Kesä sujahti helteitä odotellessa

Ilmaston lämpeneminen on tieteellisesti todistettu, mutta ainakin viime kesän osalta saattaisi kuulua soraääniä. Sääennusteet olivat ainakin Hämeenlinnan seutuvilla ihan pielessä. Luvattiin hellelukemia, mutta mittari pystyi vaivoin näyttämään 20 asteen lämpötiloja. Jospa helleraja olikin siirretty säästötoimena kuusi astetta alemmaksi.

Parkkonen_Faktorilan kevättalkoot IMG_0003

Kesän suunnitelmiimme kuului pitkästä aikaa lomailu Tampereen Faktoriklubin Petäjäjärven lomapaikassa. Aloitimme toukokuussa osallistumalla kevättalkoisiin ja varaamalla loman juhannuksen alusviikolle.

Talkoissa oli mukavasti porukkaa. Rohkein mies, Petri, määrättiin katolle sammaleen torjuntaan. Muut puuhastelivat jalat maassa. Suosituin työ oli klapien pilkkominen. Itse arkailin klapien pilkkomista, sillä kirveen tuottama tärähdys ei olisi hyväksi kipeälle selälle. Toisin kuitenkin kävi. Oletin, että seuraavana päivänä selkä vihoittelisi, mutta se olikin normaalia parempi. Liikunta taivutteluineen oli lääke.

Odottelimme innokkaasti lomaa. Lopulta se tulikin ja pääsimme pakkaamaan. Petäjäjärvellä huomasimme, että vaatevalinnassa oli tehty virheitä. Uimahousut, shortsit, t-paita ja sandaalit olivat tarpeettomia. Kumisaappaat onneksi olivat matkassa lähinnä nurmikkoalueen leikkaamisen vuoksi. Aiemmin olin oppinut, että siinä hommassa silloin tällöin astui sammakon päälle.

Parkkonen Faktorilan laituri IMG_1370

Yhtenä päivänä ajelimme Kurun keskustaan ostamaan lämmintä päälle. Pia-Liisa löysi monitoimikaupasta mukavat villasukat, mutta minulle ei löytynyt pitkäpunttisia alushousuja, joten ajelimme melkoisessa vesisateessa Ylöjärven keskustaan. Sieltä sopivat pöksyt löytyivät ja samalla hankimme juhannuksen ruoka- ja juomatarpeet.

Petäjäjärvellä käydessä ei pidä koskaan unohtaa Seitsemisen kansallispuistossa käyntiä. Se on hieno luontokohde. Hyvin viitoitettuja patikointipolkuja on useita. Metsähallituksen infosta saa lainaksi kartat.

Vaikka sää teki lomailulle omat konkelonsa, niin leppoisa oleilu luonnonkauniilla alueella toi positiivisen mielialan. Toivottavasti myös ensi kesänä saamme lomaviikon Faktorilasta.

Seppo Parkkonen
Kuvat: Pia-Liisa Parkkonen

Parkkonen_Seitsemisen kansallispuiston keloaarre IMG_1353

Elämyksiä kurssimatkalta

Viime syksynä Tampereen Faktoriklubilta tuli mielenkiintoinen opiskelukutsu oluiden maailmaan. Oluen maistelussa on samat periaatteet kuin viinien – asiaan on paneuduttava hartaudella. Arvasin myös kurssille osallistuvan porukkaa, joka ottaisi asian vakavasti.

Parkkonen

Alkulämmittelyn jälkeen huomasin olevani luokan keskitasoa. Opettaja oli hyvä, hänellä riitti huumoria ja tilastotietoja kuten: jos vuoden aikana maailman oluen panossa tarvittava vesimäärä muutettaisiin tamperelaisten ymmärrettäväksi, siihen menisi yli puolet Näsijärven vedestä. Lopuksi piti tunnistaa maistelemalla kuusi erilaista olutlaatua. Mausteiden tuomia vivahduksia osasi tulkita hyvän alustuksen jälkeen. Kirjasimme vastaukset, ja joimme tuopit tyhjiksi. Vehnäolut jäi juomatta pohjaan asti, sillä en siitä tykkää. Tummat laadut viehättivät.

Kurssin jälkeen siirryimme käytännön harjoitteluun salin puolelle. Aika kului mukavien kavereiden seurassa. Sain myydyksi jutustelun lomassa muutaman novellikirjani. Viimeinen juna Hämeenlinnaan oli lähdössä, joten jätin käytännön harjoittelun kesken ja säntäsin kohti rautatieasemaa. Hiki tirahti pintaan, ja olut vaahtosi vatsassa. Aseman edessä näin taulusta, että Helsinkiin menevä juna lähtisi kahden minuutin päästä. Ehdin täpärästi. Löysin oikean vaunun ja istuin huohottaen paikalleni. Kysyin viereisellä penkillä istuvalta naiselta, tuntuiko hänestä, että juna lähti hieman etuajassa. Nainen vastasi: ”Ei lähtenyt, mutta sinä taidat olla väärässä junassa, sillä perjantaisin menee ylimääräinen Pendolino-vuoro Helsinkiin”.

