Oletko aina käyttänyt Teamsia väärin?

Rajoitettiinko sinunkin työpaikallasi etätyötä, kunnes tuli pakko, joka muutti kaiken? Et ole ainoa. Jopa saman organisaation sisällä esimiehillä on erilaisia suhtautumisia siihen, voiko työntekijään luottaa, jos hän ei ole valvovan silmän alla. Näin, vaikka ainakin koko 2000-luvun ajan puheissa on korostettu työntekijän itseohjautuvuutta ja sanottu, että palkkaa maksetaan työn tuloksista – ei toimistolla hengailusta.

Kun joskus pandemian voittajina palaamme työhön toimistoihin se tapahtuu syystä, ja sillä on tarkoitus. Siis toimistotyöpäivällä pitää olla tarkoitus! Etätyön valvonnan ja rajoittamisen sijaan ajatteleva työnantajan – pomon – on opittava johtamaan läsnäolotyötä. Kutsutaan tätä vaikka synkroniseksi vuorovaikutukseksi. Suomeksi sanottuna toimistolle mennään siksi, että käsillä on jotain sellaista, jota edistetään parhaiten tapaamalla kasvokkain. Vaikka osaisimme teamsimme erinomaisesti, ei vuorovaikutuksen taso etäkokouksessa ole sama, kuin ollessamme fyysisesti läsnä. Jäljelle jäävä työ, sellainen, jossa riittää, että pysymme kokonaisuudesta kärryillä, voidaan ja on syytäkin hoitaa verkossa.

Jos miellät Teamsilla (Zoomilla, Googlella) työskentelyn vain kokoustamisen välineeksi, olet ihan pihalla. Sovellusten avulla on tarkoitus tehdä työtä, ja kokouksen pyörittäminen videoneuvotteluna on vain se osa, johon olemme kuluneen vuoden aikana joutuneet tyytymään. Organisaation pitäisi viimeistään tänään lopettaa sähköpostin käyttö kaikessa sisäisessä viestinnässään ja siirtyä käyttämään näitä välineitä, niin kuin on tarkoitettu. Siis yhdessä työskentelemiseen, dokumenttien jakamiseen työryhmissä ja keskustelemaan eli käyttämään chattia, mikä on sekä huomattavasti vuorovaikutteisempi kuin sähköposti että vähemmän muodollinen. Chatti matkii elävän elämän keskustelua. 

Emmehän me sähköpostista pääse tietenkään kokonaan eroon. Organisaatioiden välinen epäsäännöllinen viestintä tarvitsee sitä vielä pitkään. Ja jos viestinnän tarve on säännöllistä, niin siihen tietysti perustat oman työryhmän. Yhtä tärkeää, kuin oppia uutta, on tietoisesti luopua vanhasta.

Musta joutsen ja positiivinen yllätys

Tulevaisuudentutkimus ei ole kristallipalloon tai kahvinporoihin katsomista, vaan vaihtoehtoisten skenaarioiden rakentamista. Juuri tämä tekee sen kiinnostavaksi. Tulevaisuuteen voimme vaikuttaa teoilla ja valinnoilla – päinvastoin kuin menneisyyteen tai
nykyisyyteen, joka on tässä ja nyt.

Mutta tulevaisuus yllättää skenaarioiden rakentajat. Mustaksi joutseneksi kutsutaan tulevaisuutta, joka on erittäin (tai äärettömän, kuten nykyisin kaikkia poikkeamia kutsutaan) epätodennäköinen, mutta toteutuessaan tuhoisa. Tällaisia ovat muun muassa parinkymmenen vuoden takaiset wtc-iskut ja maailmanlaajuinen pandemia.

”Vain sorsa lentää pohjoiseen, maahan outoon sohjoiseen” lauloi Juha Watt Vainio 1980-luvulla. Kukaan ei tuolloin osannut kuvitella, että Suomeen kohdistuisi 2000-luvulla valtava pakolaisten muuttoliike. Jaakko Iloniemi totesi puolestaan, että ”vain se, joka tunsi Neuvostoliittoa huonosti, osasi ennustaa sen hajoamisen”.

Joskus tulevaisuus voi yllättää positiivisesti. Norjan pohjoisrannikolla, Jäämeren rannalla on pieni kalastajakylä Pykeija (norj. Bugøynes), joka syntyi 1800-luvulla, kun suomalaiset pakenivat nälkää. Varangin vuono Ruijassa on avoinna läpi talven, ja merestä saatiin kalaa. Kylä rakennettiin kauas muusta maailmasta, edes saksalaiset eivät löytäneet sinne. Sitten kalakanta vuonossa väheni, nuoret muuttivat etelään ja kylä kuihtui. Lehteen laitettiin ilmoitus, että kylä on myynnissä. Tämä hätähuuto havaittiin maailmanlaajuisesti. Tapahtui käänne. Idästä vaelsi vuonoon puolitoistametrinen kuningasrapu, joka on maailmalla haluttua ja kallista herkkua. Vieraslajina sen pyynnissä ei ole rajoituksia. Nyt kylä elää ja voi hyvin, ja Pykeijaan pääsee taas autollakin.

