Luomuälyä vai tekoälyä?

Näinä poikkeuksellisina aikoina ei juuri tarvitse muuta mietittävää, kuin miten palata takaisin normaaliin. Saattaa olla, että palaammekin muuttuneeseen tilanteeseen. Pakon kautta on nyt otettu käyttöön toimintatapoja, jotka ”laboratorio-oloissa” todetaan toimiviksi, kuten vaikkapa etätyöskentelyn laajentaminen.

Otsikko viittaa vilkastuneeseen keskusteluun tekoälystä ja sen hyödyistä liiketoiminnassa. Tekoälylle ei ole määrittelyä – itse älyllekään ei ole pystytty sellaista luomaan. Ehkä tekoälysovelluksen ensimmäinen merkittävä voitto oli shakin maailmanmestarin kukistaminen 1997. Tekoäly vertautuu inhimilliseen ajatteluun. Esimerkissä shakkipelin säännöt ja siirtovaihtoehdot olivat tekoälylle helppo nakki, kun laskentakapasiteettia oli riittävästi.

Nappuloiden siirto oli jo vaikeampaa. Tekoäly siis tarvitsee valtavan laskentakapasiteetin ja neuroverkkojen
tapaisen laskentasäännöstön hyvän analytiikan tekemiseksi. Teknologia tuottaa yhä tehokkaampia laskentapiirejä eli mikropiirejä. Nykyisin edetään vielä Mooren lain mukaan; laskentateho tuplaantuu 18 kuukaudessa ja transistoreiden määrä piipalalla on 10 miljardin luokkaa. Ihan lähivuosina ei kapasiteetti lopu, ja uusia teknologioita, kuten esimerkiksi kvanttitietokonetta, kehitellään.

Toinen tekoälyä tukeva muutos on IoT- teknologia (Internet of Things) eli esineiden internet. Itse ajavat autot ovat kovan kehitystyön kohteina. Kodin jääkaappi liitetään internetiin, ja se tilaa kaupasta täydennystä havaitsemansa tarpeen mukaan. Kun esineitä kytketään järjestelmiin internetin välityksellä, saadaan valtavia määriä reaaliaikaista tietoa. Sen käsittelyyn ja mielekkääseen analysoimiseen liiketoimintaa varten tarvitaan tekoälyä.

Mutta kuinka painotaloissa voitaisiin hyödyntää näitä teknologioita liiketoiminnan parantamiseen? Pankit ja vakuutusyhtiöt käyttävät jo tekoälypohjaisia järjestelmiä käsitellessään lainoja tai vahinkoilmoituksia. Tuomarin ja lääkärin työhön on tulossa tekoälyratkaisuja. Miksi ei siis kirjapainoihin? Tuotantoprosessi on jo kehitetty lähes henkilöttömäksi, myös painotyötilauksen voisi asiakas tehdä tekoälymyyntifaktorin kanssa.

Kun vielä huomioidaan alustatalousratkaisut lohkoketjusovelluksineen, luodaan ennennäkemätön ja taloudellisesti ylivoimainen liiketoiminta, joka tuottaa laadukkaan tuotteen aikataulussa asiakkaan tarpeisiin.

Tällaisia ratkaisuja ei kuitenkaan synny ilman luomuälyä. Vaikka tekoäly hakkaa luomuälyn shakissa, on se vain murto-osa siitä, mitä luomuälyllä voidaan tehdä. Puheet tekoälyn vaaroista ovat tieteiselokuvien höpinää. Tekoälyä soveltamalla poistetaan paljon turhaa työtä, saadaan parempaa laatua ja tuottavuus paranee. Tekoälyn erityispiirrehän on sen adaptiivisuus eli oppimisominaisuus. Virheet paljastuvat prosesseista, ja ne korjataan koneoppimisella, jota laajat datamäärät tukevat digitaalisuutta hyödyntäen. Ainoastaan ihmismäistä tunneälyä ja ajattelua ei nykyteknologioilla pystytä robotteihin kehittämään.

Siis, ei kun luomuälyllä tekoäly hommiin! Niin on varmasti myös pandemian mallinnuksessa tehty.

Tarinankertojia iltanuotiolla

Jos paperille painettu kirja keksittäisiin nyt, sitä ehkä markkinoitaisiin ekologisena
ja uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvana hyödykkeenä. Ei tarvita akkuja tai niiden lataamista, ei synny elektroniikkaromua. Voi edetä omassa tahdissa, ei äänikirjan lukijan
nopeudella. Virta ei lopu eikä laite rikkoudu edes kastuessaan. Sivuille on helppoa tehdä
reunamerkintöjä ja alleviivauksia. Kirja on näyttävä lahjaesine ja arvostettu sisustuselementti.

Tarinat ovat aina kiehtoneet ihmisolentoja. Jo ammoin klaanit kokoontuivat iltanuotioille kuuntelemaan tarinankertojia. Tarinat siirtyivät sukupolvelta toiselle muistinvaraisesti. Kun iltanuotioiden perinne hiipui, tarinat jatkoivat elämäänsä. Jossain vaiheessa joku dokumentoi niitä. Suomessa näin teki Elias Lönnrot, ja tarinat koottiin Kalevalaksi.