Odottelin konduktööriä ja apua seikkailuun. Pian hän tulikin, ja ojensin 5,10 euron hintaisen nettilipun tarkastajalle, joka hymyili ystävällisesti ja sanoi, että kokeillaan, pääsetkö Tikkurilassa paluujunaan. Hän soittaisi vastaan tulevaan junaan ja pyytäisi kollegaansa tarkkailemaan tilannetta. Tarjosin lisämaksua, mutta konduktööri leimasi lippuni sanoen ”näillä mennään”.

Tikkurilassa jäi kaksi minuuttia aikaa juosta Tampereelle menevään junaan. Pendolinon konduktööri näytti, mihin piti juosta, ilman apua olisin juossut harhaan. Ehdin junaan ja jäin ravintolavaunun kohdalle. Konduktööri tuli paikalle. Kaivoin kukkaroa esille ostaakseni lipun Hämeenlinnaan. Mies sanoi, että olet ilmeisesti se henkilö, josta soitettiin. Nyökkäsin, johon konduktööri sanoi, että sovimme kollegan kanssa, että VR tarjoaa. Otin repustani novellikirjan, jonka signeerasin matkalipuksi ja annoin konduktöörille kiitoksena. Muutaman minuutin päästä hän palasi kertomaan, että vaunun yläkerrassa on vapaana pari istumapaikkaa.

Eikä tässä vielä kaikki! En mennyt ylös istumaan, vaan jäin notkumaan ravintolavaunua tarkkaillen. Paikalle ilmestyi viiden vuoden takainen työkaverini, Kariston Kirjapainon myyntijohtajana toiminut Markus. Hän hämmästyi tapaamistamme ja kyseli, olinko tulossa kirjamessuilta. Vastasin olevani tulossa Plevnasta Tampereelta, jossa olin ollut opiskelemassa oluen makumaailmaa. Entisenä tamperelaisena Markus tunnisti navigaatiohäiriöni ja halusi kuulla tarinan kokonaisuudessaan viinilasillisen ääressä. Tarinoinnin seurauksena meille melkein kävi vanhanaikaisesti. Juuri ennen Hämeenlinnaa Hämeen Sanomien kohdalla huomasimme, että olimme ajaa ohi ja takaisin Tampereelle.

Postimaksu maksettu

Elimme 1990-luvun alkua. Faktorina Hämeen Sanomat Oy:ssä vastaanotin asiakkaamme aineistoa Tuuloksen Joulu -nimiseen lehteen. Päätoimittajana oli paikallinen kirkkoherra, joka toimitti aineiston kirjapainoon.

Yksi juttu oli hieman myöhässä, ja sen toimittamisesta huolehtisi suoraan kirjapainoon jutun kirjoittaja Hjalmar Munsterhjelmin sukuun kuuluva henkilö Helsingistä. Näin sovimme ja jäin odottelemaan. Viikko vierähti, lehden aineisto oli vedosvaiheessa sivuiksi taitettuina, mutta tärkeä juttu puuttui. Soitin kirkkoherralle ja pyysin häntä kiirehtimään puuttuvaa tekstiä. Hän lupasi heti soittaa kirjoittajalle ja sopivasti uhkaillakin maallisin sanoin. Seuraavana päivänä konttoriin ilmestyi arvokkaan näköinen herrasmies, joka kyseli minua. Miehellä oli tyylikäs ulsteri, ja silmiin pistävää oli kaulahuivin erikoinen käyttö ulsterin päällä eikä, kuten yleensä, asun alla. Arvasin heti, että nyt oltiin kulttuurin äärellä. Esittäytyessä hänen sukunimensä kuulosti niin juhlalliselta, että minun oli vaikea siihen vastata ”Parkkonen”.

Mies otti ajan patinoimasta nahkaisesta salkustaan nipun papereita ja ojensi huolellisesti konekirjoitetut liuskat. Silmäilin
tekstiä, josta pystyin heti arvioimaan jutun sekä kuvien mahtuvan kahdelle sivulle, juuri kuten oli ilmoitettu. Herra Munsterhjelm halusi nähdä vielä vedokset ja pyysi saada kirjekuoren osoitteensa kirjoittamista varten. Olin hämmentynyt hänen nokkeluudestaan. Teksti kirjoitettiin pikavauhtia ja taitettiin kahdeksi sivuksi. Laitoin vedokset Munsterhjelmille osoitettuun kirjekuoreen ja vein sen lähtevän postin laatikkoon.