Silvio Berlusconi haukkui aikoinaan suomalaisen ruokakulttuurin. Mutta kyllä täällä osataan myös innovoida. Jos matkalla pohjoiseen haluaa kokeilla jotain erilaista, niin kannattaa pysähtyä Inarissa Aanaar- ravintolaan. Sen ruokalista on maailman gourmet-piireissä tunnettu. Illallismenun tilatessaan saa keittiöstä tervehdyksen: kuivattua jäkälää pororouheen ja dippikastikkeen kanssa.

Tulevaisuuden visioita kuvataan usein vertauksilla, kuten Woody Allen -yhteiskunta ja John Wayne -työmalli. Kun Allenilta kysyttiin, miksi hän haluaa asua New Yorkissa, hän vastasi, että jos sattuu heräämään yöllä kello 3 ja tekee mieli kiinalaista kanakeittoa, niin sitä saa New Yorkista. Kaupunki ei nuku koskaan. Tulevaisuuden asiantuntijatyötä on kuvattu John Wayne vertauksella. Miehellä on aseensa, hevosensa ja ampumataitonsa. Tulevaisuuden asiantuntijalla on läppärinsä, älypuhelimensa ja osaamisensa. Ja hänkin tekee projektin kerrallaan sitoutumatta vakituiseen työsuhteeseen.

1980-luvulla joukko arvostettuja mediaasiantuntijoita totesi, että painettu sanomalehti on kuollut vuoteen 2000 mennessä. Ei kuollut, mutta on vain ontuen selviytynyt tähän asti. Tavallisia kirjapainojakin on yhä toiminnassa. Löytyisiköhän painoteollisuudelle jostain kuningasrapu tai uusi jäkäläannoksen kaltainen konsepti?

Innovaatio eli uudennos

Innovaatio-ohjelma on hallitusohjelmassa mainittu yhtenä toimivan tulevaisuuden edellytyksenä. Innovaatio tarkoittaa uuden keksinnön, prosessin tai palvelun kaupallistamista. Usein yrityksissä on tehty teknologiastrategia, se määrittelee käytettävät teknologiat, joita seurataan ja hyödynnetään.

Erilaisia innovaatiokilpailuja järjestetään lähes vuosittain. Eräänä vuonna Think Ink -kilpailun voittajaksi nousi painettava pelto, innovaatio rohkeimmasta päästä. Karkeasti voidaan todeta, että tutkimusprosessi muuttaa rahaa tiedoksi, ja innovaatioprosessi tietoa rahaksi. Innovaatiosta puhutaan – suorastaan jankutetaan – koko ajan joka paikassa. Kyse onkin erittäin tärkeästä toiminnasta.

Olen aiemmin kirjoittanut mm. lohkoketjuista, alustataloudesta, esineiden internetistä, tekoälystä, robotiikasta, 3D tulostuksesta ja nanotekniikasta sekä laajennetusta todellisuudesta. Uutta ovat myös radio-ohjattavat lennokit (dronet) ja 5G-verkko. Teknologioiden kirjo on laaja, ja mahdollisuudet myös moninaiset.

Jakelun kanssa on kipuiltu jo jonkin aikaa. Nyt droneista on löydetty kokeiltava ratkaisu: voisivatko ne jakaa sanomalehtiä tai postia yleisemminkin? Olisivatko lennokit kiinteä osa logistiikkaketjua? Entä jos robotti päräyttäisi postilaatikolle itseohjautuvalla autolla?

Nanotekniikalla saadaan uusia painettavia pintoja, joihin voidaan tehdä optisia efektejä. Mihin kaikkeen innovointi voikin hyödyntää nanotekniikkaa! Painettu elektroniikka näytti tulevan käyttöön erityisesti pakkausalalla, mutta varsinaista läpimurtoa ei ole tapahtunut. Autoteollisuus lienee nykyään sen suurin käyttäjä mittaristoissa. Kirjojen suhteen laajennettu todellisuus tuo oivan lisän lukukokemukseen, mutta senkin käyttö on hiipunut. Ainoat hyödyntäjät ovat satukirjat.

Uudet, monipuoliset teknologiat eivät ole toistaiseksi vieneet graafista alaa nousuun. Ala kutistuu nopeammin, kuin uusia tuotteita ja palveluja saadaan markkinoille. Puuttuvatko resurssit vai eikö ole näkemystä panostaa uuteen? Alalla tarvittaisiin tutkimuslaitoksen, koulutuksen ja yritysten syvää yhteistyötä. Tarvittaisiin Innovaattori. Mihin organisaatioon tuo kummajainen sijoitettaisiin, sitä en tiedä.

