Rahaa vai ohjelukuja?

Faktorin lukijakunta lienee niin kokenutta, että moni vielä muistaa ajan, kun ohjelukuihin perustuva palkkausjärjestelmä toimi siten kuin siitä sovittaessa oli tarkoitettu. Itse olen ollut teknisen toimihenkilön tehtävissä vasta 1980-luvun loppupuolelta lähtien, eivätkä ohjeluvut ole palkkaani koskaan käytännössä vaikuttaneet.

Ohjelukujen ideahan on ollut hieno – nostetaan alalle tulleiden uusien työntekijöiden palkat puolitusten avulla nopeasti ylös. Harmi vain, että jo 1990-luvun alun lama vei puolitukset historiaan ja järjestelmältä putosi pohja pois. Eipä ohjelukuihin liittyvillä, ehkä 1980-luvulta peräisin olevilla tehtäväkuvauksillakaan ole mitään tekemistä alan nykyisen työympäristön ja -tehtävien kanssa. Viimeisten 30-vuoden ajan teknisten toimihenkilöiden palkat ovat määräytyneet lähinnä markkinoilla. Verrattaessa palkkoja toimialan sisällä tai muihin aloihin palkat kyllä näyttävät ihan kohtuullisilta. Käytännössä palkkatasoon vaikuttaa se, että teknisten määrä alalla on merkittävästi vähentynyt ja jäljelle ovat jääneet kovapalkkaisimmat, työuransan loppusuoralla olevat henkilöt.

Palkkausjärjestelmät ovatkin kehittyneet kaikilla muilla toimialoilla – viestintäala mukaan lukien –paitsi teknisillä. Toimiva ja ylläpidetty palkkausjärjestelmä mittaa työn vaativuutta ja vastuullisuutta oikein. Se auttaa näkemään palkkauksen mahdollisia epäkohtia, vähentää palkkasyrjintää ja edistää läpinäkyvyyttä. Ohjelukujärjestelmä on rapautunut, ja sen luokitukset ovat menettäneet käytännön merkityksensä palkanmuodostuksen perusteina. 2000-luvun alussahan yritimme räpistellä pois ohjeluvuista, kohti tehtävän vaativuuden arviointiin perustuvaa palkkausjärjestelmää. Toimihenkilöt sen uskalsivat ottaa käyttöön, tekniset eivät. Pelättiin vähimmäispalkkajärjestelmää, vaikka ohjeluvut eivät olleet koskaan taanneet vähimmäispalkkaa, ei siis edes silloin kun järjestelmä vielä oli toimiva.

Työstä ja työyhteisöstä saamme toivottavasti myös henkistä tyydytystä, muuta viime kädessä kuitenkin myymme jonkinlaisella sopimuksella aikaamme rahallista korvausta vastaan. Ilman toimivaa palkkausjärjestelmää emme voi työpaikalla vertailla tehtävien vaativuutta keskenään. Tämä altistaa palkkauksen sille kuuluisalle pärstäkertoimelle ja vaikeuttaa omasta henkilökohtaisesta palkasta neuvottelemista. Palkkatilastotkin saataisiin vertailukelpoisiksi niin alan sisällä kuin suhteessa muihinkin toimialoihin.

Olisiko jo aika päivittää teknisten toimihenkilöiden palkkausjärjestelmä 2000-luvulle?

Kestävää energiaa – painamalla

Aurinkoenergiaa kerätään tällä hetkellä talteen etupäässä aurinkopaneeleilla, joissa käytetään piikennostoa. Piipohjaisia aurinkopaneeleja valmistava tehdas on kuitenkin melko monimutkainen. Lisäksi valmistustekniikka vaatii korkeita lämpötiloja ja tyhjiötä – siksi tuotantolinjojen rakentaminen ja käyttäminen on kallista. Tehtaiden työolosuhteet eivät liioin ole ihanteellisia: piipöly leijailee ja muut vaaralliset kemikaalit altistavat vakaville keuhkosairauksille.

Aurinkoenergia on kuitenkin niin arvokas asia – ehkä jopa pelastus ihmiskunnalle – ettei sen hyödyntämisen kehittämistä saa jättää kesken. Eikä onneksi olekaan jätetty. On löydetty perovskiittimineraali. Oikeastaan on löydetty perovskiitin kiderakenne, jota valmistetaan myös synteettisesti. Perovskiitistä tehtyjen aurinkopaneelien valmistus ei ole vaarallista eikä tapa sitä valmistavaa tuotantohenkilöstöä ainakaan keuhkot tukkivalla piipölyllä tai kemikaalimyrkyillä.

