Tässäkö tää oli?

Arttu Wiskarin kappale ”Tässäkö tää oli?” on soinut korvassani koko syksyn. Siitä putkahti otsikko viimeiseen Faktori-lehden pakinaani.

Vuonna 1966 astuin arasti Vaasa Oy:n porttikongista sisäpihalle. Havaitsin ihmisiä kiirehtimässä portaita neljään eri kerrokseen. Seurasin heitä, ja näin ensimmäisen kerroksen oven edessä kyltin PAINO. Oven raosta tunsin tutun tuoreiden painotuotteiden tuoksun. Toiseen kerrokseen kiipesin jännittyneenä, sillä olin matkalla LATOMOON. Avasin oven, ja nuuhkimattakin tunsin saapuneeni vähän tunkkaiseen tilaan.

Sisäpuolella avautui näkymä kahteen suuntaan. Kaappirivin takana oli työpisteiden näköisiä rakennelmia, joiden edessä työntekijät touhusivat. Vasemmalla puolella oli kymmenen rapisevaa konetta ja työpisteitä. Minut opastettiin pieneen toimistotilaan, jossa työskenteli kerroksen johtaja, faktori.

Iltapäivän aikana opin, että kaapit olivat regaaleja. Osassa niistä oli ulosvedettäviä kasteja ja toisissa lavoja, joissa oli ladelmia. Kasteissa oli irtokirjasimia. Nämä kirjaimen näköiset palikat olivat peilikuvia, joita ladottiin hakaan ja sitten nosteltiin tarjottimien näköisille alustoille, laivoille.

Latominen oli monimutkaista työtä. Erilaisia kirjasimia oli älytön määrä ja ne kaikki piti tuntea. Latomiseen liittyi muitakin palikoita, kuten holareita ja välisteitä. Kaikkien nimet ja mitat pitäisi osata. Oppimestari sanoi, että neljän vuoden oppiajan jälkeen pitää selviytyä opinnäytteestä, sitten voi sanoa itseään latojaksi.

Muutaman harjoittelupäivän jälkeen sain tutustua kahteen ylempään kerrokseen ja alakerran painoon. Kolmannessa kerroksessa oli kuvalaattalaitos, jonka tuoksu oli ihan omanlaatuinen. Vanhempana tunnistin, että kuvalaattalaitoksen ilmassa leijui kokouksen tuoksu.

Ylimmässä työtilassa oli sitomo, jonka tuoksu muistutti liiman tuoksua. Sitomossa oli naisvoittoinen henkilökunta, mutta pomo oli mies. Kuvalaattalaitoksen tuoksu lehahti mielestäni juuri pomosta.

Tässäkö tää oli? Muistot alkoivat tuoksuista. Urani aikana graafinen ala on kokenut huikeita muutoksia. Erikoista on, että parhaimmat muistot juontuvat uran alkutaipaleelta. Oppilasajan työkaverit ovat jättäneet vahvimmat muistot. Johtuneeko siitä, että myöhemmin työelämä on vaatinut enemmän vastuuta. Ennen vanhaan latomossa työajan päätyttyä nostettiin pahvit työpisteiden päälle. Teksti Seppo Parkkonen.

Aina on mietityttänyt

Lapsena ihmettelin hevosten kielitaitoa. Ne tiesivät, mitä isäntä tarkoitti, kun hän pörryytti huuliaan prrrrrrrrr. Se tarkoitti peruuttamista, mutta ”sojoo” tarkoitti lähtemistä eteenpäin.

Oppikoulun ensimmäisellä luokalla opetettiin ruotsia. Se kuulosti paljon kimurantimmalta kuin hevosen kieli. Oivalsin, että edessä olisi muitakin vaikeuksia. Asetin ruotsin kielelle matalan kynnyksen, ilman ehtoja pitäisi selvitä. Keskikoulun viidennellä tunsin syyllisyyttä. Olin ajautunut niin sanotusti operatiiviselle puolelle, akateeminen ura sulkeutui laiskuuden vuoksi. Lukioon ei kannattanut yrittää. Kielitunnit olivat sujuneet ikkunasta Kauhavan Nuorisoseuran pihaa katsellen.