Parin päivän päästä pöydälleni ilmestyi tutun näköinen kirjekuori. Munsterhjelmin osoitteen kohdalle oli liimattu lappu: ”Palautetaan lähettäjälle” ja nuoli osoitti Hämeen Sanomat Oy:n logoa. Näin, että kirje oli avattu, mutta suljettu liimaamalla uudestaan. Otin vedokset esille ja huomasin lopussa tekstin: ”Yksi korjaus ja saa painaa”.

Teksti Seppo Parkkonen

Hui niitä aikoja! (osa II)

Ensimmäinen yritykseeni hankittu kamera oli unkarilaissyntyisen jenkkilään muuttaneen miehen luomus. Se palveli monta vuotta manuaalisena laitteena, kellosta piti katsoa valotusaika, samoin tarkennus silmämääräisesti veiviä kääntämällä.

Laite tuli täysin palvelleena eläkeikään ja uutta oli etsittävä. Tuolloin käytetyin repromateriaali oli copyproof, ja sitä ostin Agfa Gevaertilta Espoosta. Näyttelyissä käydessäni olin ihastunut Repromaster 2001 -merkkiseen kameraan. Elimme 1970-luvun loppupuolta. Olin sopinut maanantaina tapaamisen Agfa Gevaertilla. Myyntiedustaja lupautui Helsingin rautatieasemalle vastaan. Olin ostanut junalipun ja ilmoittanut saapumisajan.

Harrastin tennistä ja meillä oli tapana pelata nelinpeliä lauantaisin. Sinä viikonloppuna pelasimme tosissamme, sillä olimme lyöneet vetoa kahdesta vodkapullosta. Ottelu oli tasaväkinen, ratkaisu jäi viimeiseen peliin, jossa minulla oli syöttövuoro. Palkinto kiilui jo silmissä nostaessani pallon ylös ja lyödessäni kovan kierteisen syötön kohti vastustajan ruutua.

Kuului paukahdus. Putosin kontilleni. Vastustajat katsoivat ihmeissään temppuani. Se oli läpisyöttö, jota en kuitenkaan ehtinyt nähdä. Seuraava havainto oli, että lääkäri tutki jalkaani ja ilmoitti lähdöstä Seinäjoen Keskussairaalaan. Nilkan nivelsiteet leikattiin, jalka kipsattiin ja minut sijoitettiin osastolle. Sunnuntaina heräsin kuumeisena ja hätääntyneenä kameran ostosreissun vuoksi. Yritin esittää hoitajalle, että pitäisi päästä illaksi kotiin, kun on Helsingin matka aamulla. Hoitajaa nauratti.

Lääkäri kävi kierroksella. Hoitaja kertoi minun suunnittelevan kotiin lähtöä huomisen Helsingin matkan vuoksi ja että potilaalla on kuumetta. Jaha, jaha, onko tärkeäkin matka? Kerroin kamerakaupasta. Lääkäri katsoi pitkään ja sanoi: ”Olet varmasti tosissasi. Ajetaan kuume pois, jotta voit lähteä. Muista varovaisuus, jalalle ei saa varata”.

Illalla pelikaverini haki minut sairaalasta ja luovutti voittopullon. Aamulla nousin Lapualta junaan. Paikkalippu oli Rovaniemeltä tulevaan pitkän junan viimeiseen vaunuun. Onneksi paikkaani vastapäätä oli vapaa penkki, johon sain nostetuksi kipsatun jalkani.

Juna saapui Helsinkiin. Viimeisestä vaunusta oli pitkä taival asemahalliin ja kädessäni oleva salkku hankaloitti kainosauvoilla liikkumista. Olisi pitänyt ottaa reppu.

Muut matkustajat häipyivät omille teilleen. Asemahallissa ei näkynyt Agfan edustajaa. Nilkkaa särki ja paita oli hiestä märkä, taisi olla kuumettakin. Menin asemaravintolaan ja tilasin viskin. Se ei vähentänyt kipua, mutta jotenkin rauhoitti ajatuksen juoksua. Maistelin pahaa juomaa tehden uuden suunnitelman, mutta sitä ennen päätin soittaa Agfalle.

Sihteeri kertoi edustajan juuri palanneen asemalta ja sanoneen, etten ollut junassa. Hän oli odottanut kaikki matkustajat, vain joku klenkkajalkainen ukko oli kainalosauvoillaan koppuroinut laiturilla.

Sanoin, että se klenkkajalkainen kipsijalka olin minä. Puhelimen toisessa päässä oli hiljaista. Sitten kuului naurua tukahduttavan naisen ääni: ”Edustaja on jo matkalla rautatieasemalle”.

Ostin Repromaster 2001 -kameran ja nautin erinomaisesta palvelusta koko päivän. Lievässä huppelissa nousin iltajunaan. Nilkkaa särki ja kipsin sisältä kutitti. Seppo Parkkonen

Surullinen näkymä

Karavaanarina olen aina hurahtanut kurkistelemaan seuraavan mutkan taakse. Usein näkymät ovat viehättäviä maisemia ja vanhoja rakennuksia, mutta silloin tällöin eteen putkahtaa surullinen kuva menneestä.