Tekniikan kehittyessä löytyi uusia esitystapoja. Tänään uusimpaan tekniikkaan (esim. podcast) tukeutuvia monimediallisia tarinoita kutsutaan audiodraamoiksi ja niiden tekijöitä audiodokumentaristeiksi. Kirjallisia teoksia voi lukea mm. älypuhelimilla ja tableteilla. Kirjoittajan nuoruudessa suosittuja olivat mm. radiokuunnelmat ja kuunnelmasarjat.

Painettu kirja täyttää rauhoittumisen ja hiljaisen elämyksen tarpeita. Se sopii suomalaiseen mielenlaatuun erityisesti lasten iltasatuina. Lapsenlapseni on tämän päivän ”painetuista äänikirjoista” oppinut, miten maasika ääntelee, hevoset hirnuvat ja piipaaautojen sireenit ulvovat. Mutta kun halutaan olla lähekkäin tai valmistautua nukkumiseen, haetaan kirja, josta luetaan tuttu iltasatu. Tätä rituaalia ei tarvinnut lapselle opettaa – se on geeneissä.

Norja, Suomi ja Japani olivat sanomalehtien kulutuksen huippumaita. Sivistysmaan maineessa kylpenyt Ranska oli kaukana meistä. Kun 1980-luvun Helsingin Sanomien sunnuntaipainos ei aina mahtunut kerrostalojen postiluukuista repeämättä, perustettiin projekti postiluukkujen suurentamiseksi. Nyt lähes kaikki sanomalehdet ovat tabloid-kokoisia ja mahtuvat hyvin koteihin. Enää eivät kalakauppiaatkaan kääri kaloja vanhoihin sanomalehtiin.

Maailma muuttuu. Aikoinaan iloittiin, kun hevosvarkauksia tehtiin yhä vähemmän, kunnes tilastoista löydettiin uusi kasvava rikosnimike, autovarkaudet. Joskus uusi asia korvaa jonkin ilmiön kokonaan. Kylmäkonetekniikka lopetti Yhdysvalloissa kukoistaneen jääteollisuuden, rautalaivat tuhosivat Oulun tervaporvarien bisneksen ja digitaalikamera filmipohjaisen valokuvauksen ja sen materiaalituotannon.

Mutta aina ei käy näin. Valokuva ei lopettanut maalaustaidetta eikä äänilevyteollisuus elävää musiikkia. Televisio ei tuhonnut elokuvateollisuutta – elokuvateatterit siitä kärsivät, mutta elokuvateollisuus sai vauhtia, koska televisio tarvitsi Hollywoodin tuottamia sisältöjä.

Elokuvakirjailija Peter von Bagh houkuteltiin aikoinaan mukaan tekemään cd-rom-pohjaista monimediaista elokuvakirjaa. Mies teki työtä käskettyä ja teos Kinopalatsi, suomalaisen elokuvan kultainen cd-rom valmistui. Mutta siitä ei koskaan tullut sellaista menestystä kuin hänen painetuista elokuvakirjoistaan.

Mediamaisema on muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana enemmän kuin niitä edeltäneiden 500 vuoden aikana. Vielä 1960-luvulla vitsailtiin, kuinka Gutenberg,
jos pääsisi vierailemaan kirjapainoon, hämmästelisi latomon sähkövaloja. Muuta hämmästeltävää ei herra Gutenbergilla olisi kuulemma ollut.

Viime vuosien muutokset näkyvät myös sanoissa, eivät pelkästään teoissa. Kirjanpainajain päiviä oli vietetty kymmeniä vuosia, kunnes ne lakkautettiin 2010-luvun alussa. Nykyisin vietetään Mediapäivää. Vuodesta 1914 vuoteen 1997 työntekijöitä edusti
Suomen Kirjatyöntekijäin Liitto -niminen ammattijärjestö. Sitten se muuttui Viestintäalan ammattiliitoksi ja on nyt Teollisuusliitto. Perusfaktorikin kuului aikoinaan Suomen Faktoriliittoon, nykyisin hän on Mediaunionin jäsen.

Terminologialla uutta liiketoimintaa?

Miten proaktiivisuus, lohkoketjut ja mustekala liittyvät graafiseen teollisuuteen? Ei mitenkään – vai liittyvätkö sittenkin? Proaktiivisuus tarkoittaa aloitteellista, ennakoivaa suhtautumista, reaktiivisuus puolestaan vaistomaista toimijuutta ja reagoimista ulkopuolisiin ärsykkeisiin.

Painoliiketoiminnassa on lähinnä reagoitu muutoksiin ja sopeuduttu niin hyvin kuin on osattu. Hyvä näin, mutta yritykset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja säästäneet itsensä hengiltä. Hintakilpailu on varmistanut konkurssit. Osa yrityksistä on ennakoinut olosuhteiden muutoksia ja näin pärjännyt kilpailussa. Osa on myös kehittänyt uutta liiketoimintaa ja saavuttanut markkinajohtajuuden tai ottanut uuden teknologian käyttöön edelläkävijänä. Tällöin voidaan puhua proaktiivisesta toiminnasta. Ajattelumalli ei ole helppo, mutta vain sillä on tulevaisuutta.