Perovskiitti mahdollistaa hyvin ohuen kalvon käytön energian tuottamisessa, ja sen valmistus on yksinkertaista ja huomattavan edullista verrattuna vanhaan piitä hyödyntävään paneelitekniikkaan. Vielä mukavampi tieto on, että kennoston valmistus voi tapahtua erikokoisilla painokoneilla tai printtereillä. Voi hyvinkin olla mahdollista, että vanhat painotalot, jotka ennen painoivat lehtiä tai kirjoja, tuottavat tulevaisuudessa näitä uusia ”aurinkokalvoja”. Ainakin siihen voidaan valjastaa pienempiä yksiköitä, sillä tietojen mukaan kennot voidaan valmistaa mustesuihkutulostimella ja silkkipainatuksena.

Aalto-yliopisto uutisoi maaliskuussa 2020, että ”Aurinkokennoihin pystytään myös luomaan erilaisia kuvioita – tarpeiden ja toiveiden mukaan. Tekniikka vaikuttaa lupaavalta, koska kennot voidaan räätälöidä helposti kuhunkin käyttökohteeseen ja integroida suoraan esimerkiksi rakennuskomponentteihin.” Harmi kyllä, vuotta myöhemmin YLEn julkaisemassa jutussa (24.3.2021) kerrotaan, kuinka tässä on käymässä. Nimittäin Aalto-yliopisto sai kyllä hankkeelle rahoitusta viedäkseen tutkimuksen kaupallisestikin maaliin, mutta aivan liian vähän. Perovskiittitutkimusta rahoittivat Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö ja Jane ja Aatos Erkon säätiö. Mutta tuki oli vain 600 000 euroa, kun tutkimuksen loppuun vieminen ja kokeellisen tuotantolaitoksen perustaminen olisi vaatinut vähintään viisi miljoonaa euroa.

No, Puolassa ei olla asian kanssa aikailtu, ja siellä Saule Technologies -niminen yritys ja rakennusyhtiö Skanska ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja rakennuttaneet perovskiitillä vuoratun pientalon. Tämä 92,8 neliömetrin omakotitalo lähellä Poznańin kaupunkia tuotti energiaa yli 41 kWh vuodessa eli noin kolme kertaa yli sen oman tarpeen. Skanska on ilmoittanut vuoraavansa talot Puolassa, ja sen jälkeen he valloittavat koko maailman tällä uudella tekniikalla. Että näin. Hyvä Ruotsi!

Mutta, on Suomellakin vielä toivoa ja aikaa hypätä perovskiittikelkkaan. Yliopistoissa tämä tiedetään – nyt tarvitaan vielä pieni teollinen vallankumous.

Tuotanto, palvelu, yleisö

Oletko sinäkin väittänyt, ettei painotuote – sanomalehti, aikakauslehti, kirja – mihinkään kuole, ei ainakaan minun elinaikanani? Näin minäkin olen ajatellut, mutta viime aikoina luottamukseni on alkanut rapistua.
1980-luvulla opetellessani alan työtehtäviin keskittyivät yritykset lähinnä tuotteisiin ja tuotantoon, sen tehokkuuteen. Innovaatiot olivat teknisiä innovaatioita ja investoinnit korvausinvestointeja.

Myöhemmin ”painotalot” ovat yrittäneet opetella ajattelemaan asiakkaiden tarpeita ja muuttumaan (paino)palveluiden tarjoajiksi. Nyt olemme siirtyneet aikaan, jolloin yritykset etsivät yleisöjä ja miettivät, miten yleisö maksaisi rahaa kuluttamastaan mediasta. Sanomalehtien kustantajat hankkivat aikallisradioita ja toivovat löytävänsä niistä kuuntelijoita korvaamaan lehtien lukijoiden katoa. Posti tekee parhaansa tehdäkseen mahdottomaksi jaella päivittäin ilmestyvää lehteä haja-asutusalueella.

