkaset, noki ja puhdas vesi, on elämisen yhtälö melko monimutkainen. Sukupolvi sitten ei tätä liiemmälti ajateltu, mutta viimeistään meidän sukupolvemme on pakko pitää se mielessä. Koko ajatusmaailmamme on nyt muututtava.

Tiedosta elämyksiin

Viime lehdessä Perusfaktori muistutti muistelemisen tärkeydestä. Nyt tarkastellaan tulevaisuutta. Kuten eräs entinen ministeri totesi, ”ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden”. Tulevaisuudentutkimus on monitieteellinen tutkimusala, jolla on lyhyt historia, mutta vakiintunut asema akateemisessa maailmassa.

Meillä on nykyisyytemme ja menneisyytemme, mutta tulevaisuutta ei ole vielä olemassa. Toisaalta, juuri tämä tekee tulevaisuuden tutkimuksen kiehtovaksi. Nykyisyys on tässä ja nyt. Menneisyyteen emme voi enää vaikuttaa. Voimme valinnoillamme vaikuttaa siihen, minkälaiseen tulevaisuuteen olemme matkalla.

Tosin kaikkeen emme voi vaikuttaa, esimerkiksi siihen sataako vai ei. Mutta voimme vaikuttaa siihen kastummeko vai emme (sadetakki, sateenvarjo, bussipysäkin katos jne.). Kun hahmottelemme erilaisia skenaarioita siitä, mikä on mahdollista, mikä todennäköistä tai toivottavaa, luomme valinnoillemme ja teoillemme selkeän pohjan.

Klassinen esimerkki skenaarioista on neljänkymmenenviiden vuoden takainen öljykriisi. Öljy-yhtiö Shellissä oli tarkkailtu huolestuneena öljyntuottajamaiden (OPEC) 1970-luvun ministerikokouksia. Shell kehitti skenaarioita, joista erään mukaan OPEC-maat muodostavat tuottajakartellin. Shell pohti jo ennen öljykriisin puhkeamista sen mahdollisia seurauksia, ja selviytyi kriisistä ”märin jaloin”.

Samoihin aikoihin ns. Rooman Klubi julkaisi ”Kasvun rajat” -raportin, jonka se oli teettänyt huippuyliopisto MIT:ssa (Massachusetts Institute of Technology). Vaikka raportin ennusteet osoittautuivat sittemmin yliampuviksi, toi raportti näyttävästi esille sen, että rajaton kasvu ei ole mahdollista rajallisessa ympäristössä, kuten maapallolla. Vakavasti otettava tulevaisuudentutkimus käynnistyikin 1970-luvulla.

Suomessa oltiin heti ajan hermolla. 1970-luvulta alkaen on julkaistu useita painoalaakin koskevia tulevaisuusraportteja. Niissä on käytetty mm. asiantuntijakyselyihin perustuvaa delfi-menetelmää, SWOT-analyysia, tulevaisuustaulukkoja sekä hyödynnetty megatrendejä ja heikkoja signaaleja. Yleensä on päädytty siihen, että painoteollisuus on hiipumassa, mutta ei suinkaan katoamassa. Ja että tämä tulevaisuus ei ole vielä nurkan takana, vaan realisoituu vasta useiden vuosien kuluttua.

Tanskalaisen tulevaisuudentutkijan Rolf Jensenin The Dream Society -julkaisu kuvaa ihmiskunnan historiaa luolasta elämyspuistoon. Ihmiskunta on kehittynyt keräily-yhteiskunnasta maatalousyhteiskunnan ja teollisuusyhteiskunnan kautta tietoyhteiskunnaksi, josta siirrytään nyt elämysyhteiskuntaan.

Siirtyminen rationaalisuudesta emotionaalisuuden suuntaan korostaa hiljaisuutta ja kiireettömyyttä hakkaavan äänimaailman ja aggressiivisen visuaalisuuden sijasta. Tämä ei ole totaalista. Yhteiskunnan perustoiminnot perustuvat edelleen rationaalisuuteen, mutta tunteiden merkitys kasvaa. Eräs kiihdyttävä voima on ilmastomuutos. Ralli- ja formula-ajojen suosio vähenee, ja yhä useampi viihtyy museoissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä. Slow food -ateriointi vie osuuksia pikaruokaloilta. Laskettelumatkat alppirinteisiin vähenevät. Murtomaahiihdon suosio lähimetsissä, jopa kaupunkipuistoissa kasvaa.