Toukokuussa palailin ystävieni kanssa Bordeuxin suunnasta kohti Normandiaa. Pienellä sivuliikkeellä Limogesiin päin oli mahdollista nähdä eräs merkittävä sotamuisto, Oradour-sur-Glane.

Surullinen päivä oli 10. kesäkuuta 1944. Heti Normandian maihinnousun jälkeen natsit tuhosivat rauhallisen ranskalaiskylän, jossa oli 700 asukasta. Tuhoamisen syistä kerrotaan erilaisin tarinoin, mutta tosiasia on, että käsky tuli korkealta sotilasjohdolta. Eri asia sitten, että kuuliko humalassa ollut luutnantti väärin kylän nimen.

Väitettiin vastarintaliikkeen tuhonneen kaksi saksalaista upseeria ajoneuvoon ja että tekijät olisivat olleet Oradour-sur-Glanesta. Joka tapauksessa tapahtumapaikka oli melko kaukana kostokohteesta.

Natsit tuhosivat kylän täydellisesti, vain muutama henkilö pääsi livahtamaan tai piiloutumaan. Lapset ja vanhukset piiloutuivat kirkkoon, jonne heidät ammuttiin ja poltettiin.

Myöhemmin läheisestä Limogesin kaupungista tuli bussi Oradouriin. Matkustajat käskettiin ulos bussista, ja ne joiden koti oli Oradour-sur-Glanessa, määrättiin kahdeksi tunniksi katsomaan ja kuulemaan kylän tuhoamista.

Verilöylyn syyllisiä etsittiin kauan. Tuomioitakin tuli, mutta varsin lyhyitä, kunnes vuonna 1983 Itä-Berlinissä pidätetty luutnantti tunnusti tapahtuman.

Ranskan presidentti De Gaule määräsi Oradour-sur-Glanen säilytettäväksi sellaisenaan muistuttamaan jälkipolville sodan julmuudesta.

Kylän hautausmaalla joutuu monta kertaa pyyhkimään silmäkulmaansa. Samassa hautakivessä on koko perhe ja kuolinpäivä sama 10.6.1944.

parkkonen

Pahuus ja ahneus ovat pysyviä olotiloja. Historia sen kertoo ja mikä erikoista, pahiksilla ei aina ole ruskeat silmät ja partainen leuka. Kaikissa tapauksissa taustalla on johto tai joukko johtajia, joiden mielenterveydessä on isoja puutteita.

Seppo Parkkonen

 

Mitä on seuraavan mutkan takana?

Otsikko liittyy caravan-matkailuun, mutta aloitan ihan alusta. Oli vuosi 1965, jolloin keskikoulua oli käymättä enää 5. luokka. Suunnittelin tulevaisuutta, ammatinvalintaa ja rakkausasioita.

Naapurin Markulla oli mukavia muistoja metsätyöleiristä Lapista. Erityisen mukavalta tuntui se, että sinä kesänä oli tienannut hyvin, jos oli ollut ahkera. Työleirin järjestäjinä olivat Metsähallitus ja Kristillinen ylioppilasliitto. Tein hakemuksen luokkakaverini Pentin kanssa.

Pentti kelpuutettiin heti, mutta minä olin liian nuori ja se herätti epäilyksen fyysisestä jaksamisestani. Vastasin kyselyyn, että olen Kauhavan mestari hiihdossa ja edustin Etelä-Pohjanmaata C-juniorina Vierumäen jääkiekkoleirillä. Vastauksena sain tervetulotoivotuksen.

Camping Suomi Villagen portti Espanjan Mijaksessa.
Camping Suomi Villagen portti Espanjan Mijaksessa.

Kirjantekoa pitkän kaavan mukaan

Kaksi kuukautta riehuimme Savukosken Tulppion maisemissa metsää istuttamassa. Aluksi tehtiin hommia päiväpalkalla. Taitojen lisääntyessä pääsimme ahneuden valtaan, urakkahommiin. Työpäivät pitenivät, rahan himo kasvoi ja kunto tietenkin nousi. Työmaalle oli noin 10 kilometriin kävely tiettömiä, kreppipaperein merkittyjä reittejä pitkin.

Metsätyökokemuksesta on jo 51 vuotta. Se on edelleen mielessäni, sillä siitä olen ammentanut kirjoitushulluuteni. Toki hulluus puhkesi pintaan vasta saavuttaessani 50 vuoden ”korkean” iän.