Mietiskelin ammatinvalintaa keskikoulupohjalta. Kiinnostavin oli metsäteknikon ammatti. Jälkeenpäin mietin, olisiko kiinnostus johtunut puiden tuoksusta. Toinen vaihtoehto oli graafinen ala, jolle Vaasassa asuva faktorienoni minua yllytti. Isän mielestä minun olisi pitänyt jatkaa hänen kauppayritystään. Se oli heti jyrkkä ei, sillä olin nähnyt homman varjopuolia riittävästi.

Kesällä olin ollut Metsähallituksen ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton järjestämällä metsätyöleirillä Savukosken Sotajoen kämpällä. Kokemus oli fyysisesti rankka ja mietityttävä. En ymmärtänyt, miksi istutettujen taimien ympäriltä piti raivata kaikki muu kuin männyt. Isot komeat kuuset tapettiin kaulaamalla pystyyn. Syytä tähän kysyin metsätyönjohtajilta, jotka häpeillen sanoivat Helsingin herrojen niin päättäneen. Tämän jälkeen tunsin olevani enemmän metsien suojelija kuin avohakkuiden suosija.

Päädyin raakapuun puolelta valmiiseen paperiin, kirjapainoalalle, enoni viitoittamalle polulle. Hassut kokemukset hymyilyttivät. Konsultteja vilisi konstejaan esittelemässä ja yritysten rahoja tuhlaamassa. Postikorttialalla ollessani meitä opetettiin ideoimaan makaamalla patjan päällä kattoon tuijotellen. Minulta ei mennyt kovin pitkään nukahtamista odotellessa. Heräsin siihen, kun konsultti kyseli, millaisia ideoita oli syntynyt.

Reilut 46 vuotta tarjosivat paljon kokemuksia, mutta viimeisinä vuosina näin alan jyrkän syöksyn. Toivon hartaasti, että Helsingin herrat keksivät elvytystoimia graafisen alan jatkumiseksi.

Lyijykaudesta bitteihin

Rustaan tätä kirjoitusta poikkeustilassa. Koronavirus on kietaissut koko maailman kuristusotteeseen. Ulkoiluttaessani koiraa muita ihmisiä vältellen ajatus hiipi ihmiskunnan nerouteen, suurten keksintöjen syntymiseen. Nyt lääketiede on pinteessä, rokotusta koronaan ei ole. Mutta kuinka kauan sen löytymiseen menee? Tutkimusta tekee paljon tiedemiehiä ja muita viisaita. Samoja asioita pohtimassa on myös pahoja tyyppejä. Karmea, mutta ei yllättävä, kommentti kuultiin ison kansakunnan päälliköltä, Trumpilta. Hän keksi, että patentoitu rokote jaettaisiin vain amerikkalaisille.

Ajatus kävelylenkillä siirtyi oman alani suureen kehitykseen ja keksintöihin. Muutos on ollut huikea, ja sen seuraaminen on käynyt yhä vaikeammaksi. Olemme siirtyneet järjellä käsitettävästä tekemisestä ”bittiavaruuteen”. Itse olen asian kanssa ihan pilvessä. Aloittaessani 1966 kirjapainoalalla latomossa olivat kirjasimet metallia, lyijyä, tinaa tai antimonia. Kuumalatomakoneessa korvamerkityt matriisit olivat muotteja, joita ladottiin yhden rivin verran tiivistettynä valua varten.

Ensinäkemältä latomakone vaikutti insinööritaidon huipulta. Keksintö oli aika vanha, mutta säilyi neroutensa vuoksi pitkään tärkeänä ladonnan muotona. Itse kone oli monenlaisen epäkeskon, rattaan, sulatuspadan ja kallistuskulman summa. Kirjojen tekstien tekemisessä käytettiin myös monotype-ratkaisua. Siinä kirjoitetun reikänauhan avulla valettiin irtokirjasimista rivit. Se oli tarkkaa työtä rivien koossa pitämisessä ja palstojen korjaamisessa. Muistoissa on
muutama huonokin kokemus.

Metalliladonnasta loikattiin valoladontaan ja offsetpainamiseen 1970-luvulla. Valolatomakone oli järjellä ymmärrettävä, sillä teksti muodostui filmin läpi valottamalla. Filmi tai kiekko pyöri hurjaa vauhtia, mutta valon nopeus pystyi löytämään vauhdissa oikean kirjaimen. Tulos kehitettiin ja oli luettavissa paperilta. Asemoijat kokosivat leikkaa–liimaa-menetelmällä painotuotteen, joka valotettiin filmille ja siitä offsetlevylle.