Tällaisessa maailmassa on tilaa ja aikaa lukemiselle. Lehtien ja kirjojen kysyntä kasvaa, ja kustantajilla menee lujaa. Kirjapainoja tarvitaan edelleen, vaikka tuotantoa on hajautettu kirjakauppoihin ja koteihinkin. Printtimedia ja -mainonta voivat hyvin. Olettaen, että Jensenin unelmayhteiskunta, jota tässä on melko vapaasti tulkittu, toteutuu.

On myönnettävä, että tässä kuvattu unelmatulevaisuus sisältää enemmän toivetta kuin todennäköisyyttä. Toisaalta unelmillakin on tehtävänsä. Ilman unelmia syntyy harvoin mitään hyvää. Toisaalta, jos vain unelmoi, ei myöskään synny mitään hyvää.

Kellaripolku

Mediaunionin yhdistyksen sääntöjen pykälä 2 toteaa seuraavaa: ”Yhdistyksen tarkoituksena on tukea aatteellisesti ja toiminnallisesti viestintä- ja sitä lähellä olevilla aloilla työskentelevien ja alalta eläköityneiden toimihenkilöiden ammatillista yhteenkuuluvuutta, yhteistoimintaa ja virkistäytymistä sekä edistää viestintäalan tunnettuutta ja ammatillisaatteellista toimintaa.”

Valtakunnan johtava geriatri korosti esitelmässään erityisesti muistelemisen tärkeyttä. Muistot elämän varrelta ovat aivoissa kuin elintarvikkeet kellarissa. Mikäli muistojen kellarissa ei käydä, tämä kellarin polku nurmettuu ja yhteys muistoihin häviää.

Kun nämä kaksi asiaa – yhdistyksen toimintaperiaate ja muistelemisen tärkeys – yhdistetään, on meillä käytettävissämme mainio tilanne. Ihminen ei elä pelkästään terveellisen ravinnon, riittävän unen ja kohtuullisen liikunnan voimalla, vaan tarvitsee yksilöllisyyttä ja sosiaalista kanssakäymistä. Tämä velvoittaa meitä muistelemaan loistavaa graafisen alan historiaa.

Tosiasiassa tulevaisuus on jo takana päin. Sanonta toteaakin: Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Tämä lienee tarkoitettu negatiivisten asioiden yhteyteen, ja voimmekin sen unohtaa.

Yhdistys on toiminnassaan pyrkinyt edistämään jäsenten mahdollisuuksia tavata toisiaan ja muistella menneitä. Erilaisia tilaisuuksia ja niiden osallistujia tarvitaan, jotta toiminta olisi mielekästä. Yhdistyksen hallitus tekee juuri tätä arvokasta työtä jäsenistöä kuunnellen. Vaikka rahasta kiistellään, saadaan sopivalla kompromissilla kaikelle toiminnalle tyydyttävä ratkaisu.

Faktori-lehti on kunniakkaasti jo yli satavuotias, ja ilmestyy painettuna versiona hamaan tulevaisuuteen sekä nykyaikaisesti myös verkossa. Lehden sisällöstä osa on varattu tarinoille historiasta, samalla ne dokumentoituvat kaikkien luettavaksi. Kaikki siis reippaasti kirjoittamaan tarinoita!

Mutta miksi Perusfaktori kirjoittaa tällaisesta aiheesta? Kun tarkastelee jäsenistön ikää ja taustaa, olisi tärkeää saada kerättyä ”porukoita yhteen” ja muistelemaan. Osa historiasta on varmaan hävinnyt, niin muistot kuin koneet ja tuotteetkin. Tekniikan Museo kerää edelleen alaltamme koneita ja laitteita, pari muutakin museota tekee arvokasta työtä kulttuurimme säilyttämiseksi. Helsingin Sanomain Säätiön museo järjestää edelleen vuotuiset käsiladonnan SM-kisat ja uksauksen MM-kisat.