Teknologia kehittyy vauhdilla digitaalisuus avaintekijänään. Automaatiota voidaan tuoda prosesseihin vain digitekniikkaa soveltamalla. Uutta on nyt blockchain– eli lohkoketjuteknologia. Lohkoketjut liittyivät aluksi rahamaailmaan, kun virtuaalivaluutat, kuten bitcoin, syntyivät. Voisiko siis lohkoketjuteknologiaa soveltamalla syntyä tulosta? Tämä tarkoittaa alustatalouden (platform economy) toimintamallia. Toimintatapa toisi ehkä uutta, kannattavaa bisnestä. Alustatalous on rantautunut monelle alalle ja vähentänyt ns. välikäsiä, koska lohkoketjut ovat turvallisia eikä erillisiä tarkkailijoita tarvita. Olisi kiinnostavaa, jos jokin alan yritys toimisi tässä pilottina.

Print&Media-lehti kuvasi alaamme mustekalamallilla, ja nimitys onkin osuva. Lonkerot kuvaavat painotekniikan tarvetta eri paikoissa ja erilaisissa tuotteissa. Uskon, että joidenkin lonkeroiden alueilla uusi lohkoketjuteknologiaan perustuva alustatalousmalli voisi toimia, esimerkiksi tiukasti valvottujen lääkepakkausten turvallisuuden takuuna. Näyttää siltä, että lääkejakelun kehittäminen perustuu juuri tähän lohkoketjuajatteluun. Tällöin syntyisi uusi integroitu digitaalisen painamisen ja jakelun yhdistävä ketju. Siinä voisi olla vaikka pilottihanke?

Graafinen teollisuus ry on avainasemassa uusien teknologioiden ja liiketoimintamallien kehittämisen tukena. Olisi hyvä, jos liitto panostaisi yhdessä sopivien tutkimusorganisaatioiden kanssa alan liiketoiminnan kehittämiseen. Aiemmin yritykset, tutkijat ja liitot tekivät menestyksellisesti moninapaista yhteistyötä. Proaktiivisuushan kuuluu myös liiton ajatteluun. Vieläkö strategisia linjauksia alan kehittämiseksi tehdään?

”Parhaiten kasvavat ja tuottavat arvoa sellaiset yritykset, jotka toteuttavat alustatalouden keinoin mahdollisimman puhtaasti palvelutuotannon logiikkaa – tuottaen tehokkaasti jatkuvasti kumuloituvaa asiakasarvoa”, todetaan Valtioneuvoston, työ- ja elinkeinoministeriön ja Business Finlandin julkaisussa Digitaalisen alustatalouden tiekartasto.

Painaminen ei lopu koskaan, niin kauan kuin tarvitaan käyttöliittymiä ihmisten, paintuotteiden ja teknisten järjestelmien sekä koneiden välille.

Seteli, arvostettu painotuote

”Raha ei kasva puussa” on yleisesti tunnettu hokema, mutta on puulla vankka yhteys rahaan. Puukuitu on vuosisatoja ollut seteleissä käytettävän paperin perusta. Nykyisin paperikuidun osuus seteleissä on marginaalinen, koska setelin rakennetta pyritään kehittämään entistä vaikeammin jäljiteltäväksi. Siihen pyritään siksi, että rahan väärentäminen
on aina ollut houkutteleva tapa rikastua. Nykyisten rahojen rakenne sisältää useita turvaelementtejä, joiden väärentäminen vaatii setelipaperista lähtien sellaista erikoisosaamista, josta perinteisten kirjapainojen on erittäin vaikea selvitä onnistuneesti. Maailmalla liikkuu silti huomattava määrä väärennettyä rahaa. Yrittäjiä siis riittää.

Setelirahalla on pitkä historia, joka ulottuu aina 800-luvun Kiinaan. Euroopassakin seteleitä alettiin painaa jo 1680-luvulla. Ensimmäisenä ehti asialle ruotsalainen kirjapaino. Setelit kuitenkin laski liikkeelle pankki, joka ei pystynyt hoitamaan sitoumuksiaan ja meni pian konkurssiin. Myöhemmin setelien liikkeellelaskijana ovat yleisesti olleet eri maiden keskuspankit.

Myös Suomella on melko pitkä perinne rahan painamisessa. Suomen suuriruhtinaskunta sai oikeuden omaan markkaan vuonna 1860, ja rahaa painettiin vuosien varrella useissa eri kirjapainoissa. Niiden joukossa ovat historiikeissamme mainitut Frenckellin ja Simeliuksen kirjapainot. Myöhemmin Suomen Pankin setelipaino vastasi yksinoikeudella markkojen ja osan aikaa myös eurojen painamisesta. Nykyisin eurosetelit painetaan Euroopan keskuspankin valvonnassa kolmessa eri maassa.