Värierottelijoiden valtakausi loppui, kun kone teki kaiken tuosta noin vain. Pian painolevyjenkin teko manuaalisesti päättyi filmien kadottua. Olimme pilvessä. Tässä vaiheessa monet alalla olleet vilkuilivatkin jo kalenterista, milloin eläkeikä koittaisi. Siitäkin selvittiin, ja nyt toiveissa olisi, että myös koronavirus löytäisi voittajansa.

Naapurin puolella Pietarissa

Photo Svetlana Gumerova.

Katselin Sibelius-junan ikkunasta, miten maisemat muuttuivat Vainikkalasta
Viipuriin. Rakennukset olivat rähjäisiä ja metallit ruosteen kuorruttamia. Aika oli
kääntänyt selkänsä kunnossapidolle ja uudistuksille. Elettiin 1990-luvun puoltaväliä.

Junan lipuessa Pietarin Suomen asemalle vatsanpohjassa tuntui jännitys. Myyntiedustaja
oli vaimonsa kanssa vastassa. Hän kysyi, ovatko filmit laukussa. Kyllä olivat. Edustaja sanoi kysyneensä siksi, että filmit olisi pitänyt tullata. Sitä en tiennyt, olin siis salakuljettaja.

Ihmettelin virtsan hajua majapaikan pimeässä rappukäytävässä. Edustaja kehotti vain kävelemään keskellä käytävää. Lähdimme filmien kanssa paikalliseen kirjapainoon. Meille oli varattu aika tuotantopäällikön luo. Ilmoittautuminen oli monimutkaista, monta paperia täytettiin ja leimattiin.

Isolla johtajalla oli iso huone. Nahkasohvaan upposi syvälle, ja siitä lehahti tupakan
haju. Edustajan vaimo toimi tulkkina. Johtaja tarkasteli filmejä ja mallikortteja,
kehui painojälkeä ja kartonkia. Jätimme filmit johtajan pöydälle ja lähdimme painosaliin. Salissa oli vaatimaton valaistus. Kahden käynnissä olleen, DDR:ssä valmistetun painokoneen yläpuolella oli loisteputket. Salissa oli myös kaksi muuta nelivärikonetta, toinen B2 ja toinen B1. Meidät ohjattiin koneelle, jolla painettiin tupakkaaskin kartonkikoteloita.

Tarkastelin arkkeja luupilla. Mallivedosta ei näkynyt, mutta painaja vertasi jälkeä ensimmäiseen hyväksyttyyn arkkiin. Melko tasalaatuista jälkeä tuli, mutta luupin kertomaa oli pieni sivuttaisheitto. Mainitsin siitä, ja tulkki käänsi sanomani. Painaja katsoi hieman virnistellen ja lausahti jotain. Sen jälkeen tuotantopäällikkö esitteli muut osastot. Sähköä säästeltiin, mutta kalusto vaikutti hyvältä.

Alkoholi oli työaikana joskus ongelma, jopa niin, että työntekijä raahattiin kellarissa
olleeseen putkaan. Näimme putkankin, mutta valokuvia ei saanut ottaa. Kun
palasimme tuotantopäällikön huoneeseen, filmit pöydän kulmalta olivat kadonneet.
Päällikkö esitti raivostunutta. Kukaan ei tiennyt, mihin filmit olivat haihtuneet. Päädyimme vararatkaisuun. Työnäyte painettaisiin huomenna venäläisestä aineistosta.

Nukuin yön huonosti. Aamulla kuuntelin oven avauksen kovaa kolinaa. Noutajia
oli kolme. Ajoimme korttitalon konttorille, jossa kättelin koko henkilökunnan. Suomessa vastaavissa tehtävissä olisi ollut korkeintaan kolme tekijää, mutta tapasin toistakymmentä. Koepainatus onnistui moitteettomasti. Sähkö riitti ja painaja oli ammattitaitoinen. Meidän filmeillemme oli varmasti löytynyt käyttöä. Venäjällä ei tiettävästi ollut ajanmukaista tekijänoikeuslainsäädäntöä, vaan löytötavara siirtyi löytäjän omistukseen. Hyvää oli, että säästyin paluumatkalla tullausvaivoista.