Kirjapainon uljas menneisyys velvoittaa, että hoidamme historian kuntoon. Samalla saamme itsellemme terveempää ikääntymistä.

Onnellisuuden dilemma

Suomi on maailman onnellisin maa, kerrottiin keväällä. Onnellisuudella, mitä sillä milloinkin tarkoitetaan, on myös kääntöpuolensa. Sen sanotaan veltostuttavan. Johtiko esimerkiksi Nokian menestys sellaiseen tyytyväisyyteen, joka ei enää kannustanut jatkuvaan tsemppiin? Vain nälkäinen leijona lähtee saalistamaan. Kun saalis on nautittu, jämähdetään varjoon makoilemaan

Leijonan kohdalla tämä rytmi toimii, mutta kilpailuyhteiskunnassa ei. Yrityselämä on täynnä esimerkkejä unholaan jääneistä entisistä menestyjistä.

Suomessa paperiteollisuus oli staattisessa tilassa vuosikymmeniä. Maailmanmarkkinat vetivät hyvin. Jos kone yski, niin vuorineuvokset lobbasivat devalvaation, ja taas meno jatkui. Onneksemme paperiteollisuus ymmärsi panostaa T&K -aktiviteetteihin. Nyt on kehitetty uusia puupohjaisia tuotteita esimerkiksi pakkaus-, lääke-, kosmetiikka- ja elintarviketeollisuuksille.

Painoteollisuuden alasajoa on ennustettu vuosikausia, joskin vasta viime vuosikymmeninä nuo ennusteet ovat realisoituneet. Painoteollisuus ei siis voinut vaipua tyytyväisyyden tilaan. Tosin alan panostukset tutkimus- ja tuotekehitykseen ovat olleet vaatimattomat. Toisaalta mitä olisi voitu tehdä, vaikka oltaisiin oltu aktiivisempia tuotekehittelijöitä.

Ei painoteollisuus ole kuitenkaan tuhoutumassa, kuten tervanpoltto sata vuotta sitten. Vaikka painoalalla on edessään edelleen volyymin laskua useissa perinteisissä tuoteryhmissä, on edessä myös kasvua uusilla markkinoilla uusilla tuote- ja palvelukonsepteilla.

Onko sitten koko ajan oltava tyytymätön? On lupa olla joskus myös tyytyväinen, iloinen ja onnellinen. Monet tutkijat, kuten arvostettu yhdysvaltalainen kaupunkitutkija Richard Florida väittävät, että onnelliset ihmiset ovat luovempia kuin onnettomat.

Vallitsevat taloustieteet, koulukunnasta riippumatta, perustavat teoriansa kansantalouden jatkuvaan kasvuun. ”Ellei organisaatio kasva, se kuihtuu”, kaikuu talousgurujen kuorolaulu. Tämä väite on osoittautunut oikeaksi useissa empiirisissä selvityksissä. Luonnontieteilijät puolestaan vakuuttavat, että jatkuva kasvu ei ole mahdollista suljetussa systeemissä. Maapallo on suljettu systeemi.

Huhtikuussa kerrottiin, että suomalaiset ovat käyttäneet loppuun maamme tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Loppuvuosi eletään ekologisessa velassa. Eikä tämän velan lyhentymisestä ole sitäkään vähää tietoa, mitä on valtiontalouden velasta. Sellaisen yrityksen, jonka varat on hassattu jo ensimmäisellä vuosikolmanneksella, johtaja saisi välittömästi potkut.

Pitäisikö hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus turvata taloudelliseen kasvuun perustuvalla dynaamisella strategialla, kuten markkinaliberaalit suosittelevat? Vai tulisiko käynnistää maapallon pelastustyö kehittämällä vaihtoehtoista nollakasvun strategiaa, kuten viherpiipertäjät suosittelevat? Voisiko nämä kaksi vastakkaista toimintamallia jotenkin yhdistää? Olisiko tekoälystä apua tähän, kysyvät teknologiauskovaiset?