Paperin raaka-aine, kuitupuu, tarvitsee kasvaakseen käyttötarkoitukseensa vähintään 40 vuotta ja pohjoisessa 50 vuotta. Tarvittava aika on kulunut kirjan paperiksi kasvuun, ja siinä välissä olen tutustunut 47 vuotta kirjan tekniseen tekemiseen. Täydentääkseni suoritusta koko ketjun osalta olen osallistunut useina vuosina kesäyliopiston järjestämiin kursseihin, kirjoittamisen työpajoihin.

Vuonna 2012 selvisin melkein terveenä vanhuuseläkkeelle ja saman tien aloitin matkailuaiheisten novellien kirjoittelun. Olimme kesälomilla kierrelleet matkailuautolla pitkin Keski-Eurooppaa, ja muistiinpanoja päiväkirjoissa oli jo yli kymmeneltä vuodelta. Lisää oli tulossa. Vuoden 2012 jälkeen tyyliin tuli muutos, sillä olen jämähtänyt talvehtijaksi Espanjan lämpöön ja nuuskimisvauhti on hidastunut, mutta ei loppunut.

Kirja on kansissa

Tamperelainen Mediapinta Oy lähti kanssani yhteistyöhön ja laittoi kirjaan oman logonsa kustantajana. Se on siinä! Toivon, että tarinani kiinnostavat lukijoita, ja että kirjoja voitaisiin painaa riittävästi, jotta saisin omat pois ja mielenrauhan urakastani. Jos oikein hyvin käy, niin teen toisenkin, sillä tarinoita riittää. Seppo Parkkonen

 

Sitä saa mitä on tilannut

Faktori-lehti on saavuttanut kunniakkaan 100 vuoden iän. Meistä tuskin kukaan on yhtä iäkäs, mutta matkan varrelta meillä on muistoja. Minun muistikuvani lapsuudesta alkavat 1950-luvulta. Yksi yllättävimmistä on tapahtuma vuonna 1956, jolloin aloittelin kouluun sopeutumista.

Historia on tärkeä osa oppimista ja opetusta. Jos ei tunne historiaa, ei ymmärrä asioiden eri näkökulmia ja niiden kantavuutta tulevaisuuteen. Ammattiyhdistystoiminnan kautta olemme saaneet paljon oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta ja nauttineet niistä saavutuksista. Sodassakin pitää osata suurempia uhrauksia vältellen hieman perääntyä. Taktiikka on tätä päivää.

Palaan ajassa vuoteen 1956, jolloin oli kaksi isoa tapahtumaa: Suomessa yleislakko ja Unkarissa kansannousu. Unkarilaiset kohtasivat katkerasti isomman vallan voiman. Pieni ei yksin isolle pärjännyt, syntyi kansallinen hätätila. Maailmassa oli yksi valtio, joka ei hylännyt unkarilaisia, Suomi! Kansamme nousi heikosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta aidosti auttamaan.

Isäni pienessä kyläkaupassa, kuten muissakin putiikeissa ympäri maata, oli pahvilaatikoita, joihin kyläläiset toivat korjattuja vaatteita lähetettäviksi hätäapuna Unkariin. Muistan, miten monet äidit pyyhkivät kyyneleitään laittaessaan lasten puhtaita ja paikattuja villapaitoja laatikkoihin. Omat sota-ajan kokemukset olivat vielä voimakkaina muistissa.

Historian muisti on pitkä

Muutamia vuosia sitten olimme matkailuautolla Unkarissa. Kulttuurikaupunki Pecsistä yritimme löytää tietä pieneen taajamaan Orfuun. Korkealta kukkulalta lähti kapea tie, mutta hetken ajamisen jälkeen totesimme sen olevan liian kapea autollemme. Palasimme kukkulalle, jossa tutkimme kartasta toista reittiä.

 

Taideteos ”Kengät” Tonavan rannassa kuvaa Holokaustin aikaa, juutalaisten viimeinen pako Tonavaan.
Taideteos ”Kengät” Tonavan rannassa kuvaa Holokaustin aikaa, juutalaisten viimeinen pako Tonavaan.

Paikalle saapui pariskunta Nissanillaan. Mies tiedusteli meiltä englanniksi mitä paikkaa kartasta etsimme? Näytimme Orfua ja mies viittasi kapeaa tietä, mutta ymmärsi ongelmamme katsottuaan millaisella kulkuvälineellä olimme matkassa. Pariskunta kertoi olevansa opettajia läheisestä koulusta ja haluavansa opastaa meidät toiselle väylälle. Ihmettelimme auttamisen henkeä ja uskaltauduimme kysymään: miksi?

Mies näytti automme rekisterikilven kohtaa, jossa luki FIN ja käveli kuskiksi autoonsa vinkaten meitä seuraamaan. Orfun lähellä sivuikkunasta käsi osoitti, että kääntykää tästä. Olimme ihmeissämme ja lämmin tunne valtasi mielen. Nissan teki u-käännöksen ja palasi Pecsiin.