Sanomalehti ei ole enää aikoihin kelvannut kalankääreeksi. Hyvä niin, syön mielelläni kalaa ilman painoväriä. Jos paperintekijöiden lakko UPM:ssä olisi jatkunut kuukaudenkin pidempään, olisi sanomalehtipaperi loppunut ja lehtiä pienimmästä levikistä lähtien karsittu. Paluuta tuskin olisi ollut, nuorempi sukupolvi ei enää paperilehteä ota käteensä.

Ikävin puoli kehityksessä on se, että ilmaiset uutiset ovat yleensä hintansa arvoisia. Kaupallisen median uutiset ovat valitettavan usein klikkiotsikoiden pilaamia, vaikka itse juttu olisikin maksun arvoinen. Jättiyhtiöt, erityisesti Google ja Facebook, vievät ylivoimaisesti suurimman osan verkkomainontaan käytetyistä euroista. Samalla ne vievät yksityisyytemme. Jos et maksa kuluttamastasi mediasisällöstä, olet todennäköisesti itse se kohde ja sisältö, jonka tiedot myymällä ansaitaan rahaa. Toivottavasti kansallinen mediakin löytää ansaintamallinsa, koska ilman tulovirtaa ei ole rahaa maksaa palkkaa ammattilaiselle, joka seuloo meille tärkeät uutiset ja löytää niihin näkökulman.

Vakavin ongelma ovat valeuutisia välittävät trollit, joita pahimmillaan rahoitetaan tarkoitushakuisesti niin kotimaasta kuin ulkomailtakin. Sosiaalinen media sekä tarjoaa tilan keskustelulle että tekee sen mahdottomaksi välittämällä kärjistettyä ja perätöntä disinformaatiota.

Vaikka painettu sanomalehti kuoleekin, jään toki sitä kaipaamaan. Tuoreimmat uutiset luen valikoiduista verkon tietopalveluista ja tietysti tilaamani lehden sähköisestä palvelusta. Paperilehti toimi tänäkin keväänä hyvin ikkunoiden pesun viimeistelyssä.

Mummoni ja digikirjat

Eläkepäivät, matkustaminen ja paksut lukuromaanit tuovat elämään luksusta. Mutta yhtälö on joskus vaikea toteuttaa. Kymmenisen vuotta sitten viisaat tietotekniikkanerot ja bittinikkarit keksivät digimummolle – ja monelle muullekin – oivan tavan yhdistää lukemisen intohimo matkustamiseen. Nyt myös perinteisen kirjan ystävä on oppinut tarttumaan digikirjaan.

Markkinoille tuli e-kirja, ja digimummo osti lukulaitteen. Vain hipaisu laitteen näyttöön ja silmien edessä oli kirjan kansi, esittelyteksti, aukeamat. Se oli ihmettä. Mummo ajatteli, että ehkä jatkossa ei koskaan tarvitse enää etsiä pehmeäkantisia kirjoja matkalukemiseksi. Mummo muistaa ensimmäisen sähköisen kirjaostoksensa, se oli Tuomas Vimman Gourmet. Voi, sitä löytämisen iloa!

Digimummo oli lukenut ensimmäisen e-kirjansa, kun vuotuiset kirjamessut alkoivat. Suurella innolla ja asiantuntemuksella hän meni HELMET-osastolle keskustelemaan e-kirjojen lukukokemuksesta ja käyttöeduista. Vähän jopa nolotti. Mutta osastolla oltiin vähintään yhtä innoissaan. Myös siellä valitettiin e-kirjojen vähäistä määrää, ja lainausjärjestelmäkin oli ”tökkivä ja vähän hakusessa”. Asiasta oltiin silti kovasti kiinnostuneita, ja järjestelmää sekä e-kirjojen määrää luvattiin kohentaa. Tällä hetkellä systeemi toimii hyvin ja vaihtoehtojakin on jo tuhatmäärin.

HELMETin käyttökokemuksesta mummo sai hyvän esimerkin eräällä kaukomatkalla. Hän tuskaili lukemisen puutetta, ja koska apartamentossa oli hyvä nettiyhteys, hän kokeili HELMETin sähköistä palvelua. Totta kai se toimi, kirjastokortti soimaan, ja taas oli digimummolla lukemista.

Samoilla kirjamessuilla huomattiin myös, että eräs operaattori oli tullut markkinoille e-kirjavalikoimalla. Kirjat olivat tietysti maksullisia, päinvastoin kuin kirjastossa, mutta ne olivat mummon omia, eikä lukuaika päättynyt kahteen viikkoon. Nyt saattoi perustaa itselleen kirjaston omalle laitteelleen.