Kuinka ollakaan, kotimatkalla junassa oli melkoinen ratsia, vaunujen seinälevytkin
ruuvattiin alas. Vartijan vieressä minua ei yhtään naurattanut.

Kulttuurikokemus

Jokaisen seitsemänkymppisen miehen olisi hyvä kokea edes kerran elämässään oopperan huumaa. Itse olen sen juuri Torreviejassa kokenut. Tapahtuma oli häkellyttävä! Poljimme illan pimeydessä kaupungin toiselle laidalle. Perillä myttysimme heijastusliivit, toppatakit ja hanskat reppuun ja astelimme lippu luukulle. Esitys oli lähes loppuunmyyty. Onneksi takimmaiselle riville kaksi henkilöä mahtui eläkeläisalennuksella.

Paikka oli riittävä meille pikkuisille – jalkatilaa oli kuin lentokoneessa. Lipunmyyjä katseli meitä ja totesi, että sovimme takapenkille. Huumori piristi, mieli avautui kulttuuripläjäykselle, Verdin La Traviatalle.

Esityksen odottelua ja orkesterin virittelyä.

Yllättävän iso orkesteri oli sulloutunut kapeaan tilaan esiintymislavan eteen. Taskulamput valaisivat nuottitelineitä, ja kapellimestari piti esityksen kuosissaan. Tunnelma oli hurmaava, ja kokemus sopi huonokuuloiselle. Äänitehostimia ei tarvittu, laulu raikui kaikilla äänialueilla. Oli sopraanoja, tenoreita, bassoja, baritoneja, mezzosopraanoja. Vain falsettiäänet puuttuivat. Hento sopraano pääosassa sai valtavan äänimassan kauniisti ilmoille. Miesten esitykset olivat myös monipuolisia ja puhtaita. Kielestä en ymmärtänyt, mutta vaimo tiesi sen olevan italiaa. Korokkeen yläpuolella oli valotaulu, jossa sanat juoksivat espanjaksi. Ymmärsin tekstiä sieltä täältä, mutta elekieltä hieman enemmän. En olisi uskonut, että pidän oopperasta, kun olen enemmän Reijo Taipaleen kuuntelija.

Puolen yön jälkeen poljimme kotiin. Vain kerran ajoimme liikenneympyrästä harhaan, mutta palasimme pian oikealle reitille. Hiljainen oli kylätie, autot olivat jähmettyneet yöksi. Kannoimme pyörät äänettömästi toisen kerroksen asuntomme eteen, ettemme häiritsisi unten mailla olevia. Rocky-koirakin oli sikeässä unessa. Tuumailin, että olisi ollut hyvä hetki kostaa uusille naapureille viikonloppujen kolistelut ja äänet. Emme tietenkään niin tehneet, sillä meillä on hallussa asiallinen kotikasvatus. Vitsailin Pia-Liisalle, että luulen uusien naapureiden olevan oopperaväkeä, kun esiintyvät öiseen aikaan niin kuuluvasti.

Aasinsiltoja

Suuri suosikkini tangolaulaja Reijo Taipale siirtyi toisille laulumaille huhtikuussa. Suuri suru kulki kehoni läpi, ravisteli kovasti päivän ja toisen. Iltaisin mietin suuren laulajan tyyliä ja tinkimätöntä työntekoa. Hän oli aito ja rehellinen tanssilavojen työmies. Reijo astui mikrofoni kädessä orkesterin eteen kevyessä haara-asennossa ja antoi laulun tulla. Viesti lähti 1960-luvun jöröille nuorille miehille. Reijo lauloi sanat, jotka haluttiin sanoa rakkaalle.

Tämä on aasinsilta siihen, mitä nuoruusmuistoja Reijon kuolema toi mieleen. Vuonna 1966 latojaoppilaana Vaasa Oy:ssä olin vuoden lehtipuolella ilmoitusladonnassa. Oppilaalla oli monen monta tehtävää, myös palvelujen tarjoaminen, kuten kondomien ostaminen parille konelatojalle. Ne piti ostaa apteekista, jotta latojat saivat kuitit
verovähennyksiin. Sitä oppilaalle sälytettyä aputyötä häpesin.

