Printtimedian opintoihin tuoteajattelun kautta

Metropoliassa käynnistyi syyslukukaudella 2020 painoviestinnän sivuainekokonaisuus vapaasti valittavina opintoina. Tavoitteena on ollut pelastaa maamme printtimedian amk-insinöörikoulutus. Aiemman graafisen tekniikan insinöörikoulutuksen sijaan haluttiin tarjota erilaisista taustoista tuleville opiskelijoille mahdollisuus erikoistua painettuun mediaan ja työllistyä alan muuttuviin tehtäviin.

Painotuotteet ja visuaalisuus ympäröivät meitä kaikkialla. Kuvassa osa Hernesaareen toteutetusta teoksesta Helsinki 24h. Se syntyi Helsingin kaupungin ja Aalto-yliopiston keväällä 2017 järjestämän graafisen suunnittelun opiskelijoille suunnatun kilpailun tuloksena.
Kuva: Tuire Ranta-Meyer.

– Olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että Metropoliasta 25 eri koulutusalojen opiskelijaa ja yhteistyökumppanimme Stadin ammattiopiston kuusi viestinnän opiskelijaa ilmoittautuivat Painomenetelmät, materiaalit ja visuaalisuus -nimiselle johdantokurssille, kertoo mediatekniikan tutkintovastaava Toni Spännäri ja jatkaa:

– Oli onni, että olimme päättäneet tehdä kurssista täysin verkkopohjaisen toteutuksen. Koronaepidemia ei siten juuri vaikuttanut, vaikka toki tapaamiset ja tutustumiskäynnit painotaloihin olisivat olleet kiinnostava lisä opintoihin.

Opintojakson tarkoituksena on toimia kiinnostuksen herättäjänä alaa ja painotuotteita kohtaan. Osa opintokokonaisuuksista kurkistaa syvälle painoteknologian saloihin, mutta tässä vaiheessa on pyritty pidättäytymään liian teknisestä näkökulmasta. Sen sijaan opiskelija saa taatusti hyvän yleiskuvan painomenetelmistä, materiaalikysymyksistä ja visuaalisuudesta, joka on aina kiinteästi läsnä painotuotteissa. Myös kestävä kehitys on vahvasti mukana opinnoissa.

Painamista tuotenäkökulmasta

Ideana opintojaksossa on, että painotuotteiden valmistuksen kolmeen prosessivaiheeseen – aineiston valmistukseen, painamiseen ja jälkikäsittelyyn – perehdytään tuotenäkökulmasta käsin. Lähtökohdaksi on otettu valmis, arjessa tuttu painotuote, jonka valmistamiseen tarvittavaa painomenetelmää avataan ja havainnollistetaan videoin, valokuvin ja sanallisesti. Pääkategorioina ovat painoviestinnän massatuotteet (sanomalehti, aikakauslehti, kirja, pahvilaatikko, kartonkikotelo, juustopakkaus), tekstiilipainatus
(pussilakana), digipainatus (käyntikortti) sekä suurkuvatulostus (roll-up, ajoneuvoteippaus). Painotuotteiden osalta sisällöstä ovat vastanneet Pentti Viluksela, Toni Spännäri ja Tuiti Paju. Valokuvauksen opettaja Heidi Söderholm on laatinut visuaalisuuteen liittyvän osuuden, jossa käydään läpi sommittelun perusteita ja visuaalista viestintää sekä tunnistetaan yleisimpiä kuvan laadun ongelmia painotuotannossa.

Näkymä lehtori Tuiti Pajun Moodle-oppimisalustalle laatimasta tekstiilipainatuksen osiosta ”Painokuosin valmistelu tekstiilipainoa varten”. Kuvan kuosin on suunnitellut
Saija Hautaniemi.

– Massatuotteet ovat perinteistä painetun median valtavirtaa, joten sisältö oli vanhalle opettajalle tuttua, kertoo nyt jo eläkkeelle siirtynyt Pentti Viluksela, entinen graafisen tekniikan yliopettaja.