Tonavan Mutkassa

Matkallamme pysähdyimme leirintäalueella Tonava-joen saaressa. Alueen hoitaja tuntui innostuvan vierailustamme. Hän kertoi sujuvalla englannilla, että suomalaisille olisi yllätys ja haki toimiston takahuoneesta suomenkielisen esitteen. Pian saimme selville miksi unkarilaiset pitävät suomalaisista.

Unkarissa muistetaan vuoden 1956 kansannousun tapahtumat. Euroopan maista vain Suomi lähetti apua hädässä oleville unkarilaisille ja apu tuli suoraan kansan omista vaatevarastoista. Sitä arvostetaan. Vielä nykyisinkin valtiovallan juhlapuheissa muistetaan mainita, miten pieni sodasta selviävä Suomen kansa lähetti apua. Tämän kerrottuaan nainen pyyhki kyyneleitään ja me tunsimme palan nousseen kurkkuun. Toivottavasti historian muisti jatkuu uusien sukupolvien myötä jatkossakin.

Teksti Seppo Parkkonen

 

 

Hädässä olevia autetaan

Nykyinen elämäntyyli nostattaa ihokarvat pystyyn. Somessa kirjoitellaan törkeyksiä, yllytetään vihanpitoon, liikenteessä käyttäydytään aggressiivisesti.

Monella oma etu asettuu yhteisen yläpuolelle. Monikulttuurisuus on ”punainen vaate” kuten Lapuan liikkeen aikoina. Sanoivat itseään Isänmaalliseksi Kansanrintamaksi. Väkivalta hyväksyttiin, kun se näytti itselle sopivalta. Sodan aikana ja sen jälkeen oli vallalla auttavainen henki puolin ja toisin. Maamme sai Ruotsista taloudellista tukea ja lapsia otettiin naapurimaan suojelukseen. Sodan jälkeen monissa kaupungeissa rakennettiin ruotsalaisten lahjoittamia taloja. Lainojakin annettiin anteeksi. Yhdysvalloista saapui avustuspaketteja, koneita, vaatteita ja ruokaa.

Isäni tarinaa

Isäni oli Karjalan kunnailta, huutolaispoika, joka ajautui SOK:n organisaatiossa Karjalasta Etelä-Pohjanmaalle, perusti pienen kaupan ystävänsä kanssa, ja joutui siitä luopumaan. Sota otti miehen viideksi vuodeksi palvelukseensa, teki invalidiksi, mutta hän ei valittanut. Vartiovuoroissa hän haaveili: ”Jos tästä selviän, perustan oman kaupan”.

Sota loppui ja miehet palasivat kotiseuduilleen omiin töihinsä. Huutolaispojan kohtalo oli, ettei hän voinut saada pientä kivikkoista maatilkkua kunnan takamailta, kun ei ollut talollinen Karjalasta. Valtio oli suopea oman yrityksen perustajille, mutta lähtöpääoman puuttuessa alkuun ei päässyt.

Isä keksi idean. Hän valmistutti kauhavalaisilla puukkosepillä vanhoista sahan teristä leipäveitsiä ja matkusti kaupparatsuna pitkin maata. Lopulta tarvittava aloituspääoma oli kasassa ja haaveesta oli tulossa totta. Pieni ruokakauppa aloitti toimintansa, ja muutamien vuosien toiminta innosti oman liikerakennuksen pykäämiseen.

Liikkuminen maasta toiseen on vanha perinne

Suomesta muutettiin työn ja paremman elämän hakuun Yhdysvaltoihin, Australiaan ja tietenkin naapurimaahan Ruotsiin. Monet ovat jääneet sille matkalle, mutta sieltä auttaneet taloudellisesti kotiin jääneitä omaisiaan.

Olisi hyvä ajatella, että jos puoli miljoonaa suomalaista työkykyistä ihmistä olisi jäänyt kotimaahan odottamaan työn tynkää, niin työttömyysluvut olisivat olleet huikeat. Toisaalta samassa rytäkässä menetettiin työvoimaa. Nuorempi työvoima oli kuitenkin valtaosaltaan maaseudulta ja heikosti koulutettua. Ruotsi koulutti näistä ammattitaitoisia ahkeria osaajia hyvinvointiyhteiskuntansa tarpeisiin.

50 vuotta edellisestä tapaamisesta. Eero on ollut selviytyjä ja vaikeuksien selättäjä. Nyt mies ei malta jäädä eläkkeelle, vaikka ikää on 66 vuotta.
50 vuotta edellisestä tapaamisesta. Eero on ollut selviytyjä ja vaikeuksien selättäjä. Nyt mies ei malta jäädä eläkkeelle, vaikka ikää on 66 vuotta.