Käteisen katoamista ja sen muuttumista digitaaliseksi on povattu jo vuosia. Siihen suuntaan ollaan menossa, mutta hitaasti. Johtavista EU-maista Saksassa käteinen on edelleen arvossaan ja luotettu maksuväline, vaikka paine maksutapojen digitalisoimiseen on kova. Meillä käteisen rinnalla käytetään enenevässä määrin erilaisia maksukortteja ja niiden lähimaksuominaisuuksia sekä älypuhelinten sovelluksia.

Niihin liittyy toki pieniä ongelmia. Itse olin äskettäin todistamassa tapahtumaa suuren marketin kassajonossa. Asiakas oli tottunut maksamaan ostoksensa älypuhelimella, mutta kyseisellä kassalla se ei onnistunut useista yrityksistä huolimatta. Ostokset siirrettiin sivuun, ja asiakas lähti etsimään vaimoaan, jolla oli pankkikortti ja ehkä myös käteistä. Ei liene ihme, että vaikka maksaminen digitalisoituu, myös käteisen määrä on kasvanut ja sitä on liikkeellä enemmän kuin koskaan. Ehkä niin onkin hyvä, sillä tiedonsiirtoverkkojen kaatuessa ainoa järkevä varajärjestelmä on juuri käteinen raha.

Muutosta ilmassa

On juostava, jotta pysyisi paikallaan, valistavat meitä muutosagenteiksi itseään nimittävät yrityskonsultit. Heidän puheistaan saa käsityksen, että muutosvastarinta on yksi ihmisen suurimmista synneistä sitten paratiisin kielletyn omenan. Ihannoidaan niitä, jotka uskaltavat siirtyä pois mukavuusalueeltaan.

Muutosvastarinnasta puhuvat eniten ne, joita se vähiten koskee, kuten yrityksen johto ja omistajat. Heidän tehtävänään onkin viedä muutokset käytäntöön. Jos muutosvastarintalaiset olisivat voitolla, niin raitiovaunuissa olisi edelleen rahastajat ja jääkiekkoilijat ja motoristit kurvailisivat paljain päin. Aamun lehden lukemiseen tarvittaisiin neliömetrien kokoinen aamiaispöytä.

Kaikki muutokset eivät ole sellaisia, jotka vievät asiaansa parempaan suuntaan. Tai eivät ainakaan muutoksen kohteiksi joutuneiden asioita. Historiallinen esimerkki on helmikuun manifesti vuodelta 1899. Se aiheutti huomattavaa vastustusta Suomessa, koska siinä kavennettiin Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Tämä ei ollut suomalaisten etu, joten muutosvastarinta koettiin oikeutetuksi. Tämän päivän työelämästä ja politiikasta löytyy esimerkkejä vastaavanlaisista asetelmista.

Paino- ja kustannusteollisuus on läpikäynyt viimeisen 50 vuoden aikana dramaattisia muutoksia. Tuli offset ja valoladonta, tietokoneohjatut rivitys- ja tavutusjärjestelmät, näyttöpäätekirjoittaminen ja -taitto, digitaalinen kuvankäsittely, verkkokirjat, nettijulkaiseminen ja -mainonta, interaktiiviset mediapalvelut ja vaikka mitä. Niin, ja painoteollisuuden vientivetoisuus hiipui, kun Baltian maat itsenäistyivät. Suomenlahden eteläpuolella painotyön kustannukset olivat oleellisesti pienemmät.

On hyvä muistaa, että Suomessa muutokset vietiin käytäntöön varsin sujuvasti. Muutosten suunnitteluun otettiin mukaan ne, joihin muutokset kohdistuivat. Koulutus- ja uudelleensijoittelu olivat prosessissa keskeisiä. Toki kättä väännettiin monestakin asiasta. Esimerkiksi eräs ns. muutosagentti puhui varomattomasti rationalisointihyödystä, kun näyttöpäätteitä oltiin viemässä toimituksiin. Tietenkin Sanomalehtimiesten Liitto tarttui asiaan ja edellytti toimittajienkin saavan osuutensa rationalisointihyödyistä. Mutta persettä ei pantu penkkiin kuten eräissä muissa maissa.

Sopimuskulttuurista on syytä kaikkien paino- ja kustannusteollisuuden osapuolten olla ylpeitä. Vaikeista
asioista kyettiin neuvottelemaan sivistyneesti silloinkin, kun näkemyserot olivat suuret. Toimialan neuvottelukäytännöt ovat olleet muille toimialoille esimerkillisiä.

Jatkoa ajatellen voi kysyä, olisiko jotain opittavaa vaikkapa Sveitsin kelloteollisuudesta. Kun halvat japanilaiset digitaalikellot tulivat markkinoille, eivät sveitsiläiset heittäneet rukkasia naulaan, vaan kehittivät teollisuudelleen uuden ilmeen. Kello ei ole vain ajannäyttäjä, vaan tyylikäs ja hintava designtuote, joka samalla ilmentää omistajansa persoonallisuutta. Näin ei tarvinnut alistua hintakilpailuun, jossa ei olisi ollut mahdollisuuksia pärjätä. Kodakin liike-idea aikanaan oli myydä halpa kamera ja kallista filmiä. Sittemmin se päätyi myymään muistojen tallentamista. Myös Ifolor tarjoaa muistoja, ei vain kalentereita ja kuvakirjoja. Kahvila mainostaa tuotettaan: ”Coffee does not wake me up. I’m waking up for coffee”. Bulkkituotteesta tehtiin haluttu laatutuote.