 

Väärin koulutettu

Koulutus on politiikkojen keskeinen puheenaihe. Se on aina ollut ”vääränlaista”, kuten johtaminenkin, ainakin työhyvinvointikyselyjen mukaan. Ammatillista koulutusta on leikattu ja kehitetty kovalla kädellä. Mitä on jäänyt jäljelle? Tyytymättömiä työnantajia, opettajia ja oppilaita. Liekö viranomaiset tyytyväisiä?

Dilemma onkin, miksi opettajat eivät tule aamuisin kouluun? Vastaus: Kun koulussa ei ole oppilaita. Vastaavasti: miksi oppilaat eivät tule kouluun heti aamulla? No, eihän siellä ole opettajiakaan. Ollaan pahassa pattitilanteessa.

Kuinka siis saataisiin ammattikoulutus tolalleen, jotta saataisiin tyytyväisiä koulutettuja ja opettajia? Kuinka työnantajat saisivat tarvitsemiaan ammattilaisia? Perinteisesti ammattiin valmistuttiin mestari/oppipoika-koulutuksella. Nykyisin sitä kutsutaan oppisopimuskoulutukseksi. Ammattikoulut ovat toimineet menestyksellisesti jo sata vuotta, ja ammattitutkintojärjestelmä kehitettiin 1990-luvulla. Tutkinnon suorittamiseen ei vaadita koulutusta, vaan tutkinnon voi suorittaa, mikäli omaa tarvittavan osaamisen. Näistä palikoista löytyy ratkaisu toimivaan koulutukseen.

Ammattilaiseksi tullaan kahta eri reittiä. Mennään ammattiopistoon ja suoritetaan työharjoittelu yrityksissä tai tehdään oppisopimus yrityksen kanssa ja suoritetaan teoreettinen opiskelu ammattiopistossa. Karkeasti ottaen koulureitti on esimerkiksi digipainojen ja oppisopimus sanomalehtipainojen koulutusmuoto. Yritykset eivät aina ymmärrä tärkeää rooliaan, mutta niillä on keskeinen vastuu molemmissa reiteissä. Koulutuksen sisällön olisi mahdollisen hyvin vastattava yrityksen tarpeita. Silloin tällöin kuulee, ettei olisi resursseja olla osana koulutusta, kuten tarjota harjoittelupaikkaa, oppilasmestaria jne. Yhteistyön ammattioppilaitosten ja työelämän välillä on oltava syvää ja jatkuvaa. Olisi myös syytä muistaa ammattioppilaitosten opettajien tietojen ja taitojen päivitys työelämässä säännöllisesti.

Ammattitutkintojärjestelmä on kolmiportainen: perustutkinto, ammattitutkinto ja erikoisammattitutkinto. Painoviestinnän ja audiovisuaalisen alan tutkintotoimikunnat yhdistettiin media-alan tutkintotoimikunnaksi. Tutkinnon suorittaminen on tärkeää niin oppilaille kuin kouluille ja yrityksille. Tällä taataan, että osaaminen on riittävän korkeatasoista ja tasalaatuista eri puolilla maata eri oppilaitoksissa ja oppisopimuksissa. Ammattitutkinto antaa myös jatkokoulutuskelpoisuuden korkeakouluun. Henkilöt, jotka hakeutuvat ammattikoulutukseen ovat käytännön ihmisiä ja tykkäävät tehdä töitä käsillään. Ammattiopistoissakin olisi syytä aloittaa koulutus käytännönläheisesti ja lisätä teoriaa myöhemmin käytännön tueksi. Saattaa olla, että koulutuksen keskeyttämiset vähenisivät.

Myös ammattikorkeakouluissa on ongelmia, kun matemaattisluonnontieteellinen koulutus lukioissa vähenee. Insinöörikoulutus perustuu vahvasti edelleen ko. osaamiseen. Koulutuksen onnistuminen on kiinni asenteista ja yhteistyöstä, mutta sen pitää olla yhä enemmän räätälöityä niin tarpeen kuin oppilaankin mukaan. Työ tekijäänsä opettaa, on vanha hyvä sanonta.