Minulla on Ruotsissa lapsuudenystävä Eero, joka otti 50 vuoden jälkeen yhteyttä. Yhteydenotto oli iloinen asia ja innosti vierailuihin. Istuimme pitkään muistelemassa lapsuutta ja puhuimme sopeutumisesta vieraaseen maahan. Ruotsissa laulukokeessa koululaisten piti laulaa itselleen mieluinen laulu. Eero lauloi isämaallisen laulun, ihan kuten kotimaassakin, mutta opettaja keskeytti ja käski pojan, ”saatans finnen”, pitää laulutunneilla suunsa kiinni. Eero ei ole koskaan sen jälkeen laulanut muiden kuullen.

Kahden vuoden Ruotsissa oleskelun jälkeen Eero otti vapaaehtoisesti tehtäväkseen sopeuttaa suomalaislapsia, koulukavereitaan paikalliseen elämään. Hän toimi tulkkina ja antoi selviytymiseen tarvittavia vinkkejä.  Suomalaisten pakomuutot Ruotsiin olivat helpompia kuin muualta tulleiden pakolaisten, sillä uudessa maassa oli työtä tarjolla. Varmasti uusia ”mamuja” pilkattiin Ruotsissa, mutta ahkeruudella ja sopeutumisellaan he saavuttivat tasa-arvoisemman kohtelun kuin kauempaa tulleet.

Jos maalla on tarjota työtä, niin ongelmat olisivat helpommin hallittavissa ymmärtämyksen ja auttamisen keinoin. Vihanpito ei ole sukua tälle.  Seppo Parkkonen.

 

 

 

 

 

1960-luvun alkupuolella Ruotsiin muuttaneen Eeron omin käsin kesämökistä tekemä omakotitalo Nyköpingissä kauniin järven tuntumassa.
1960-luvun alkupuolella Ruotsiin muuttaneen Eeron omin käsin kesämökistä tekemä omakotitalo Nyköpingissä kauniin järven tuntumassa.

 

Virta vie . . .

Elämä on kuin virtaava joki. Välillä tarrautuu johonkin, irottautuu tai irtoaa tahtomattaan.

Kauan sitten -1960-luvulla – elämän virta nielaisi mukaansa. En silloin tiennyt mihin se veisi. Koulussa ei mennyt niin hyvin, että olisin ollut matkalla akateemiselle uralle. Jäin lastuksi laineille, sattuman kuljetukseen.

Parkkonen
Jälkeenpäin olen tajunnut valinneeni ”kantapääyliopiston”, jossa kaikki oppi tulee jälkiviisautena, yleensä liian myöhään ja kalliisti. Silti olen melkein onnellinen. Lastuni on monesti tarrautunut johonkin, mutta ajan myötä päässyt irti seilaten uuteen. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin olen seilannut.

Kirjapainoalalla elämän työ on täyttynyt. Keuhkoihin jäi astmaksi asti kehittynyt pöly, mutta muuten selvisin lähes terveenä pikkuvaivoihin katsomatta. Elämä edessä, kirjapainot takana.

Eläkkeellä on aikaa, jos kiireiltään ehtii

Kolmen eläkevuoden aikana olen pysähdellyt miettimään mitä isona tekisin. On ollut hetkiä, jolloin tuntui mahdottomalta, ettei käsille ole tekemistä. Olimme ostamassa kuivanmaan mökkiä, jossa saisin nikkaroida. Vaimo ei vastustanut, mutta ilmoitti, ettei hän mökiltä kulkisi työmatkoja, vaan tulisi vain viikonlopuiksi, jos ratsastusharrastuksiltaan ehtisi.

Istuin koirani kanssa myynnissä olleen mökin portailla ja katselin pihapiiriä. Ajatukseeni sujahti kysymys; kuinka sitten, kun paikka olisi työn puolesta valmis? Mitä sitten tekisin?  Menimme autoon, jossa sanoin koiralle: ”Vaihdetaan matkailuautoa ja mennään Välimeren rannoille kaamosta pakoon.” Koira nuoli lempeästi kättäni.

Eläkkeelle päästyäni olin vannonut, etten osallistu mihinkään sellaiseen toimintaan, jossa nuokutaan kokouksissa. Olen pettänyt lupaukseni. Nyt kuulun SF-C ry:n sisällä olevaan kerhoon, Rutusakkiin. Kerhon jäsenet ovat heitä, jotka majailevat talvikaudet matkailuajoneuvoissa leirintäalueilla jossain Välimeren maassa. Sitä johtaa hauskasti Koplaksi nimetty kuuden pariskunnan joukko.