Voisiko paino- ja kustannusteollisuuskin kehittää uuden mission? Voitaisiinko hektisessä maailmassa korostaa kiireettömyyttä, eräänlaista retriittiä kotioloissa, lähituotantoa, jakamistaloutta, kestävää kehitystä, eettistä tuotantoa,
estetiikkaa tai jotain muuta kasvussa olevaa suuntausta. Olisiko tämä yhden seminaarin aihe?

Kaikuja tulevaisuudesta

Robotit on mielletty koneiksi, jotka tekevät samaa työvaihetta väsymättömästi ja tarkasti. Kirjapainoissa robotit tulivat ensimmäisinä jälkikäsittelyyn. Robotti on myös pelkkä ohjelmisto ilman fyysistä olemusta. Uutiskuvat käsitellään robotilla sopiviksi lehden prosessiin, puhutaan ”autoreprosta”. Kun soitat digitaaliseen painoon, robotti vastaa ja ottaa työn vastaan. Se lähettää asetusarvot tuotantoprosessiin, ja tuota pikaa tulee ulos asiakkaan tilaama työ. Ei tiedetä tarkkaan, missä mikäkin osa prosessista on, sillä tuotanto on verkottunut. Jos kokonaisuutta ei vielä olekaan, on osia siitä jo nyt käytössä.

Robotit ovat jo monella alalla osana prosessia, vaikka asiakas ei sitä aina huomaa. Tulevaisuudessa kaikki osaavat painaa ”autopressiä” käyttäen. Voihan laulajaksikin ryhtyä kuka vaan, kun laulaa ”autotonen” kanssa.

Tulevaisuus onkin saanut yritykset miettimään, mistä liiketoiminta jatkossa muodostuu. Näyttää siltä, että osa alamme suurista yrityksistä luopuu entisistä toimintatavoistaan, ne suuntaavat katseensa esimerkiksi kiinteistöbisnekseen. Vain muutama yritys on edelleen sitoutunut toimimaan graafisella alalla. Toimijoita on entistä vähemmän ja myös tuotevalikoima supistuu. En mainitse nimiä, mutta aika näyttää kehityksen suunnan. Se näkyy jo nyt heikkona signaalina. Yhteisomisteisissa yrityksissä trendin voi havaita panostuksissa ja strategioissa.

Alalle tarvitaan siis uutta liiketoimintaa, kuten tulostamisen osaamisen hyödyntämistä 3D-tulostuksessa tai funktionaalista painamista. Tämä sisältää mm. painetun elektroniikan ja taipuisat näytöt sekä laajennetun todellisuuden. Muutkin alat ovat näistä kiinnostuneita, esimerkiksi paperi- ja pakkausteollisuus.

Koulutus nykymuodossa loppuu. Työelämä ja koulutus täytyykin entistä kiinteämmin liittää yhteen. Olisiko vanha toimintamalli tässä myös se uusi? Ennen vanhaan iso yritys perusti oman ammattiopiston omaan organisaatioon, tällöin koulutus vastasi paremmin työelämän tarpeita sekä ammatillisesti että lukumääräisesti. Koodarikoulutuskin toteutettiin yritysvetoisena. Uusi asia ei aina ole uusi, vaan se voi olla vanha, aikanaan tarpeellisuutensa osoittanut. Tarpeet muuttuvat ja trendit ratkaisevat.

Työelämän mallit muuttuvat, eivätkä vahvat etujärjestöt enää ole tarpeellisia siinä muodossa, jossa ne ovat toimineet. Ilmastonmuutos myös varmasti muuttaa toimintaa graafisella alalla. Ja yksi tämän päivän suurista puheenaiheista liittyy hiilijalanjälkeen. Kaikki mitä teemme sisältää valintoja hiilijalanjäljen suhteen; syöminen, asuminen, liikkuminen. Kun huomioidaan pienhiukkaset, noki ja puhdas vesi, on elämisen yhtälö melko monimutkainen. Sukupolvi sitten ei tätä liiemmälti ajateltu, mutta viimeistään meidän sukupolvemme on pakko pitää se mielessä. Koko ajatusmaailmamme on nyt muututtava.

Tiedosta elämyksiin

Viime lehdessä Perusfaktori muistutti muistelemisen tärkeydestä. Nyt tarkastellaan tulevaisuutta. Kuten eräs entinen ministeri totesi, ”ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden”. Tulevaisuudentutkimus on monitieteellinen tutkimusala, jolla on lyhyt historia, mutta vakiintunut asema akateemisessa maailmassa.

Meillä on nykyisyytemme ja menneisyytemme, mutta tulevaisuutta ei ole vielä olemassa. Toisaalta, juuri tämä tekee tulevaisuuden tutkimuksen kiehtovaksi. Nykyisyys on tässä ja nyt. Menneisyyteen emme voi enää vaikuttaa. Voimme valinnoillamme vaikuttaa siihen, minkälaiseen tulevaisuuteen olemme matkalla.