Aiemmin muun muassa Tekesin kanssa on toteutettu innovaatio-ohjelmia, jolloin on saatu käyttöön yhteiskunnan rahaa. Silloin ehtona on ollut, että mukana on myös alan yrityksiä, jotka ovat sitoutuneet yhteistyöhön omalla panostuksellaan. Tämän hetken ongelmana taitaa olla, ettei tällaisiin panostuksiin tai henkilöresursseihin ole varaa. Yrityksissä lähinnä leikataan kaikesta ja pyritään pysymään hengissä. Onko nykytila seurausta siitä, että aiemmilla innovaatio-ohjelmilla ei ole löytynyt uutta rahasampoa? Mistä löytyisi tämän päivän Johannes Gutenberg?

Etätöitä ja äänikirjoja

Koronapandemia laukaisi kriisin, jossa ihmisiä hoputettiin etätöihin ja senioreita karanteeniin. Sen tuloksena ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita ja vessapaperia niin, että kauppojen hyllyt tyhjenivät. Turhaan, olisivat ostaneet edes muutaman kirjan, niin maineemme lukijakansana olisi saanut parempaa katetta.

Kirjakauppiaille tämä pandemia saattoi tuoda ajatuksen paremmista ajoista, sillä massatapahtumien peruuntumiset, kokoontumiskiellot, liikuntaharrastusten estyminen ja etätöiden yleistyminen tarjosivat valtavasti lisää vapaa-aikaa, jonka toivottiin kanavoituvan lukemiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Helteinen alkukesä innosti monia kunnostamaan ja maalaamaan mökkejä, terasseja ja aitoja. Maalikauppiaat siis tekivät tiliä, kirjakauppiaat eivät.

Kuka sitten hyötyi uudesta tilanteesta? Voittajaksi on nousemassa verkkokauppa, eritoten äänikirjat. Kirjamyynnin kannalta koronaviruspandemia näyttää vauhdittavan digitalisaatiota ja muuttavan kulutustottumuksia siten, että kirjallisuuden kulutus siirtyy mobiililaitteille. Valitettavasti kirjailija, jonka hengentuote on kyseessä, ei tästä välttämättä hyödy. Vaikka julkaisukynnys teknisesti mataloituu, eivät uudet jakelukanavat tuo tekijälle lisätuloja. Pitkän puurtamisen tuotos jää useimmiten miinuksen puolelle eli ”artisti maksaa”.

Mikä sitten on äänikirjan asema painetun kirjan rinnalla? Vaikka äänikirjat jatkavat suosiotaan laajenevan tarjonnan ja aggressiivisen markkinoinnin avulla, ei niistä ole perinteisen kirjan nujertajaksi. Ne ovat tavallaan painetun kirjan jälkimarkkinointia.

Vaikka kirjojen lukeminen on vähän hiipunutkin, ei kuunneltu teksti korvaa perinteistä lukuelämystä. Kun halutaan oppia, ymmärtää ja sisäistää kirjoitettua tekstiä, on se luettava itse. Tämä jo senkin vuoksi, että tuskin koskaan aiemmin on ollut tarjolla niin paljon valeuutisia ja median välittämää mielipiteenmuokkausta kuin nykyään. On suomalaisten onni, että käytännössä kaikki osaavat lukea. Ja ilmeisesti suuri joukko myös ymmärtää lukemansa. Vai onko niin, kuten joku vääräleuka voisi ajatella, että osaamme kaikki lukea, mutta onneksi emme ymmärrä sitä kaikkea. Siksi olemmekin maailman onnellisin kansa.

Luomuälyä vai tekoälyä?

Näinä poikkeuksellisina aikoina ei juuri tarvitse muuta mietittävää, kuin miten palata takaisin normaaliin. Saattaa olla, että palaammekin muuttuneeseen tilanteeseen. Pakon kautta on nyt otettu käyttöön toimintatapoja, jotka ”laboratorio-oloissa” todetaan toimiviksi, kuten vaikkapa etätyöskentelyn laajentaminen.

Otsikko viittaa vilkastuneeseen keskusteluun tekoälystä ja sen hyödyistä liiketoiminnassa. Tekoälylle ei ole määrittelyä – itse älyllekään ei ole pystytty sellaista luomaan. Ehkä tekoälysovelluksen ensimmäinen merkittävä voitto oli shakin maailmanmestarin kukistaminen 1997. Tekoäly vertautuu inhimilliseen ajatteluun. Esimerkissä shakkipelin säännöt ja siirtovaihtoehdot olivat tekoälylle helppo nakki, kun laskentakapasiteettia oli riittävästi.