Mummon kokemukset operaattorista parantuivat ja valikoima laajeni. Ensin oli sata kirjaa, sitten tuhat ja nyt varmasti tuhansia usealla kiellellä ja monesta kategoriasta. Kirjojen hinnat olivat aluksi suurin piirtein painetun kirjan hinnoissa, mutta myöhemmin alkoi löytyä alekirjoja. Suomalaisia klassikoita sai jopa ilmaiseksi. Nykyään kirjojen arvonlisävero on pudonnut, joten hinnatkin ovat halventuneet. Tällä hetkellä sähköinen kirja taitaa voittaa painetun kirjan hinnassa.

Digimummo ei ole perehtynyt eri toimijoitten e-kirjavalikoimaan, mutta vaihtoehtoja kyllä löytyy. Äänikirja on uusi tuttavuus, joka jossain tilanteessa saattaa korvata e-kirjan tai paperisen kirjan. Lukukokemus on kuitenkin paras laitteelta tai perinteisestä painetusta kirjasta. Uudenuutukainen painettu kirja tuoksuu vieläkin samalle kuin lapsuudessa. Sen kautta digimummo voi aina palata ainutlaatuiseen nautinnon tunteeseen, jonka on aikoinaan kokenut.

Paikallisesti sinun

Ammattilainen koulutti pari viikkoa sitten luottamushenkilöitä, aiheena oli neuvotteluiden vuorovaikutustaidot. Koska olin tilaisuuden isäntä, hän ammattilaisena kysyi etukäteen minun ajatuksiani. Vastasin, että joskus olisi kiva olla sellainen hopealuoti, joka tepsisi mihin tahansa vaikeaan tilanteeseen ja taianomaisesti kääntäisi väännön omaksi eduksi. Neuvottelun avuksi kysytään usein kikkoja ja taitoja, joilla vaikean tilanteen voittaisi. Toki vastasin muutakin, ja niitä nostan nyt tässä esille.

Hopealuoteja ja niksejä on elokuvissa. Toki oman asian esitystapa ja neuvottelutaktiikka on syytä valmistella, mutta mihinkään taianomaiseen vastapuolen manipulointiin en vielä ole törmännyt. Enkä halua törmätä, sillä manipuloinnilla tai väkisin jonkun yhden asian “voittamisella” voi olla lyhyet jäljet. Vastapuoli muistaa kyllä ja haluaa kuitata tilit.

Työpaikoille kaivataan lisää paikallista sopimista. Mahdollisuuksia siihen on ollut sekä pitkään että runsaasti. Tuntuma on kuitenkin, että joko neuvottelijat eivät oikein ymmärrä mitä, mistä ja miten neuvotella tai sitten koetaan, ettei se toinen osapuoli oikeasti halua neuvotella vaan sanella. Tämä ei tietenkään tuo hyvää lopputulosta.

Koska taikatemppuja ei ole, ehdotan panostamista raakaan työhön. Perehdy etukäteen yhtiön ja työpaikan sekä sen yksiköiden tilanteeseen ja pidä tietosi ajan tasalla. Vasta neuvottelukutsun jälkeen aloitettu taustatyö on jo myöhässä. Mieti asiaa myös vastaneuvottelijan näkökulmasta. Yritä miettiä kokonaisuutta ja siihen liittyviä asioita. Kysy ja kuuntele, älä hyväksy sanelua. Paras ratkaisu voi olla se, mitä kumpikaan osapuoli ei tullut etukäteen ajatelleeksi. On myös ihan ok – perustellen – sanoa “ei”.

Itse tajusin koulutusta kuunnellessani sen, että oikeastaan jokainen työtapaaminen on neuvottelu – myös se oman porukan tapaaminen. Omien kesken velvollisuutesi on edistää sitä vaihtoehtoa minkä takana seisot. Ja jos muut eivät heti ole samaa mieltä kanssasi, joudut neuvottelemaan asiasta.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Tuota vanhaa sanontaa kuulee paljon silloin, kun nuoriso keskustelee vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa. Kyseessä voi olla asenne, toimintatapa tai tuote. Entä kuinka kirjapainoala suhtautuu tähän ajatteluun?