Tosin kaikkeen emme voi vaikuttaa, esimerkiksi siihen sataako vai ei. Mutta voimme vaikuttaa siihen kastummeko vai emme (sadetakki, sateenvarjo, bussipysäkin katos jne.). Kun hahmottelemme erilaisia skenaarioita siitä, mikä on mahdollista, mikä todennäköistä tai toivottavaa, luomme valinnoillemme ja teoillemme selkeän pohjan.

Klassinen esimerkki skenaarioista on neljänkymmenenviiden vuoden takainen öljykriisi. Öljy-yhtiö Shellissä oli tarkkailtu huolestuneena öljyntuottajamaiden (OPEC) 1970-luvun ministerikokouksia. Shell kehitti skenaarioita, joista erään mukaan OPEC-maat muodostavat tuottajakartellin. Shell pohti jo ennen öljykriisin puhkeamista sen mahdollisia seurauksia, ja selviytyi kriisistä ”märin jaloin”.

Samoihin aikoihin ns. Rooman Klubi julkaisi ”Kasvun rajat” -raportin, jonka se oli teettänyt huippuyliopisto MIT:ssa (Massachusetts Institute of Technology). Vaikka raportin ennusteet osoittautuivat sittemmin yliampuviksi, toi raportti näyttävästi esille sen, että rajaton kasvu ei ole mahdollista rajallisessa ympäristössä, kuten maapallolla. Vakavasti otettava tulevaisuudentutkimus käynnistyikin 1970-luvulla.

Suomessa oltiin heti ajan hermolla. 1970-luvulta alkaen on julkaistu useita painoalaakin koskevia tulevaisuusraportteja. Niissä on käytetty mm. asiantuntijakyselyihin perustuvaa delfi-menetelmää, SWOT-analyysia, tulevaisuustaulukkoja sekä hyödynnetty megatrendejä ja heikkoja signaaleja. Yleensä on päädytty siihen, että painoteollisuus on hiipumassa, mutta ei suinkaan katoamassa. Ja että tämä tulevaisuus ei ole vielä nurkan takana, vaan realisoituu vasta useiden vuosien kuluttua.

Tanskalaisen tulevaisuudentutkijan Rolf Jensenin The Dream Society -julkaisu kuvaa ihmiskunnan historiaa luolasta elämyspuistoon. Ihmiskunta on kehittynyt keräily-yhteiskunnasta maatalousyhteiskunnan ja teollisuusyhteiskunnan kautta tietoyhteiskunnaksi, josta siirrytään nyt elämysyhteiskuntaan.

Siirtyminen rationaalisuudesta emotionaalisuuden suuntaan korostaa hiljaisuutta ja kiireettömyyttä hakkaavan äänimaailman ja aggressiivisen visuaalisuuden sijasta. Tämä ei ole totaalista. Yhteiskunnan perustoiminnot perustuvat edelleen rationaalisuuteen, mutta tunteiden merkitys kasvaa. Eräs kiihdyttävä voima on ilmastomuutos. Ralli- ja formula-ajojen suosio vähenee, ja yhä useampi viihtyy museoissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä. Slow food -ateriointi vie osuuksia pikaruokaloilta. Laskettelumatkat alppirinteisiin vähenevät. Murtomaahiihdon suosio lähimetsissä, jopa kaupunkipuistoissa kasvaa.

Tällaisessa maailmassa on tilaa ja aikaa lukemiselle. Lehtien ja kirjojen kysyntä kasvaa, ja kustantajilla menee lujaa. Kirjapainoja tarvitaan edelleen, vaikka tuotantoa on hajautettu kirjakauppoihin ja koteihinkin. Printtimedia ja -mainonta voivat hyvin. Olettaen, että Jensenin unelmayhteiskunta, jota tässä on melko vapaasti tulkittu, toteutuu.

On myönnettävä, että tässä kuvattu unelmatulevaisuus sisältää enemmän toivetta kuin todennäköisyyttä. Toisaalta unelmillakin on tehtävänsä. Ilman unelmia syntyy harvoin mitään hyvää. Toisaalta, jos vain unelmoi, ei myöskään synny mitään hyvää.

Kellaripolku

Mediaunionin yhdistyksen sääntöjen pykälä 2 toteaa seuraavaa: ”Yhdistyksen tarkoituksena on tukea aatteellisesti ja toiminnallisesti viestintä- ja sitä lähellä olevilla aloilla työskentelevien ja alalta eläköityneiden toimihenkilöiden ammatillista yhteenkuuluvuutta, yhteistoimintaa ja virkistäytymistä sekä edistää viestintäalan tunnettuutta ja ammatillisaatteellista toimintaa.”

Valtakunnan johtava geriatri korosti esitelmässään erityisesti muistelemisen tärkeyttä. Muistot elämän varrelta ovat aivoissa kuin elintarvikkeet kellarissa. Mikäli muistojen kellarissa ei käydä, tämä kellarin polku nurmettuu ja yhteys muistoihin häviää.