Nappuloiden siirto oli jo vaikeampaa. Tekoäly siis tarvitsee valtavan laskentakapasiteetin ja neuroverkkojen
tapaisen laskentasäännöstön hyvän analytiikan tekemiseksi. Teknologia tuottaa yhä tehokkaampia laskentapiirejä eli mikropiirejä. Nykyisin edetään vielä Mooren lain mukaan; laskentateho tuplaantuu 18 kuukaudessa ja transistoreiden määrä piipalalla on 10 miljardin luokkaa. Ihan lähivuosina ei kapasiteetti lopu, ja uusia teknologioita, kuten esimerkiksi kvanttitietokonetta, kehitellään.

Toinen tekoälyä tukeva muutos on IoT- teknologia (Internet of Things) eli esineiden internet. Itse ajavat autot ovat kovan kehitystyön kohteina. Kodin jääkaappi liitetään internetiin, ja se tilaa kaupasta täydennystä havaitsemansa tarpeen mukaan. Kun esineitä kytketään järjestelmiin internetin välityksellä, saadaan valtavia määriä reaaliaikaista tietoa. Sen käsittelyyn ja mielekkääseen analysoimiseen liiketoimintaa varten tarvitaan tekoälyä.

Mutta kuinka painotaloissa voitaisiin hyödyntää näitä teknologioita liiketoiminnan parantamiseen? Pankit ja vakuutusyhtiöt käyttävät jo tekoälypohjaisia järjestelmiä käsitellessään lainoja tai vahinkoilmoituksia. Tuomarin ja lääkärin työhön on tulossa tekoälyratkaisuja. Miksi ei siis kirjapainoihin? Tuotantoprosessi on jo kehitetty lähes henkilöttömäksi, myös painotyötilauksen voisi asiakas tehdä tekoälymyyntifaktorin kanssa.

Kun vielä huomioidaan alustatalousratkaisut lohkoketjusovelluksineen, luodaan ennennäkemätön ja taloudellisesti ylivoimainen liiketoiminta, joka tuottaa laadukkaan tuotteen aikataulussa asiakkaan tarpeisiin.

Tällaisia ratkaisuja ei kuitenkaan synny ilman luomuälyä. Vaikka tekoäly hakkaa luomuälyn shakissa, on se vain murto-osa siitä, mitä luomuälyllä voidaan tehdä. Puheet tekoälyn vaaroista ovat tieteiselokuvien höpinää. Tekoälyä soveltamalla poistetaan paljon turhaa työtä, saadaan parempaa laatua ja tuottavuus paranee. Tekoälyn erityispiirrehän on sen adaptiivisuus eli oppimisominaisuus. Virheet paljastuvat prosesseista, ja ne korjataan koneoppimisella, jota laajat datamäärät tukevat digitaalisuutta hyödyntäen. Ainoastaan ihmismäistä tunneälyä ja ajattelua ei nykyteknologioilla pystytä robotteihin kehittämään.

Siis, ei kun luomuälyllä tekoäly hommiin! Niin on varmasti myös pandemian mallinnuksessa tehty.

Tarinankertojia iltanuotiolla

Jos paperille painettu kirja keksittäisiin nyt, sitä ehkä markkinoitaisiin ekologisena
ja uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvana hyödykkeenä. Ei tarvita akkuja tai niiden lataamista, ei synny elektroniikkaromua. Voi edetä omassa tahdissa, ei äänikirjan lukijan
nopeudella. Virta ei lopu eikä laite rikkoudu edes kastuessaan. Sivuille on helppoa tehdä
reunamerkintöjä ja alleviivauksia. Kirja on näyttävä lahjaesine ja arvostettu sisustuselementti.

Tarinat ovat aina kiehtoneet ihmisolentoja. Jo ammoin klaanit kokoontuivat iltanuotioille kuuntelemaan tarinankertojia. Tarinat siirtyivät sukupolvelta toiselle muistinvaraisesti. Kun iltanuotioiden perinne hiipui, tarinat jatkoivat elämäänsä. Jossain vaiheessa joku dokumentoi niitä. Suomessa näin teki Elias Lönnrot, ja tarinat koottiin Kalevalaksi.

Tekniikan kehittyessä löytyi uusia esitystapoja. Tänään uusimpaan tekniikkaan (esim. podcast) tukeutuvia monimediallisia tarinoita kutsutaan audiodraamoiksi ja niiden tekijöitä audiodokumentaristeiksi. Kirjallisia teoksia voi lukea mm. älypuhelimilla ja tableteilla. Kirjoittajan nuoruudessa suosittuja olivat mm. radiokuunnelmat ja kuunnelmasarjat.