Jaetaan kirjapainoala kahteen ikäkauteen, ensimmäiset 500 vuotta ja viimeiset 50 vuotta. Jos Johannes Gutenberg olisi vieraillut 1970-luvun kirjapainossa, hän olisi ihmetellyt ainoastaan sähkövaloa. Nykykirjapainoa hän ei edes tunnistaisi kirjapainoksi.

Vanhin kirjapainoalan tuote on kirja, joka puolestaan on vanhimpia tuotteita maailmassa ja edelleen käytössä. Kun koptit Egyptissä keksivät sitoa papyruskääröt luettavampaan ja helpompaan muotoon, syntyi kirja ja kirjansitojan ammatti. Aluksi kirjoja valmistettiin käsin. Se oli hidasta ja kallista. Kun Gutenberg keksi kirjapainotaidon, sai kirja uuden valmistustekniikan, ja siitä tuli menestystuote. Nykyaika on jalostanut sähköisen ja kuunneltavan, jopa laajennettua todellisuutta käyttävän kirjan.

Digitekniikka loi uuden tuotesukupolven, tabletit ja älypuhelimet. Tätä on vaikea todentaa otsikon sanonnassa, mutta kun huomioidaan historia, niin löydetään kivi- ja savitaulut, joita myös tableteiksi kutsuttiin. Älypuhelimessa puhelin on vain yksi sovellus, erillisenä laitteena se on sulautunut osaksi tietokonetta ja samalla tullut mobiiliksi.

Kirjapainoteknologian uusi tuote, sanomalehti, syntyi, kun pystyttiin valmistamaan sivuluvultaan ja painosmääriltään suuria painotuotteita nopeasti. Näin keksittiin uusi tapa levittää ajankohtaista tietoa. Nykyaika ei ole sanomalehteä tappanut, ja näköislehtenä se ilmestyy myös digimaailmassa. Entä kun PDF-taittoa ei tarvita enää paperilehteä varten, kuoleeko näköislehti kokonaan?

Aikakauslehdet syntyivät vähän myöhemmin, ja ne ovat painettuina yhä voimissaan, toki digitaalisinakin. Erityisesti painetut harrastelehdet ovat suosittuja. Myös viihde tarvitsee kirjapainotaitoa tehdessään vaikkapa pelikortteja ja lautapelejä. Pelit ovatkin kasvattaneet suosiotaan koronapandemian aikana. Niitä eivät ole älypuhelinten pelisovellukset tai pelikonsolit syrjäyttäneet. Pandemia on tuonut uusiakin innovaatioita painoalalle, kuten nanoteknologian avulla virusta torjuvat painopinnat.

Pakkausteollisuus ja sen käyttämä painoteknologia elävät varmasti pisimpään. Tuotteiden pakkaamistarve on aina olemassa, joten myös erilaisia painotekniikoita tarvitaan. Funktionaalinen painaminen tuo lisäarvoa pakkauksiin. Lääkepakkauksien tunnistamista ja varmistamista varten niihin painetaan RFID- tunnisteet. Ehkä tämä tunniste otetaan pakkauksissa laajemminkin käyttöön, kun myyjättömät kaupat yleistyvät.

Painettu elektroniikka kasvaa vauhdilla uudeksi tavaksi valmistaa sovelluksia mitä erilaisimpiin paikkoihin, ja se valtaa alaa esimerkiksi näyttöteknologiassa. Autojen kojetaulun näytöt on tehty painamalla. Funktionaalinen painaminen edustaa tulevaisuutta jo tänä päivänä.

Kirjapainoala taitaa olla niitä harvoja aloja, jossa sukupolvien välistä eroa ei näy, vaan pitkä historia on selvä jatkumo. Entinen ja nykyinen aika elävät tuotteissamme sopuisaa rinnakkaiseloa. Uusien sovellusten synty palaa aina käyttöliittymäksi, jonka määrää ihmisen fysiologia.

Muutoksesta puhuttiin ja sitä ennakoitiin kirjapainoalalla vuosikymmenen ajan. Sitten kun se tuli, ihmettelivät samat piirit ”no nytkö se tuli”. Ilman entisiä aikoja ei olisi nykyisiäkään!

Oletko aina käyttänyt Teamsia väärin?