Kun nämä kaksi asiaa – yhdistyksen toimintaperiaate ja muistelemisen tärkeys – yhdistetään, on meillä käytettävissämme mainio tilanne. Ihminen ei elä pelkästään terveellisen ravinnon, riittävän unen ja kohtuullisen liikunnan voimalla, vaan tarvitsee yksilöllisyyttä ja sosiaalista kanssakäymistä. Tämä velvoittaa meitä muistelemaan loistavaa graafisen alan historiaa.

Tosiasiassa tulevaisuus on jo takana päin. Sanonta toteaakin: Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Tämä lienee tarkoitettu negatiivisten asioiden yhteyteen, ja voimmekin sen unohtaa.

Yhdistys on toiminnassaan pyrkinyt edistämään jäsenten mahdollisuuksia tavata toisiaan ja muistella menneitä. Erilaisia tilaisuuksia ja niiden osallistujia tarvitaan, jotta toiminta olisi mielekästä. Yhdistyksen hallitus tekee juuri tätä arvokasta työtä jäsenistöä kuunnellen. Vaikka rahasta kiistellään, saadaan sopivalla kompromissilla kaikelle toiminnalle tyydyttävä ratkaisu.

Faktori-lehti on kunniakkaasti jo yli satavuotias, ja ilmestyy painettuna versiona hamaan tulevaisuuteen sekä nykyaikaisesti myös verkossa. Lehden sisällöstä osa on varattu tarinoille historiasta, samalla ne dokumentoituvat kaikkien luettavaksi. Kaikki siis reippaasti kirjoittamaan tarinoita!

Mutta miksi Perusfaktori kirjoittaa tällaisesta aiheesta? Kun tarkastelee jäsenistön ikää ja taustaa, olisi tärkeää saada kerättyä ”porukoita yhteen” ja muistelemaan. Osa historiasta on varmaan hävinnyt, niin muistot kuin koneet ja tuotteetkin. Tekniikan Museo kerää edelleen alaltamme koneita ja laitteita, pari muutakin museota tekee arvokasta työtä kulttuurimme säilyttämiseksi. Helsingin Sanomain Säätiön museo järjestää edelleen vuotuiset käsiladonnan SM-kisat ja uksauksen MM-kisat.

Kirjapainon uljas menneisyys velvoittaa, että hoidamme historian kuntoon. Samalla saamme itsellemme terveempää ikääntymistä.

Onnellisuuden dilemma

Suomi on maailman onnellisin maa, kerrottiin keväällä. Onnellisuudella, mitä sillä milloinkin tarkoitetaan, on myös kääntöpuolensa. Sen sanotaan veltostuttavan. Johtiko esimerkiksi Nokian menestys sellaiseen tyytyväisyyteen, joka ei enää kannustanut jatkuvaan tsemppiin? Vain nälkäinen leijona lähtee saalistamaan. Kun saalis on nautittu, jämähdetään varjoon makoilemaan

Leijonan kohdalla tämä rytmi toimii, mutta kilpailuyhteiskunnassa ei. Yrityselämä on täynnä esimerkkejä unholaan jääneistä entisistä menestyjistä.

Suomessa paperiteollisuus oli staattisessa tilassa vuosikymmeniä. Maailmanmarkkinat vetivät hyvin. Jos kone yski, niin vuorineuvokset lobbasivat devalvaation, ja taas meno jatkui. Onneksemme paperiteollisuus ymmärsi panostaa T&K -aktiviteetteihin. Nyt on kehitetty uusia puupohjaisia tuotteita esimerkiksi pakkaus-, lääke-, kosmetiikka- ja elintarviketeollisuuksille.

Painoteollisuuden alasajoa on ennustettu vuosikausia, joskin vasta viime vuosikymmeninä nuo ennusteet ovat realisoituneet. Painoteollisuus ei siis voinut vaipua tyytyväisyyden tilaan. Tosin alan panostukset tutkimus- ja tuotekehitykseen ovat olleet vaatimattomat. Toisaalta mitä olisi voitu tehdä, vaikka oltaisiin oltu aktiivisempia tuotekehittelijöitä.

Ei painoteollisuus ole kuitenkaan tuhoutumassa, kuten tervanpoltto sata vuotta sitten. Vaikka painoalalla on edessään edelleen volyymin laskua useissa perinteisissä tuoteryhmissä, on edessä myös kasvua uusilla markkinoilla uusilla tuote- ja palvelukonsepteilla.

Onko sitten koko ajan oltava tyytymätön? On lupa olla joskus myös tyytyväinen, iloinen ja onnellinen. Monet tutkijat, kuten arvostettu yhdysvaltalainen kaupunkitutkija Richard Florida väittävät, että onnelliset ihmiset ovat luovempia kuin onnettomat.

Vallitsevat taloustieteet, koulukunnasta riippumatta, perustavat teoriansa kansantalouden jatkuvaan kasvuun. ”Ellei organisaatio kasva, se kuihtuu”, kaikuu talousgurujen kuorolaulu. Tämä väite on osoittautunut oikeaksi useissa empiirisissä selvityksissä. Luonnontieteilijät puolestaan vakuuttavat, että jatkuva kasvu ei ole mahdollista suljetussa systeemissä. Maapallo on suljettu systeemi.