Painettu kirja täyttää rauhoittumisen ja hiljaisen elämyksen tarpeita. Se sopii suomalaiseen mielenlaatuun erityisesti lasten iltasatuina. Lapsenlapseni on tämän päivän ”painetuista äänikirjoista” oppinut, miten maasika ääntelee, hevoset hirnuvat ja piipaaautojen sireenit ulvovat. Mutta kun halutaan olla lähekkäin tai valmistautua nukkumiseen, haetaan kirja, josta luetaan tuttu iltasatu. Tätä rituaalia ei tarvinnut lapselle opettaa – se on geeneissä.

Norja, Suomi ja Japani olivat sanomalehtien kulutuksen huippumaita. Sivistysmaan maineessa kylpenyt Ranska oli kaukana meistä. Kun 1980-luvun Helsingin Sanomien sunnuntaipainos ei aina mahtunut kerrostalojen postiluukuista repeämättä, perustettiin projekti postiluukkujen suurentamiseksi. Nyt lähes kaikki sanomalehdet ovat tabloid-kokoisia ja mahtuvat hyvin koteihin. Enää eivät kalakauppiaatkaan kääri kaloja vanhoihin sanomalehtiin.

Maailma muuttuu. Aikoinaan iloittiin, kun hevosvarkauksia tehtiin yhä vähemmän, kunnes tilastoista löydettiin uusi kasvava rikosnimike, autovarkaudet. Joskus uusi asia korvaa jonkin ilmiön kokonaan. Kylmäkonetekniikka lopetti Yhdysvalloissa kukoistaneen jääteollisuuden, rautalaivat tuhosivat Oulun tervaporvarien bisneksen ja digitaalikamera filmipohjaisen valokuvauksen ja sen materiaalituotannon.

Mutta aina ei käy näin. Valokuva ei lopettanut maalaustaidetta eikä äänilevyteollisuus elävää musiikkia. Televisio ei tuhonnut elokuvateollisuutta – elokuvateatterit siitä kärsivät, mutta elokuvateollisuus sai vauhtia, koska televisio tarvitsi Hollywoodin tuottamia sisältöjä.

Elokuvakirjailija Peter von Bagh houkuteltiin aikoinaan mukaan tekemään cd-rom-pohjaista monimediaista elokuvakirjaa. Mies teki työtä käskettyä ja teos Kinopalatsi, suomalaisen elokuvan kultainen cd-rom valmistui. Mutta siitä ei koskaan tullut sellaista menestystä kuin hänen painetuista elokuvakirjoistaan.

Mediamaisema on muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana enemmän kuin niitä edeltäneiden 500 vuoden aikana. Vielä 1960-luvulla vitsailtiin, kuinka Gutenberg,
jos pääsisi vierailemaan kirjapainoon, hämmästelisi latomon sähkövaloja. Muuta hämmästeltävää ei herra Gutenbergilla olisi kuulemma ollut.

Viime vuosien muutokset näkyvät myös sanoissa, eivät pelkästään teoissa. Kirjanpainajain päiviä oli vietetty kymmeniä vuosia, kunnes ne lakkautettiin 2010-luvun alussa. Nykyisin vietetään Mediapäivää. Vuodesta 1914 vuoteen 1997 työntekijöitä edusti
Suomen Kirjatyöntekijäin Liitto -niminen ammattijärjestö. Sitten se muuttui Viestintäalan ammattiliitoksi ja on nyt Teollisuusliitto. Perusfaktorikin kuului aikoinaan Suomen Faktoriliittoon, nykyisin hän on Mediaunionin jäsen.

Terminologialla uutta liiketoimintaa?

Miten proaktiivisuus, lohkoketjut ja mustekala liittyvät graafiseen teollisuuteen? Ei mitenkään – vai liittyvätkö sittenkin? Proaktiivisuus tarkoittaa aloitteellista, ennakoivaa suhtautumista, reaktiivisuus puolestaan vaistomaista toimijuutta ja reagoimista ulkopuolisiin ärsykkeisiin.

Painoliiketoiminnassa on lähinnä reagoitu muutoksiin ja sopeuduttu niin hyvin kuin on osattu. Hyvä näin, mutta yritykset ovat ajautuneet vaikeuksiin ja säästäneet itsensä hengiltä. Hintakilpailu on varmistanut konkurssit. Osa yrityksistä on ennakoinut olosuhteiden muutoksia ja näin pärjännyt kilpailussa. Osa on myös kehittänyt uutta liiketoimintaa ja saavuttanut markkinajohtajuuden tai ottanut uuden teknologian käyttöön edelläkävijänä. Tällöin voidaan puhua proaktiivisesta toiminnasta. Ajattelumalli ei ole helppo, mutta vain sillä on tulevaisuutta.