Rajoitettiinko sinunkin työpaikallasi etätyötä, kunnes tuli pakko, joka muutti kaiken? Et ole ainoa. Jopa saman organisaation sisällä esimiehillä on erilaisia suhtautumisia siihen, voiko työntekijään luottaa, jos hän ei ole valvovan silmän alla. Näin, vaikka ainakin koko 2000-luvun ajan puheissa on korostettu työntekijän itseohjautuvuutta ja sanottu, että palkkaa maksetaan työn tuloksista – ei toimistolla hengailusta.

Kun joskus pandemian voittajina palaamme työhön toimistoihin se tapahtuu syystä, ja sillä on tarkoitus. Siis toimistotyöpäivällä pitää olla tarkoitus! Etätyön valvonnan ja rajoittamisen sijaan ajatteleva työnantajan – pomon – on opittava johtamaan läsnäolotyötä. Kutsutaan tätä vaikka synkroniseksi vuorovaikutukseksi. Suomeksi sanottuna toimistolle mennään siksi, että käsillä on jotain sellaista, jota edistetään parhaiten tapaamalla kasvokkain. Vaikka osaisimme teamsimme erinomaisesti, ei vuorovaikutuksen taso etäkokouksessa ole sama, kuin ollessamme fyysisesti läsnä. Jäljelle jäävä työ, sellainen, jossa riittää, että pysymme kokonaisuudesta kärryillä, voidaan ja on syytäkin hoitaa verkossa.

Jos miellät Teamsilla (Zoomilla, Googlella) työskentelyn vain kokoustamisen välineeksi, olet ihan pihalla. Sovellusten avulla on tarkoitus tehdä työtä, ja kokouksen pyörittäminen videoneuvotteluna on vain se osa, johon olemme kuluneen vuoden aikana joutuneet tyytymään. Organisaation pitäisi viimeistään tänään lopettaa sähköpostin käyttö kaikessa sisäisessä viestinnässään ja siirtyä käyttämään näitä välineitä, niin kuin on tarkoitettu. Siis yhdessä työskentelemiseen, dokumenttien jakamiseen työryhmissä ja keskustelemaan eli käyttämään chattia, mikä on sekä huomattavasti vuorovaikutteisempi kuin sähköposti että vähemmän muodollinen. Chatti matkii elävän elämän keskustelua. 

Emmehän me sähköpostista pääse tietenkään kokonaan eroon. Organisaatioiden välinen epäsäännöllinen viestintä tarvitsee sitä vielä pitkään. Ja jos viestinnän tarve on säännöllistä, niin siihen tietysti perustat oman työryhmän. Yhtä tärkeää, kuin oppia uutta, on tietoisesti luopua vanhasta.

Musta joutsen ja positiivinen yllätys

Tulevaisuudentutkimus ei ole kristallipalloon tai kahvinporoihin katsomista, vaan vaihtoehtoisten skenaarioiden rakentamista. Juuri tämä tekee sen kiinnostavaksi. Tulevaisuuteen voimme vaikuttaa teoilla ja valinnoilla – päinvastoin kuin menneisyyteen tai
nykyisyyteen, joka on tässä ja nyt.

Mutta tulevaisuus yllättää skenaarioiden rakentajat. Mustaksi joutseneksi kutsutaan tulevaisuutta, joka on erittäin (tai äärettömän, kuten nykyisin kaikkia poikkeamia kutsutaan) epätodennäköinen, mutta toteutuessaan tuhoisa. Tällaisia ovat muun muassa parinkymmenen vuoden takaiset wtc-iskut ja maailmanlaajuinen pandemia.

”Vain sorsa lentää pohjoiseen, maahan outoon sohjoiseen” lauloi Juha Watt Vainio 1980-luvulla. Kukaan ei tuolloin osannut kuvitella, että Suomeen kohdistuisi 2000-luvulla valtava pakolaisten muuttoliike. Jaakko Iloniemi totesi puolestaan, että ”vain se, joka tunsi Neuvostoliittoa huonosti, osasi ennustaa sen hajoamisen”.

Joskus tulevaisuus voi yllättää positiivisesti. Norjan pohjoisrannikolla, Jäämeren rannalla on pieni kalastajakylä Pykeija (norj. Bugøynes), joka syntyi 1800-luvulla, kun suomalaiset pakenivat nälkää. Varangin vuono Ruijassa on avoinna läpi talven, ja merestä saatiin kalaa. Kylä rakennettiin kauas muusta maailmasta, edes saksalaiset eivät löytäneet sinne. Sitten kalakanta vuonossa väheni, nuoret muuttivat etelään ja kylä kuihtui. Lehteen laitettiin ilmoitus, että kylä on myynnissä. Tämä hätähuuto havaittiin maailmanlaajuisesti. Tapahtui käänne. Idästä vaelsi vuonoon puolitoistametrinen kuningasrapu, joka on maailmalla haluttua ja kallista herkkua. Vieraslajina sen pyynnissä ei ole rajoituksia. Nyt kylä elää ja voi hyvin, ja Pykeijaan pääsee taas autollakin.