Toimikausi on neljä vuotta. Viime vuonna olin varapuheenjohtaja. Ihmettelin mitä sellaisella toimella on tekemistä, kun kokouksia on vain muutama vuodessa ja puheenjohtaja on aina paikalla. Viime elokuussa vuosikokouksen jälkeen ymmärsin varapuheenjohtajan toimen olleen ns työhön tutustumisen. Seuraavana vuonna olimmekin jo sihteeriparina, ja siinä onkin eläkeläiselle sopivasti puuhastelua.                                                                                       Parkkonen2

Vaimo on vielä viisi vuotta työelämässä. Emme jääneet odottamaan sitten kun -tilannetta, vaan aloitimme heti. Minä asun talvet koiran kanssa etelässä, ja Pia-Liisa lentää halpalennoilla tarkastamaan leirimme. Ensimmäinen talvi eli puoli vuotta onnistui hyvin. Leirin tarkastuksia oli kolme, sillä vaimo oli pilkkonut vuosilomansa kolmeen jaksoon, ja työnantajan joustavuudella sai pitää lomansa haluttuina aikoina; syksyllä, joulun aikaan ja kevättalvella.

Espanjasta minulla oli jonkin verran ennakkoluuloja, mutta ne ovat haihtuneet. Olen aidosti myönt-einen espanjalaisten suhteen. Ahkeraa ja ystävällistä porukkaa. Tieverkosto on loistavassa kunnossa, eläminen melko edullista ja ilmasto on armollinen. Suojatiet ovat jalankulkijoille turvallisia, mutta liikenneympyrät autoilijoille vaarallisia, sillä vilkkuja ei käytetä, paitsi nelivilkutusta (hätävilkkua) silloin, kun pysähdytään keskelle katua keskustelemaan tai poiketaan kaupassa.

Kirjapainomuseossa Torreviejassa

Olen elellyt kaamospakolaisena Espanjassa syyskuun loppupuolelta asti. Nyt on helmikuu. Aamuisin lämpötila on 3-8 astetta, keskipäivällä siestan aikaan 20 asteen molemmin puolin.

Asun leirintäalueella matkailuautossa koiran kanssa. Vaimo on vielä työelämässä viisi vuotta, joten hän lentää silloin tällöin tarkastusmatkoille luoksemme. Vuosilomansa hän on pilkkonut kolmeen kaamoserään.

Parkkonen_IMG_2556Säpinää mukavassa porukassa

Espanjan talvehtijat kuuluvat SF-Caravan ry:n Rutukerhoon, jonka sihteeri olen. Meillä ei ole tylsää, pahin ongelma on ainainen kiire. Päikkäritkin yleensä unohtuvat.

Jotkut ovat vuokranneet kakkosauton käyttöönsä, ja niillä kuten myös vaunujen omistajien vetoautoilla olemme laajentaneet reviiriämme useisiin mielenkiintoisiin kohteisiin. Kaikissa alle 30 kilometrin matkoissa käytämme polkupyöriä. Yksi lyhyen automatkan päässä oleva kohde oli kirjapainomuseo La Imprenta en Torrevieja. Ystäväni päättivät yllättää minut museon nostalgisilla tuoksuilla.

Museo on auki vain tiistaisin. Sen isäntänä on todellinen herrasmies, joka on nuoruudessaan käynyt käsinlatojan opin kotikaupungissaan Torreviejassa. Miehellä oli vaikeuksia mahtua liiveihinsä, kun kuuli että meillä on sama graafisen alan tausta. Yhdellä ystävälläni on englannin, espanjan ja ruotsin kielten taitoa. Hän pystyi kääntämään hänelle meidän tarinaamme, ja kohtaamisestamme tuli mahtava.

Gutenbergien kohtaaminen”. Museon omistajan kanssa kuvassa
Gutenbergien kohtaaminen”. Museon omistajan kanssa kuvassa

Isäntä latojanopista päästyään oli matkustanut Ruotsiin päästäkseen siellä kirjapainoon töihin. Se ei onnistunut kielitaidottomalle, mutta ei masentanut nuorta latojaa. Hän pestautui ruotsalaiseen laivaan tarjoilijaksi pariksi vuodeksi. Lopulta kielitaito riitti tukholmalaisen ḱirjapainon faktorille, ja näin suuri haave toteutui. Mies työskenteli pitkään Ruotsissa ja aikanaan palasi kotiseudulleen jatkamaan isänsä kirjapainotoimintaa.

Ymmärsimme, että hänen pojallaan on menestyvä painotalo Torreviejassa. Väen väkisin meidän olisi pitänyt mennä myös nykyaikaa katsomaan, mutta kieltäydyimme kohteliaasti. Museon tyylikkyys oli miellyttävä, ja hauskaa oli nähdä muutakin kerättyä ajankuvaa menneestä. Radioita ja puhelimia sekä ajan tilanteista kertovia julisteita oli upeat kokoelmat. Mukana oli myös Compugrafic-valolatomakone, vaikka muuta sen ajan välineistöä ei näkynyt.

Aikaa vierähti menneisyyden parissa. Siesta-aikanakaan isäntä ei päästänyt meitä pois vaan sulki ulko-oven, ettei kukaan tulisi häiritsemään ”Gutenbergien” kohtaamista. Seppo Parkkonen