Teknologia kehittyy vauhdilla digitaalisuus avaintekijänään. Automaatiota voidaan tuoda prosesseihin vain digitekniikkaa soveltamalla. Uutta on nyt blockchain– eli lohkoketjuteknologia. Lohkoketjut liittyivät aluksi rahamaailmaan, kun virtuaalivaluutat, kuten bitcoin, syntyivät. Voisiko siis lohkoketjuteknologiaa soveltamalla syntyä tulosta? Tämä tarkoittaa alustatalouden (platform economy) toimintamallia. Toimintatapa toisi ehkä uutta, kannattavaa bisnestä. Alustatalous on rantautunut monelle alalle ja vähentänyt ns. välikäsiä, koska lohkoketjut ovat turvallisia eikä erillisiä tarkkailijoita tarvita. Olisi kiinnostavaa, jos jokin alan yritys toimisi tässä pilottina.

Print&Media-lehti kuvasi alaamme mustekalamallilla, ja nimitys onkin osuva. Lonkerot kuvaavat painotekniikan tarvetta eri paikoissa ja erilaisissa tuotteissa. Uskon, että joidenkin lonkeroiden alueilla uusi lohkoketjuteknologiaan perustuva alustatalousmalli voisi toimia, esimerkiksi tiukasti valvottujen lääkepakkausten turvallisuuden takuuna. Näyttää siltä, että lääkejakelun kehittäminen perustuu juuri tähän lohkoketjuajatteluun. Tällöin syntyisi uusi integroitu digitaalisen painamisen ja jakelun yhdistävä ketju. Siinä voisi olla vaikka pilottihanke?

Graafinen teollisuus ry on avainasemassa uusien teknologioiden ja liiketoimintamallien kehittämisen tukena. Olisi hyvä, jos liitto panostaisi yhdessä sopivien tutkimusorganisaatioiden kanssa alan liiketoiminnan kehittämiseen. Aiemmin yritykset, tutkijat ja liitot tekivät menestyksellisesti moninapaista yhteistyötä. Proaktiivisuushan kuuluu myös liiton ajatteluun. Vieläkö strategisia linjauksia alan kehittämiseksi tehdään?

”Parhaiten kasvavat ja tuottavat arvoa sellaiset yritykset, jotka toteuttavat alustatalouden keinoin mahdollisimman puhtaasti palvelutuotannon logiikkaa – tuottaen tehokkaasti jatkuvasti kumuloituvaa asiakasarvoa”, todetaan Valtioneuvoston, työ- ja elinkeinoministeriön ja Business Finlandin julkaisussa Digitaalisen alustatalouden tiekartasto.

Painaminen ei lopu koskaan, niin kauan kuin tarvitaan käyttöliittymiä ihmisten, paintuotteiden ja teknisten järjestelmien sekä koneiden välille.

Seteli, arvostettu painotuote

”Raha ei kasva puussa” on yleisesti tunnettu hokema, mutta on puulla vankka yhteys rahaan. Puukuitu on vuosisatoja ollut seteleissä käytettävän paperin perusta. Nykyisin paperikuidun osuus seteleissä on marginaalinen, koska setelin rakennetta pyritään kehittämään entistä vaikeammin jäljiteltäväksi. Siihen pyritään siksi, että rahan väärentäminen
on aina ollut houkutteleva tapa rikastua. Nykyisten rahojen rakenne sisältää useita turvaelementtejä, joiden väärentäminen vaatii setelipaperista lähtien sellaista erikoisosaamista, josta perinteisten kirjapainojen on erittäin vaikea selvitä onnistuneesti. Maailmalla liikkuu silti huomattava määrä väärennettyä rahaa. Yrittäjiä siis riittää.

Setelirahalla on pitkä historia, joka ulottuu aina 800-luvun Kiinaan. Euroopassakin seteleitä alettiin painaa jo 1680-luvulla. Ensimmäisenä ehti asialle ruotsalainen kirjapaino. Setelit kuitenkin laski liikkeelle pankki, joka ei pystynyt hoitamaan sitoumuksiaan ja meni pian konkurssiin. Myöhemmin setelien liikkeellelaskijana ovat yleisesti olleet eri maiden keskuspankit.

Myös Suomella on melko pitkä perinne rahan painamisessa. Suomen suuriruhtinaskunta sai oikeuden omaan markkaan vuonna 1860, ja rahaa painettiin vuosien varrella useissa eri kirjapainoissa. Niiden joukossa ovat historiikeissamme mainitut Frenckellin ja Simeliuksen kirjapainot. Myöhemmin Suomen Pankin setelipaino vastasi yksinoikeudella markkojen ja osan aikaa myös eurojen painamisesta. Nykyisin eurosetelit painetaan Euroopan keskuspankin valvonnassa kolmessa eri maassa.