Huhtikuussa kerrottiin, että suomalaiset ovat käyttäneet loppuun maamme tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Loppuvuosi eletään ekologisessa velassa. Eikä tämän velan lyhentymisestä ole sitäkään vähää tietoa, mitä on valtiontalouden velasta. Sellaisen yrityksen, jonka varat on hassattu jo ensimmäisellä vuosikolmanneksella, johtaja saisi välittömästi potkut.

Pitäisikö hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus turvata taloudelliseen kasvuun perustuvalla dynaamisella strategialla, kuten markkinaliberaalit suosittelevat? Vai tulisiko käynnistää maapallon pelastustyö kehittämällä vaihtoehtoista nollakasvun strategiaa, kuten viherpiipertäjät suosittelevat? Voisiko nämä kaksi vastakkaista toimintamallia jotenkin yhdistää? Olisiko tekoälystä apua tähän, kysyvät teknologiauskovaiset?

 

Väärin koulutettu

Koulutus on politiikkojen keskeinen puheenaihe. Se on aina ollut ”vääränlaista”, kuten johtaminenkin, ainakin työhyvinvointikyselyjen mukaan. Ammatillista koulutusta on leikattu ja kehitetty kovalla kädellä. Mitä on jäänyt jäljelle? Tyytymättömiä työnantajia, opettajia ja oppilaita. Liekö viranomaiset tyytyväisiä?

Dilemma onkin, miksi opettajat eivät tule aamuisin kouluun? Vastaus: Kun koulussa ei ole oppilaita. Vastaavasti: miksi oppilaat eivät tule kouluun heti aamulla? No, eihän siellä ole opettajiakaan. Ollaan pahassa pattitilanteessa.

Kuinka siis saataisiin ammattikoulutus tolalleen, jotta saataisiin tyytyväisiä koulutettuja ja opettajia? Kuinka työnantajat saisivat tarvitsemiaan ammattilaisia? Perinteisesti ammattiin valmistuttiin mestari/oppipoika-koulutuksella. Nykyisin sitä kutsutaan oppisopimuskoulutukseksi. Ammattikoulut ovat toimineet menestyksellisesti jo sata vuotta, ja ammattitutkintojärjestelmä kehitettiin 1990-luvulla. Tutkinnon suorittamiseen ei vaadita koulutusta, vaan tutkinnon voi suorittaa, mikäli omaa tarvittavan osaamisen. Näistä palikoista löytyy ratkaisu toimivaan koulutukseen.

Ammattilaiseksi tullaan kahta eri reittiä. Mennään ammattiopistoon ja suoritetaan työharjoittelu yrityksissä tai tehdään oppisopimus yrityksen kanssa ja suoritetaan teoreettinen opiskelu ammattiopistossa. Karkeasti ottaen koulureitti on esimerkiksi digipainojen ja oppisopimus sanomalehtipainojen koulutusmuoto. Yritykset eivät aina ymmärrä tärkeää rooliaan, mutta niillä on keskeinen vastuu molemmissa reiteissä. Koulutuksen sisällön olisi mahdollisen hyvin vastattava yrityksen tarpeita. Silloin tällöin kuulee, ettei olisi resursseja olla osana koulutusta, kuten tarjota harjoittelupaikkaa, oppilasmestaria jne. Yhteistyön ammattioppilaitosten ja työelämän välillä on oltava syvää ja jatkuvaa. Olisi myös syytä muistaa ammattioppilaitosten opettajien tietojen ja taitojen päivitys työelämässä säännöllisesti.

Ammattitutkintojärjestelmä on kolmiportainen: perustutkinto, ammattitutkinto ja erikoisammattitutkinto. Painoviestinnän ja audiovisuaalisen alan tutkintotoimikunnat yhdistettiin media-alan tutkintotoimikunnaksi. Tutkinnon suorittaminen on tärkeää niin oppilaille kuin kouluille ja yrityksille. Tällä taataan, että osaaminen on riittävän korkeatasoista ja tasalaatuista eri puolilla maata eri oppilaitoksissa ja oppisopimuksissa. Ammattitutkinto antaa myös jatkokoulutuskelpoisuuden korkeakouluun. Henkilöt, jotka hakeutuvat ammattikoulutukseen ovat käytännön ihmisiä ja tykkäävät tehdä töitä käsillään. Ammattiopistoissakin olisi syytä aloittaa koulutus käytännönläheisesti ja lisätä teoriaa myöhemmin käytännön tueksi. Saattaa olla, että koulutuksen keskeyttämiset vähenisivät.

Myös ammattikorkeakouluissa on ongelmia, kun matemaattisluonnontieteellinen koulutus lukioissa vähenee. Insinöörikoulutus perustuu vahvasti edelleen ko. osaamiseen. Koulutuksen onnistuminen on kiinni asenteista ja yhteistyöstä, mutta sen pitää olla yhä enemmän räätälöityä niin tarpeen kuin oppilaankin mukaan. Työ tekijäänsä opettaa, on vanha hyvä sanonta.