Tervetuloa tekoäly

Sanomalehtien työpaikkailmoittelua voitiin aikoinaan pitää hyvänä talousbarometrinä. Ilmoitusten määrän kasvu ennakoi noususuhdannetta. Myös odotettavissa olevat vaalit voitiin budjetoida varmana ilmoitusmyynnin kasvuna. Näin ei ole enää, vaikka vaaleja on tulossa solkenaan. Työpaikatkin ilmoitetaan ja haetaan mieluummin netin kautta.

Kirjakaupat mainostavat hanakasti paperille painettuja uutuuskirjoja ja pitävät promootiotilaisuuksia, joissa kirjailijat pääsevät kertomaan työstään ja kirjoistaan. Kirjakauppa saa näistä tilaisuuksista pienen piikin kirjojen myyntiin, ja kirjailijaa ne hyödyttävät ennen kaikkea julkisuudella, joka lisää netistä tehtäviä latauksia. Netti kasvattaa osuuttaan perinteisen paperikirjan kustannuksella. Sama koskee  sanomalehtiä, jotka saavat jo enenevässä määrin tuloja netin kautta, koska perinteisten paperilehtien tilausmäärät ovat laskeneet ja vähentäneet ilmoitustuloja.

Tämä on vain osa alan digitalisaation autuutta, joka tuntuu välillä jo printtimedian kyykyttämiseltä. Sille vaan ei mahda mitään, että ihmiset tottuvat ja totutetaan uusiin medioihin. Meidän on suorastaan pakko asioida sähköpostitse ja suorittaa tiedonhakuja internetissä. Televisiouutisetkin vihjaavat usein asioista vain otsikkotasolla, loput voi lukea www-sivuilta. Riesana ovat lisäksi mainostajat, jotka seuraavat toimiamme internetissä kuin hai laivaa.

Tässä markkinatilanteessa printin tulee etsiä ratkaisuja, jotka kytkeytyvät ihmisten käyttämiin uusiin medioihin ja tuovat uuden tai täydentävän elementin tuotantoketjuun. On hyväksyttävä, että jakelukanavat monipuolistuvat.

Kaikkea kun ei voi tehdä itse, on verkostoituminen suositeltava ja loppupeleissä myös taloudellinen ratkaisu. Uusi ajattelu vaatii uutta tekniikkaa, joka ei välttämättä kuulu perinteiseen liiketoimintaan, mutta kytkeytyy osana uudenlaiseen mediaketjuun. Juuri tähän verkostoituminen on oiva ratkaisu.

Uusinta ilosanomaa meille tarjotaan tiedolla, että tekoäly tekee läpimurron. Se johtuu siitä, että tietokoneiden muistien laskentatehon kasvu mahdollistaa robotiikan kehittymisen uudelle tasolle. Vaikutus näkyy mullistavalla tavalla painoteollisuuden prosesseissa. Aluksi automaatio korvasi yksinkertaisia, toistuvia työtehtäviä, nyt odotetaan, miten tekoäly myllertää printtimedian perinteisiä rakenteita. Kysymys kuuluu, ovatko robotit varmasti hyviä johtajia?

Nopeat syövät ja hitaat jäävät nälkäisiksi

Otsikon viisaus pitää kirjapainoalalla hyvin paikkansa. Vai pitääkö? Pitkään odottelivat nämä ”Heikku”- miehet, että jotain pitäisi tehdä, vaan ei mitään tapahtunut. Paljon parjatut kopiolaitokset tulivat ja muuttivat kirjapainoalan kannattavaksi.

Kopiolaitokset olivat tottuneet nopeisiin toimituksiin ja heidän tuotantokoneensa olivat edullisia ja pieniä. Nykyaikaiset digipainokoneet ovat suhteellisen edullisia ja pienikokoisia verrattuna perinteiseen painokoneeseen.

Konekanta ei ole keskeinen syy menestykseen, vaan digitalisaation ymmärtäminen käytännössä. Miten kytkeä asiakkaan ja painon tuotantoketju toimivaksi kokonaisuudeksi? Nykyaikainen painolaitos toimittaa painotuotteet asiakkaan tarpeiden mukaisesti nopeasti ja aikataulussa. Nykyaikainen painotalo on kuin tavaratalo, josta asiakas saa kaiken tarvittavan esim. myymälämainonnan, kampanjamainonnan, esitteet, lehdet jne. tuotettuna halutulla tekniikalla ja mahdollisimman lähellä.