Käteisen katoamista ja sen muuttumista digitaaliseksi on povattu jo vuosia. Siihen suuntaan ollaan menossa, mutta hitaasti. Johtavista EU-maista Saksassa käteinen on edelleen arvossaan ja luotettu maksuväline, vaikka paine maksutapojen digitalisoimiseen on kova. Meillä käteisen rinnalla käytetään enenevässä määrin erilaisia maksukortteja ja niiden lähimaksuominaisuuksia sekä älypuhelinten sovelluksia.

Niihin liittyy toki pieniä ongelmia. Itse olin äskettäin todistamassa tapahtumaa suuren marketin kassajonossa. Asiakas oli tottunut maksamaan ostoksensa älypuhelimella, mutta kyseisellä kassalla se ei onnistunut useista yrityksistä huolimatta. Ostokset siirrettiin sivuun, ja asiakas lähti etsimään vaimoaan, jolla oli pankkikortti ja ehkä myös käteistä. Ei liene ihme, että vaikka maksaminen digitalisoituu, myös käteisen määrä on kasvanut ja sitä on liikkeellä enemmän kuin koskaan. Ehkä niin onkin hyvä, sillä tiedonsiirtoverkkojen kaatuessa ainoa järkevä varajärjestelmä on juuri käteinen raha.

Muutosta ilmassa

On juostava, jotta pysyisi paikallaan, valistavat meitä muutosagenteiksi itseään nimittävät yrityskonsultit. Heidän puheistaan saa käsityksen, että muutosvastarinta on yksi ihmisen suurimmista synneistä sitten paratiisin kielletyn omenan. Ihannoidaan niitä, jotka uskaltavat siirtyä pois mukavuusalueeltaan.

Muutosvastarinnasta puhuvat eniten ne, joita se vähiten koskee, kuten yrityksen johto ja omistajat. Heidän tehtävänään onkin viedä muutokset käytäntöön. Jos muutosvastarintalaiset olisivat voitolla, niin raitiovaunuissa olisi edelleen rahastajat ja jääkiekkoilijat ja motoristit kurvailisivat paljain päin. Aamun lehden lukemiseen tarvittaisiin neliömetrien kokoinen aamiaispöytä.

Kaikki muutokset eivät ole sellaisia, jotka vievät asiaansa parempaan suuntaan. Tai eivät ainakaan muutoksen kohteiksi joutuneiden asioita. Historiallinen esimerkki on helmikuun manifesti vuodelta 1899. Se aiheutti huomattavaa vastustusta Suomessa, koska siinä kavennettiin Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Tämä ei ollut suomalaisten etu, joten muutosvastarinta koettiin oikeutetuksi. Tämän päivän työelämästä ja politiikasta löytyy esimerkkejä vastaavanlaisista asetelmista.

Paino- ja kustannusteollisuus on läpikäynyt viimeisen 50 vuoden aikana dramaattisia muutoksia. Tuli offset ja valoladonta, tietokoneohjatut rivitys- ja tavutusjärjestelmät, näyttöpäätekirjoittaminen ja -taitto, digitaalinen kuvankäsittely, verkkokirjat, nettijulkaiseminen ja -mainonta, interaktiiviset mediapalvelut ja vaikka mitä. Niin, ja painoteollisuuden vientivetoisuus hiipui, kun Baltian maat itsenäistyivät. Suomenlahden eteläpuolella painotyön kustannukset olivat oleellisesti pienemmät.

On hyvä muistaa, että Suomessa muutokset vietiin käytäntöön varsin sujuvasti. Muutosten suunnitteluun otettiin mukaan ne, joihin muutokset kohdistuivat. Koulutus- ja uudelleensijoittelu olivat prosessissa keskeisiä. Toki kättä väännettiin monestakin asiasta. Esimerkiksi eräs ns. muutosagentti puhui varomattomasti rationalisointihyödystä, kun näyttöpäätteitä oltiin viemässä toimituksiin. Tietenkin Sanomalehtimiesten Liitto tarttui asiaan ja edellytti toimittajienkin saavan osuutensa rationalisointihyödyistä. Mutta persettä ei pantu penkkiin kuten eräissä muissa maissa.

Sopimuskulttuurista on syytä kaikkien paino- ja kustannusteollisuuden osapuolten olla ylpeitä. Vaikeista
asioista kyettiin neuvottelemaan sivistyneesti silloinkin, kun näkemyserot olivat suuret. Toimialan neuvottelukäytännöt ovat olleet muille toimialoille esimerkillisiä.