Kuusipäiväinen työviikko päättyi lauantain viisituntiseen päivään ja kiirehtimiseen linja-autoasemalle Kauhavan bussiin. Torstaisin ilmoitusladonnassa oli kova hässäkkä, sillä perjantain lehdessä oli kaksi sivua tanssi-ilmoituksia. Matalia ja leveitä. Kaikki piti olla mahdollisimman suurella ja kehykset tehokkaan tukevia. Ilmoitusmestari teki pikaisia luonnoksia ladonnan helpottamiseksi.

Aina niistä ei saanut selvää, kun teksti oli aaltoviivaa. Valokuvat olivat sinkkilaattoina tai stereotypiavaluina. Niistä oli vaikea tunnistaa esiintyjän kasvot ilman vedosta tai leimaa, mutta kuuluisuudet, kuten Reijo Taipale ja Eino Grön, olivat helppoja.

Torstain ilmoitusladonta oli hauskaa, sillä sen jälkeen tiesi, millaisia esiintyjiä maakunnassa oli viikonloppuna. Pystyin kavereilleni ehdottamaan hyviä paikkoja. Taipale oli suurin vetonaula, ja sinne, missä hän esiintyi, yritimme saada kuljetuksen. Tuohon aikaan osasin sijoittaa kartalle kaikki Pohjanmaan tanssipaikat.

Perjantai oli kuolinilmoitusten ladontapäivä. Ne olivat helppoja, kaava oli sama välistyksineen ja tekstikokoineen. Opin valtavan määrän kuolinvärssyjä. Niillä tiedoilla ei vielä tuolloin ollut käyttöä.

Vedän jälleen pitkän aasinsillan nykypäivästä kuolinvärssyihin. Ne ovat sittemmin tulleet tutuiksi. Omat vanhemmat, puolison vanhemmat ja osa lapsuusystävistä ovat jättäneet meidät tutuin värssytekstein. Tanssi-ilmoituksia lehdissä on nykyisin vähän – lavakulttuuri oli aikansa tuote. Kuitenkin jotain mahtavaa on Taipaleen ja Grönin viitoittamalla tanssimusiikin saralla. Joka vuosi Seinäjoen tangomarkkinoilla valitaan uudet kuninkaalliset. Joistakin tulee suuria tähtiä ja pitkäaikaisia menestyjiä, mutta useimmat ovat ajalle tyypillisesti pätkätöissä. Seppo Parkkonen

Pienen offsetpainomme ovesta astui mustapukuinen herra. Hän aloitti: Painatteko vaalimainoksia? Kyllä, tietenkin. Millaisesta mainoksesta on kysymys? Edustan kristillisiä, sanoi mies. Minulla on lappusissa tekstejä mainoksia varten. Terästäydyin: toisessa nipussa luki mahtipontisesti ”Olut pois!”, toisessa lappunipussa oli rajumpia lausahduksia, kuten ”Porno pois kujiltamme!”

Tarkoitus oli tehdä kaksi mainosta, 20 000 kappaletta kumpaakin, kaksipuolisina ja kaksivärisinä. Mietiskelin, mikä olisi lisäväri, mutta en uskaltanut kysyä, sopiiko taivaansininen. Lisäväriksi päätimme ruskean, vaikka huomiota herättävin olisi ollut lämmin punainen. Ruskea oli lähellä oluen väriä, joten se oli hyvä.

Jäin mietiskelemään mainosten ulkoasua ja iskulauseiden sopivuutta. Hyvä, että vaihtoehtoja oli, kaikkia ei tarvitsisi käyttää. Oluen moittiminen toi suuhuni tietynlaisen tunteen. Keskeytin työn ja ajoin Alkoon ostamaan korillisen olutta. Ymmärsin, miten teksti myy. Sen pitää olla niin repäisevä ja suussa maistuva, että tuote on pakko ostaa. Toinen mainos ”Porno pois kujiltamme” oli vaikeampi mielikuvien luojana.

Kolmen päivän kuluttua mies tuli tarkastamaan vedoksia. Hän oli tyytyväinen ja lateli setelit pöytään. Teki mieli kehua oluen kiihottavuutta, mutta vaikenin.

Ennakkoääni Torreviejasta.