Tällaisessa tuotantotavassa on tärkeintä järjestelmäkeskeisyys eli asiakkuuden ja tuotannon yhtäaikainen hallinta reaaliajassa. Syntyy valtakunnallinen painojen verkko, joka koostuu niin pienistä kuin suuristakin painoista, digi- ja arkkipainoista. Voimme seurata mediasta, kuinka paljon yrityskauppoja tehdään alalla tällaisia verkostoja luotaessa.

Nopeus on valttia ja fiksut pärjäävät. Nälkäisyys ei ole huono ominaisuus ainoastaan liike-elämässä, kyse on asenteesta. Tahto menestyä on myös kirjapainoalalla toivottu ominaisuus ja tuottaa uutta liiketoimintaa, jota alalla ei ole tyypillisesti tuotettu. Esimerkkeinä 3D-tulostus, painettu elektroniikka ja vaikkapa painettu pelto.

Synnyttääkö nykyinen alan koulutus nälkää tai nopeutta? Nykyään ei ole selkeää linjaa siitä, minkälaisia ammattilaisia tarvitaan työelämässä. Koulutusjärjestelmä arvailee, mitä ammattilaisia tarvitaan. Ongelmaksi muodostuu, että työelämä ei saa haluamaansa osaamista, vaan joutuu itse kouluttamaan työntekijänsä uudestaan. Alalla on ollut jo sata vuotta käytössä mestari/kisälli- koulutusperinne. Eikö tämä olisi vastaus kysymykseen oikein koulutetusta työvoimasta?

Toisen asteen koulutusta ja uudelleen koulutusta pitäisi tehdä yhteistyössä työelämän kanssa. Myös työnantajien pitää sitoutua mukaan, ei vain valittaa ettei ole resursseja. Menestyvän toimintatavan edellytyksenä ovat joustavat toimenkuvat ja moniosaaminen. Tähän ei päästä, elleivät koulutus ja työelämä yhdessä muuta toimintaansa ammattilaisten kasvattamiseksi. Olisiko otsikon viisaus tässäkin avuksi?

Esimiesten asema on menestyvässä työelämässä entistä tärkeämpää. Kaikista ei vaan ole pomoiksi. Tehtävä edellyttää sopivia synnynnäisiä lahjoja, joita jalostetaan tarkoituksenmukaisella koulutuksella ja työelämäkokemuksella. Tässäkin pätee vaatimus joustavasta moniosaamisesta. Nopeutta ja nälkäisyyttä siis sopivassa suhteessa.

Ulkoistamisen kahdet kasvot

Ensin nimi muutettiin Itellasta Postiksi, sitten se rupesi omakotitalojen ruohonleikkaajaksi ja kotipalvelujen tarjoajaksi. Eikö tuossa valtion yrityksessä ymmärretä, että tärkeintä on keskittyä ydinosaamiseen ja karsia rönsyt pois.

Keskittyminen ydinosaamiseen on ollut toimiva malli yritysmaailmassa jo kauan. Yritys keskittyy ydinliiketoimintaansa ja pyrkii olemaan siinä mahdollisimman hyvä. Ulkoistettua tehtävää hoitava yritys puolestaan keskittyy omaan toimintaansa. Näin resursseja hyödynnetään mahdollisimman tehokkaasti.

Myös paino- ja kustannusala on muuttunut, ei vain teknisesti, vaan rakenteellisesti. Vertikaaliseksi toimialarakenteeksi kutsutaan sellaista mallia, jossa toimijoilla on kaikki, tai ainakin huomattava osa, arvoketjusta. Esimerkiksi kustantajilla oli sisällön tuotanto (kirjat, lehdet), tekninen tuotanto (tekstin- ja kuvanvalmistus, taitto, painaminen, sidonta ja muu jälkikäsittely), markkinointi ja jakelu (varhaisjakeluorganisaatiot, kirjakaupat, kirjakerhot). Monet alan yritykset olivat painoalan sekatavarakauppoja. Ydinliiketoiminnasta ei olut tietoakaan.