Silvio Berlusconi haukkui aikoinaan suomalaisen ruokakulttuurin. Mutta kyllä täällä osataan myös innovoida. Jos matkalla pohjoiseen haluaa kokeilla jotain erilaista, niin kannattaa pysähtyä Inarissa Aanaar- ravintolaan. Sen ruokalista on maailman gourmet-piireissä tunnettu. Illallismenun tilatessaan saa keittiöstä tervehdyksen: kuivattua jäkälää pororouheen ja dippikastikkeen kanssa.

Tulevaisuuden visioita kuvataan usein vertauksilla, kuten Woody Allen -yhteiskunta ja John Wayne -työmalli. Kun Allenilta kysyttiin, miksi hän haluaa asua New Yorkissa, hän vastasi, että jos sattuu heräämään yöllä kello 3 ja tekee mieli kiinalaista kanakeittoa, niin sitä saa New Yorkista. Kaupunki ei nuku koskaan. Tulevaisuuden asiantuntijatyötä on kuvattu John Wayne vertauksella. Miehellä on aseensa, hevosensa ja ampumataitonsa. Tulevaisuuden asiantuntijalla on läppärinsä, älypuhelimensa ja osaamisensa. Ja hänkin tekee projektin kerrallaan sitoutumatta vakituiseen työsuhteeseen.

1980-luvulla joukko arvostettuja mediaasiantuntijoita totesi, että painettu sanomalehti on kuollut vuoteen 2000 mennessä. Ei kuollut, mutta on vain ontuen selviytynyt tähän asti. Tavallisia kirjapainojakin on yhä toiminnassa. Löytyisiköhän painoteollisuudelle jostain kuningasrapu tai uusi jäkäläannoksen kaltainen konsepti?

Innovaatio eli uudennos

Innovaatio-ohjelma on hallitusohjelmassa mainittu yhtenä toimivan tulevaisuuden edellytyksenä. Innovaatio tarkoittaa uuden keksinnön, prosessin tai palvelun kaupallistamista. Usein yrityksissä on tehty teknologiastrategia, se määrittelee käytettävät teknologiat, joita seurataan ja hyödynnetään.

Erilaisia innovaatiokilpailuja järjestetään lähes vuosittain. Eräänä vuonna Think Ink -kilpailun voittajaksi nousi painettava pelto, innovaatio rohkeimmasta päästä. Karkeasti voidaan todeta, että tutkimusprosessi muuttaa rahaa tiedoksi, ja innovaatioprosessi tietoa rahaksi. Innovaatiosta puhutaan – suorastaan jankutetaan – koko ajan joka paikassa. Kyse onkin erittäin tärkeästä toiminnasta.

Olen aiemmin kirjoittanut mm. lohkoketjuista, alustataloudesta, esineiden internetistä, tekoälystä, robotiikasta, 3D tulostuksesta ja nanotekniikasta sekä laajennetusta todellisuudesta. Uutta ovat myös radio-ohjattavat lennokit (dronet) ja 5G-verkko. Teknologioiden kirjo on laaja, ja mahdollisuudet myös moninaiset.

Jakelun kanssa on kipuiltu jo jonkin aikaa. Nyt droneista on löydetty kokeiltava ratkaisu: voisivatko ne jakaa sanomalehtiä tai postia yleisemminkin? Olisivatko lennokit kiinteä osa logistiikkaketjua? Entä jos robotti päräyttäisi postilaatikolle itseohjautuvalla autolla?

Nanotekniikalla saadaan uusia painettavia pintoja, joihin voidaan tehdä optisia efektejä. Mihin kaikkeen innovointi voikin hyödyntää nanotekniikkaa! Painettu elektroniikka näytti tulevan käyttöön erityisesti pakkausalalla, mutta varsinaista läpimurtoa ei ole tapahtunut. Autoteollisuus lienee nykyään sen suurin käyttäjä mittaristoissa. Kirjojen suhteen laajennettu todellisuus tuo oivan lisän lukukokemukseen, mutta senkin käyttö on hiipunut. Ainoat hyödyntäjät ovat satukirjat.