Tämän kevään kohokohta oli ennakkoäänestys Torreviejassa. Vaaleista odotettiin jännittäviä. Ennakkoääniä annettiin ennätyksellisesti, kansa oli päättänyt puhua. Oliko kyse tyytymättömyydestä hallituspolitiikkaan? Jakautuisiko kansa kahteen leiriin? Tyytymättömyys lässäytti pääministeripuolueen. Kansa oli vihainen, ja keskustalaiset päättivät laittaa puolueensa pesukoneeseen. Neljän vuoden päästä näemme, oliko pesuaine tarpeeksi hyvää. Toinen merkillepantava ilmiö oli maahanmuuttokriittisyys, johon muutosta haettiin persujen kautta. Nähtäväksi jää, joutuuko tämä puolue neljän vuoden päästä pesukoneeseen.

Aloitin tarinan oluen ja pornon voimin. Maailma on sittemmin muuttunut, sekä hyvään että pahaan. Tosiasia on, että me olemme edelleen täällä. Meidän tahroistamme johtuvat monet ongelmat. Niitä ei ole voitu lakaista maton alle eikä pestä tahranpoistoaineilla.

Uudet päättäjät astuvat tilallemme ja tekevät samat virheet. Ihmisten ahneus on se uskonto, jota palvellaan. Oma ikäluokkani pohtii, miten selvitä viimeisistä vuosistaan hoitolaitoksessa. Jotkut viisaat antavat siihen neuvon: ”Älkää jättäkö perintöä, vaan varmistakaa niillä varoilla oma hoitonne.” Ei huono!

Ikkunat pois ja koneet sisälle

Pienestä kyläkaupasta oli haastavaa tehdä toimiva offsetpaino. Laitteet ja koneet löysivät paikkansa, mutta eipä aikaakaan, kun mikään ei enää ollut hyvin. Tilat olivat liian ahtaat. 

Papereiden kantaminen kaupan ovesta pienissä erissä vei aikaa. Aluksi ostimme arkit puhtaassa A3-koossa, mutta tehokkaamman leikkurin hankinnan jälkeen ostot siirtyivät lavakauppaan ja kooksi vaihtui raaka A2. Väliaikaista lankkusiltaa pitkin turvallisuutta laiminlyöden työntelimme autokuskien kanssa lavat tuulikaappiin.

Asiakaskunta vakiintui ensimmäisen vuoden aikana. Kotipaikkakunnalta asiakkaita oli melko vähän, kunnan puolesta ei ostettu lappustakaan. Vaistosin vihamielisyyden. Päättäjinä olivat samat tyypit, jotka olivat yrittäneet häätää isäni pois paikkakunnalta. Ihmettelin, miksi sama peli jatkui seuraavassa sukupolvessa.

Tuotteemme olivat huimasti laadukkaampia kuin paikallisen sanomalehden, jossa muoviset kuvalaatat tehtiin viivarastereilla ja ne sähellettiin epäselviksi kohopainokoneen liian kovalla puristuksella. Onneksi Etelä-Pohjanmaan yrittäjähenkisyys oli terveellä tavalla härmäläisissä. Ylihärmän koneteollisuus otti ilolla vastaan uuden offsetpainon.

Minulla oli kova hinku näyttää osaamistani, ja ajauduin siksi tyhmyyteen. Tarjosin suunnittelun, kirjoittamisen ja valokuvaamisen taitoja ilmaiseksi. Se toi monta uutta asiakasta, mutta en tajunnut, ettei yrittäminen ole hyväntekeväisyyttä. Kilttiydellä ei vaurastu.

Kohtasimme laman toisensa jälkeen, ja silloin huomasin elämän kovuuden. Muutama hyvä asiakas ajautui – ehkä hyväuskoisuuttaan – konkurssiin. Muutamalla oli pääpaino idänkaupassa, ja sen hiipuminen ajoi kaaokseen. Hienot liikeideat vajosivat mustaan aukkoon. Tunsin syvää myötätuntoa, vaikka minulta jäi paljon saamatta. Myös oma työmme oli valunut samaan aukkoon.

Pieni offsetpainomme kasvoi maltillisesti, mutta konekanta ja tilat olivat riittämättömät.