Tästä on vuosien varrella siirrytty kohti horisontaalista rakennetta, jossa kullakin arvoketjun osalla on omat markkinat. Kustantajat ovat ulkoistaneet painotoiminnan, tekstin- ja sivunvalmistusyritykset kilpailevat keskenään, sitomopalvelujen tarjonta on kasvanut, ja jakelua hoitavat erilliset jakeluyritykset. Aivan näin kaavamaisesti ei ole edetty, mutta suunta on ollut selkeä.

Ulkoistamisessa on kuitenkin ongelmansa. Esimerkiksi YLE on vähentänyt omaa ohjelmatuotantoaan, ja ostaa nykyisin merkittävän osan kotimaisesta tv-ohjelmistostaan ulkopuolisilta tuottajilta. Tämä on ollut kustannustehokasta ja samalla stimuloinut uutta kotimaista sisältötuotantoa. Mutta kun YLE ulkoisti jakelutekniikkansa myymällä Digitan ulkomaalaisille pääomasijoittajille, jouduttiin pulaan. Nykyään Digita tuottaa omistajilleen huikeat voitot. Maksajina ovat suomalaiset radio-ja televisioyhtiöt, ja viime kädessä me kansalaiset.

Alihankkijan valta voi kasvaa liian suureksi. Ulkoistamisessa alihankintayritys voi saavuttaa sellaisen aseman, jossa se voi sanella ehtonsa. Digitalla esimerkiksi on nyt käytännössä monopoliasema, jonka turvin se voi hinnoitella palvelunsa pelkäämättä kilpailijoita. Viestintävirasto tosin kontrolloi, ettei hinnoittelu aivan karkaa pilviin. Strategisesti jonkin tärkeän toiminnan ulkoistanut yritys voi siis tulla riippuvaksi alihankintayrityksestä ja sen osaamisesta.

Tätä ulkoistamisen mekanismia ja siihen liittyvää vertikaalisen/horisontaalisen toimialarakenteen mallia on tutkittu MIT:n yliopistossa Yhdysvalloissa. MIT:n The Double Helix-teorian mukaan tuotteiden ja palvelujen kehittyessä niistä tulee monimutkaisempia, ja prosessin kokonaisuuden hallinnasta tulee vaikeampaa. Tämä johtaa pyrkimyksiin ulkoistaa ja hajauttaa prosessia modulaarisiin osiin. Kaikki toimii hyvin, kunnes alihankkijoiden valta kasvaa suureksi. Syntyy tarve palata omaan integroituun prosessiin. Tätä jatkuu aikansa, kunnes taas tehdään ulkoistamispäätöksiä.

Teoria selittää suomalaistakin paino- ja kustannusteollisuuden kehitystä. Toisaalta meillä on etsitty myös suomalaiseen toimintaympäristöön soveltuvia ratkaisuja, kuten ”yhdessä erikoistuen” mallia. Asiakkaalle voidaan tarjota kokonaispalvelu yhdeltä luukulta, vaikka palvelun tuottajia olisikin useita. Tämä edellyttää lujaa keskinäistä luottamusta. Suomi on tunnetusti, useimpiin muihin maihin verrattuna, luottamusyhteiskunta.

Palataanpa tuohon Postin tapaukseen. Entä jos Postin ydinosaaminen ei olekaan pudotella paperille painettua tai kirjoitettua informaatiota ihmisten postilaatikkoihin? Entä jos sen ydinosaaminen ja ainutlaatuinen kilpailuetu on olla läsnä kaikkien suomalaisten kotiovilla – fyysisesti? Silloin Postin uusin toiminta näyttäytyy aivan toiselta.

Lopuksi, on perusteltua yllyttää yrityksiä määrittelemään kilpailuetunsa, ydinosaamisensa, ja (yhteis)toimintansa monipolvisuus. Voisiko Postin valinnoista sittenkin oppia jotain, vaikka Postin monet toilailut eivät kansalaisten kiitosta ansaitse.