Uudet, monipuoliset teknologiat eivät ole toistaiseksi vieneet graafista alaa nousuun. Ala kutistuu nopeammin, kuin uusia tuotteita ja palveluja saadaan markkinoille. Puuttuvatko resurssit vai eikö ole näkemystä panostaa uuteen? Alalla tarvittaisiin tutkimuslaitoksen, koulutuksen ja yritysten syvää yhteistyötä. Tarvittaisiin Innovaattori. Mihin organisaatioon tuo kummajainen sijoitettaisiin, sitä en tiedä.

Aiemmin muun muassa Tekesin kanssa on toteutettu innovaatio-ohjelmia, jolloin on saatu käyttöön yhteiskunnan rahaa. Silloin ehtona on ollut, että mukana on myös alan yrityksiä, jotka ovat sitoutuneet yhteistyöhön omalla panostuksellaan. Tämän hetken ongelmana taitaa olla, ettei tällaisiin panostuksiin tai henkilöresursseihin ole varaa. Yrityksissä lähinnä leikataan kaikesta ja pyritään pysymään hengissä. Onko nykytila seurausta siitä, että aiemmilla innovaatio-ohjelmilla ei ole löytynyt uutta rahasampoa? Mistä löytyisi tämän päivän Johannes Gutenberg?

Etätöitä ja äänikirjoja

Koronapandemia laukaisi kriisin, jossa ihmisiä hoputettiin etätöihin ja senioreita karanteeniin. Sen tuloksena ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita ja vessapaperia niin, että kauppojen hyllyt tyhjenivät. Turhaan, olisivat ostaneet edes muutaman kirjan, niin maineemme lukijakansana olisi saanut parempaa katetta.

Kirjakauppiaille tämä pandemia saattoi tuoda ajatuksen paremmista ajoista, sillä massatapahtumien peruuntumiset, kokoontumiskiellot, liikuntaharrastusten estyminen ja etätöiden yleistyminen tarjosivat valtavasti lisää vapaa-aikaa, jonka toivottiin kanavoituvan lukemiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Helteinen alkukesä innosti monia kunnostamaan ja maalaamaan mökkejä, terasseja ja aitoja. Maalikauppiaat siis tekivät tiliä, kirjakauppiaat eivät.

Kuka sitten hyötyi uudesta tilanteesta? Voittajaksi on nousemassa verkkokauppa, eritoten äänikirjat. Kirjamyynnin kannalta koronaviruspandemia näyttää vauhdittavan digitalisaatiota ja muuttavan kulutustottumuksia siten, että kirjallisuuden kulutus siirtyy mobiililaitteille. Valitettavasti kirjailija, jonka hengentuote on kyseessä, ei tästä välttämättä hyödy. Vaikka julkaisukynnys teknisesti mataloituu, eivät uudet jakelukanavat tuo tekijälle lisätuloja. Pitkän puurtamisen tuotos jää useimmiten miinuksen puolelle eli ”artisti maksaa”.

Mikä sitten on äänikirjan asema painetun kirjan rinnalla? Vaikka äänikirjat jatkavat suosiotaan laajenevan tarjonnan ja aggressiivisen markkinoinnin avulla, ei niistä ole perinteisen kirjan nujertajaksi. Ne ovat tavallaan painetun kirjan jälkimarkkinointia.

Vaikka kirjojen lukeminen on vähän hiipunutkin, ei kuunneltu teksti korvaa perinteistä lukuelämystä. Kun halutaan oppia, ymmärtää ja sisäistää kirjoitettua tekstiä, on se luettava itse. Tämä jo senkin vuoksi, että tuskin koskaan aiemmin on ollut tarjolla niin paljon valeuutisia ja median välittämää mielipiteenmuokkausta kuin nykyään. On suomalaisten onni, että käytännössä kaikki osaavat lukea. Ja ilmeisesti suuri joukko myös ymmärtää lukemansa. Vai onko niin, kuten joku vääräleuka voisi ajatella, että osaamme kaikki lukea, mutta onneksi emme ymmärrä sitä kaikkea. Siksi olemmekin maailman onnellisin kansa.