Vaihtaessamme pankkia kuulin ihmettelyä siitä, miksi emme investoi rohkeammin. Naapurikunnista otettiin yhteyttä ja tarjottiin mahdollisuutta laajentaa. Emme olisi uskaltaneet avata peliä, mutta sitten sattui iso moka. Eräs DI ja yritysjohdon konsultti alkoi hiillostaa käymällä kerran viikossa esittelemässä ideaansa. Hän ehdotti painon siirtämistä Lapualle ja taitojensa hyödyntämistä. Tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta samalla pelottavia, sillä konsultin mukaan tilaisuuteen tarttuisi pian joku muu, ja me menettäisimme lapualaiset asiakkaamme. Hän tiesi, että lapualaiset olivat nousseet tärkeimmiksi asiakkaiksemme ja yhdessä härmäläisten kanssa pitivät meidät hengissä. Oli pakko ottaa pelottelu vakavasti.

Törmäsimme osaamattomuuteen investointien suunnittelussa. Tämän konsultti havaitsi nopeasti. Hänellä oli iso rooli muutoksessa, hän tiesi miten yhteiskunnan ja Kehitysaluerahaston rahoitus järjestyisi. Samalla hän mietti mahdollista omaa asemaansa yrityksessämme.

Vuonna 1981 rakensimme Lapualle noin 400 neliön teollisuushallin. Hankimme uusia koneita, ja työntekijämäärä kasvoi. Tuntui mallikkaalta, mutta iltaisin katselin makuuhuoneen kattoon saamatta unen päästä kiinni. Pelkäsin, etten kykene yrityksen vetäjäksi. Olin sortunut ylipitkiin työpäiviin ja viikonlopputöihin. Uupuminen oli hiipinyt elämääni. Työ ei enää ollut ideoiden iloista toteuttamista, siitä oli tullut taakka. Viikossa ei ollut vapaita tunteja eikä lomien pitäminen ei tullut mieleenkään. Olin mustan aukon reunalla.

Kovilla kokemuksilla on hyvätkin puolensa, ne kouluttavat. Jossain vaiheessa huomaa, että on kovetettava itsensä, opiskeltava lisää ja uskottava kykyihinsä. Tämän oppiessaan saattaa tulla allergiseksi konsulteille, heistä voi saada näppyjä! Seppo Parkkonen

Sukuvika

Olen kertonut kokemuksistani lapsuudesta eläkeikään, mutta jostain syystä yrittäjyyden ajalta olen halvaantunut. Musta aukko sijoittuu vuosille 1974–1984. Kallonkutistajilla lienee sille selitys, mutta oletan sen liittyvän stressiin ja pelon vuosiin. Sukuviastakin on ehkä kysymys.

Osuuskaupan myymälöitä kiertänyt ja Etelä-Pohjanmaalle päätynyt kauppiasisäni päätti sodan tiimellyksessä, että jos tästä selviän, niin laitan pystyyn oman kaupan. Alkutaival oli karikkoinen, sillä pääomaa ei ollut, mutta onneksi kekseliäisyyttä riitti. Isä hankki käytettyjä sahanteriä ja teetätti niistä kauhavalaisilla puukkosepillä leipäveitsiä, joita kierteli myymässä ympäri Suomea.

IBM Composer, nerokas laite jo vuonna 1974, melkein latomakone. Sillä pystyi kertaheitolla tekemään lomakkeet viivastoineen.

Lopulta alkupääomaa oli kasassa ja pienen kauppapuodin perustaminen onnistui. Valitettavasti Kiteellä syntynyt huutolaispoika ei osuuskaupan hylänneenä sopinut lakeuden miesten joukkoon. Painostuksesta ja jopa lainojen irtisanomisista huolimatta mies ei hellittänyt. Kesko koulutti hänestä diplomikauppiaan, joka ensimmäisten
joukossa kehitti puotiansa valintamyymäläksi. Lapsista ei ollut kaupan jatkajaksi ja niin tuli luopumisen aika. Isä oli pettynyt.

Töppäsin sanomalla isälle, että laitetaan kaupan tiloihin pieni offsetpaino. Isä innostui, ja niin aloitimme. Olin taustaltani käsinlatoja, mutta en pelännyt offsetia – nyt oli minun vuoroni astua uusimpaan tekniikkaan. Pieniä offsetpainoja oli vain muutama Pohjanmaalla. Kiertelimme Helsingissä graafisen alan tukkuliikkeissä, ja päädyimme halvimmasta päästä olevaan A3-formaatin Gestetneriin.