Jatkoa ajatellen voi kysyä, olisiko jotain opittavaa vaikkapa Sveitsin kelloteollisuudesta. Kun halvat japanilaiset digitaalikellot tulivat markkinoille, eivät sveitsiläiset heittäneet rukkasia naulaan, vaan kehittivät teollisuudelleen uuden ilmeen. Kello ei ole vain ajannäyttäjä, vaan tyylikäs ja hintava designtuote, joka samalla ilmentää omistajansa persoonallisuutta. Näin ei tarvinnut alistua hintakilpailuun, jossa ei olisi ollut mahdollisuuksia pärjätä. Kodakin liike-idea aikanaan oli myydä halpa kamera ja kallista filmiä. Sittemmin se päätyi myymään muistojen tallentamista. Myös Ifolor tarjoaa muistoja, ei vain kalentereita ja kuvakirjoja. Kahvila mainostaa tuotettaan: ”Coffee does not wake me up. I’m waking up for coffee”. Bulkkituotteesta tehtiin haluttu laatutuote.

Voisiko paino- ja kustannusteollisuuskin kehittää uuden mission? Voitaisiinko hektisessä maailmassa korostaa kiireettömyyttä, eräänlaista retriittiä kotioloissa, lähituotantoa, jakamistaloutta, kestävää kehitystä, eettistä tuotantoa,
estetiikkaa tai jotain muuta kasvussa olevaa suuntausta. Olisiko tämä yhden seminaarin aihe?

Kaikuja tulevaisuudesta

Robotit on mielletty koneiksi, jotka tekevät samaa työvaihetta väsymättömästi ja tarkasti. Kirjapainoissa robotit tulivat ensimmäisinä jälkikäsittelyyn. Robotti on myös pelkkä ohjelmisto ilman fyysistä olemusta. Uutiskuvat käsitellään robotilla sopiviksi lehden prosessiin, puhutaan ”autoreprosta”. Kun soitat digitaaliseen painoon, robotti vastaa ja ottaa työn vastaan. Se lähettää asetusarvot tuotantoprosessiin, ja tuota pikaa tulee ulos asiakkaan tilaama työ. Ei tiedetä tarkkaan, missä mikäkin osa prosessista on, sillä tuotanto on verkottunut. Jos kokonaisuutta ei vielä olekaan, on osia siitä jo nyt käytössä.

Robotit ovat jo monella alalla osana prosessia, vaikka asiakas ei sitä aina huomaa. Tulevaisuudessa kaikki osaavat painaa ”autopressiä” käyttäen. Voihan laulajaksikin ryhtyä kuka vaan, kun laulaa ”autotonen” kanssa.

Tulevaisuus onkin saanut yritykset miettimään, mistä liiketoiminta jatkossa muodostuu. Näyttää siltä, että osa alamme suurista yrityksistä luopuu entisistä toimintatavoistaan, ne suuntaavat katseensa esimerkiksi kiinteistöbisnekseen. Vain muutama yritys on edelleen sitoutunut toimimaan graafisella alalla. Toimijoita on entistä vähemmän ja myös tuotevalikoima supistuu. En mainitse nimiä, mutta aika näyttää kehityksen suunnan. Se näkyy jo nyt heikkona signaalina. Yhteisomisteisissa yrityksissä trendin voi havaita panostuksissa ja strategioissa.

Alalle tarvitaan siis uutta liiketoimintaa, kuten tulostamisen osaamisen hyödyntämistä 3D-tulostuksessa tai funktionaalista painamista. Tämä sisältää mm. painetun elektroniikan ja taipuisat näytöt sekä laajennetun todellisuuden. Muutkin alat ovat näistä kiinnostuneita, esimerkiksi paperi- ja pakkausteollisuus.

Koulutus nykymuodossa loppuu. Työelämä ja koulutus täytyykin entistä kiinteämmin liittää yhteen. Olisiko vanha toimintamalli tässä myös se uusi? Ennen vanhaan iso yritys perusti oman ammattiopiston omaan organisaatioon, tällöin koulutus vastasi paremmin työelämän tarpeita sekä ammatillisesti että lukumääräisesti. Koodarikoulutuskin toteutettiin yritysvetoisena. Uusi asia ei aina ole uusi, vaan se voi olla vanha, aikanaan tarpeellisuutensa osoittanut. Tarpeet muuttuvat ja trendit ratkaisevat.

Työelämän mallit muuttuvat, eivätkä vahvat etujärjestöt enää ole tarpeellisia siinä muodossa, jossa ne ovat toimineet. Ilmastonmuutos myös varmasti muuttaa toimintaa graafisella alalla. Ja yksi tämän päivän suurista puheenaiheista liittyy hiilijalanjälkeen. Kaikki mitä teemme sisältää valintoja hiilijalanjäljen suhteen; syöminen, asuminen, liikkuminen. Kun huomioidaan pienhiukkaset, noki ja puhdas vesi, on elämisen yhtälö melko monimutkainen. Sukupolvi sitten ei tätä liiemmälti ajateltu, mutta viimeistään meidän sukupolvemme on pakko pitää se mielessä. Koko ajatusmaailmamme on nyt muututtava.