Latomakoneen tehtävän hoiti IBM Composer. Kirjasimet olivat pallomaisessa muodossa, koot 7–11 pistettä, mukana myös puolilihavat versiot. Jälki oli kertakäyttönauhan ansiosta terävää ja kesti hyvin reprokameralla suurentamisen. Niillä aloitimme myyntikirjeiden ja lomakkeiden valmistamisen.

Pian selvisi, että tarvitsimme monia apuvälineitä: kehityslaitteet, stiftarin, keräilijän, rei´ittäjän, valopöydän ja paljon muuta. Työpäivät venyivät, viikonloppuvapaita ei ollut. Konekantaa oli parannettava ja palkattava painopinnanvalmistaja ja painaja.

Olin koko ajan epäillyt tehneeni virheen antautuessani yrittäjäksi. Ei kuitenkaan voinut lopettaa, sillä työnantajalla vastuuta oli enemmän. Yksi kiusallinen asia oli, että koneita korjaavat yritykset olivat pääkaupunkiseudulla. Ymmärsin, ettei vikaherkkiä laitteita
olisi pitänyt lainkaan hankkia kehä kolmosen pohjoispuolelle. Olin aniin sanotusti kusessa, ja se oli vasta alkua.

I kill you!

Mitä ihmettä naapurissa tapahtuu? Siirryn parvekkeelle nähdäkseni ja kuullakseni paremmin. Havaitsen brittimiehen huutelevan yläkertansa asukkaalle, ranskalaiselle miehelle, ärhäkkäitä sanoja. Käsimerkkien kertomana voisi päätellä, että kyseessä on tappo.

Kuvassa keskellä on parveke, josta kenraali De Gaulleksi nimittämäni mies pitää pikku-ukoille sulkeisia ja asukkaille vuorisaarnoja.

Ranskalainen sulkee parvekkeen, raottaa ikkunaa ja lisää kajarien voimaa. Brittimies heittelee hiekkaa parvekkeen oveen ja pyytää avaamaan. Ranskalainen on piilossa, mutta ei vaimenna stereoitaan.

Brittimies oli tullut loma-asuntoonsa edellisenä päivänä ja lomahumussa maistellut päihdyttäviä juomia, joista saa voimaa asioiden hoitamiseen. Hän ei tiennyt, että yläkerran ranskalainen oli jo monta kuukautta soittanut musiikkia kajarit täysillä ja ohjannut parvekkeelta pikku-ukkojen sulkeisia sekä pitänyt uskonnollisia saarnoja. Iltamyöhään tämä ranskalainen pompottaa palloa lattiaan.

Brittimiehen seinänaapurina häirikön alapuolella asuu suomalainen pariskunta, joka ei ole lukuisista rauhanomaisista pyynnöistään huolimatta saanut ranskalaista aisoihin. Paikalla ovat käyneet isännöitsijä, vuokranantaja ja poliisi. Mikään ei ole ranskalaista vaimentanut yhtä päivää pidemmäksi ajaksi. Espanjassa pitkäaikaista vuokralaista on lähes mahdotonta häätää asunnosta. Taitaa olla niin, että tarvitaan valkotakkiset miehet noutajiksi.

Katselin brittimiehen epätoivoista taistelua. Allasalueelle kerääntyi uteliaita kannustajia ja katselijoita, samoin parvekkeille. Suoraan sanoen me nautimme siitä, että ranskalainen on kohtaamassa voittajansa. Britti näytti kurkun leikkaamisen merkin ja yritti päästä takaovesta ranskalaisen luokse. Kaksi lukittua rautaporttia oli kuitenkin välissä eikä tappotuomio toteutunut. Toinen Normandian maihinnousu jäi toteutumatta.

Seuraavana päivänä brittimies oli hyvin pahoillaan käytöksestään, pyyteli kaikilta anteeksi. Niin siinä kävi, että paha mies voitti taistelun ja soittaa edelleenkin päivät pitkät musiikkia täysillä ja pitää puheita parvekkeelta. Britti lähti parin viikon loman jälkeen kotisaarelleen, jossa varmasti käyttää englanninkielisiä tuhmia sanoja kertoessaan, miten loma Torreviejassa sujui.