– Haasteena oli tehdä aineistosta helposti lähestyttävä ja verkon kautta omaksuttava mutta samalla myös riittävät syvälliset perustiedot antava. Opiskelijapalautteen valossa tämä onnistui kohtuullisesti. Jokainen osio sisältää tekstistä, kuvista, grafiikasta ja videoista koostuvan oppimateriaalin lisäksi linkkejä laajempiin ja yksityiskohtaisempiin tietolähteisiin. Näin opiskelija voi halutessaan täydentää tietojaan kiinnostavista aiheista. Kaikissa osioissa on myös oppimista mittaava, verkossa tehtävä monivalintakoe.

Opiskelijoilla kiinnostusta printtiin

Sivuaineen valinneilla opiskelijoilla oli useimmilla jo pohjaa tai kiinnostusta printtimediaa kohtaan. Metropolian opiskelija kuvasi suhdettaan alaan seuraavasti:

– Opiskelen graafista suunnittelua, joten tuotteiden painovalmiiksi teko on tullut tutuksi. Nautinkin kaikista eniten painoon menevien materiaalien suunnittelusta. Painotuotteen saa konkreettisesti käteensä, joten vaikka suunnitteluprosessi onkin tapahtunut koneella, niin siinä on jotenkin samankaltainen tuntu kuin käsitöissä. Siitä saa helpommin ylpeyden tunteen: ”Minä tein tämän.”

– Kiinnostusta on aina ollut, vaikka olenkin kallellani ehkä enemmän puhtaasti suunnittelun puolelle. Tietenkin, kun itse jotain suunnittelee ja kun sen haluaa toteuttaa esimerkiksi painettuna, niin ammattipainajan osaaminen on kullan arvoista. Oli kyse sitten kuvasta t-paitaan, taulun tai kankaan painattamisesta tai jopa käyntikorttien valmistuksesta, jos jälki ei ole hyvää, eli samaa kuin suunnitellussa työssä, on se pilalla, kertoi toinen opiskelija painetusta mediasta.

Käyntikorttien leikkauksen demo Stadin ammattiopiston tiloissa. Kuvakaappaus opetusvideosta.

Painotuotteen vahvuudet

Useat opiskelijat kokivat painotuotteen käyttäjäystävällisenä.
– Vaikka painotuotteet ovat muuttuneet ja digitalisoituneet, minusta on edelleen kiva lukea esimerkiksi kirja kirjana. Omasta puhelimesta jonkun palvelun kautta luettuna tarjontaa on liikaa, eikä lukeminen ole niin mukavaa. Uutiset tosin luen suoraan netistä.

Eräs opiskelija totesi pitäneensä aina painetusta versiosta huomattavasti enemmän kuin digitaalisesta.

– Oli kyseessä sitten lehti, kirja, käyttöohje, mainos tai muu, niin ensisijaisesti haluan aina painetun version. Painetussa versiossa pystyy kokemaan lukemansa muillakin aisteilla kuin silmillä. Tuntee paperin kädessään, kuulee sen äänen ja haistaa hajun. Painamalla saa aikaan myös hienoja efektejä eri materiaaleilla ja painomenetelmillä. Kun arki sekä opiskelussa, töissä että vapaa-ajalla kuluu paljolti ruudun ääressä, paperisen painotuotteen lukemista pidettiin oivana vastalääkkeenä.

– Olen ollut ja olen edelleen fyysisten lukukokemusten ystävä. Joudun töissä ja vapaa-ajallakin olemaan lukuisia tunteja koneen ääressä, minkä seurauksena kärsin päänsäryistä ja keskittymisongelmista. Olen sen väitteen takana, että alun digitalisaatiohuuman jälkeen ihmisillä on oikea tarve fyysisiin kokemuksiin.

Yritysyhteistyö haastaa

Sivuaineopinnoissa on kaksi asiakokonaisuutta: 15 opintopisteen laajuinen graafinen tekniikka ja 15 opintopisteen yritystalous. Jälkimmäisen osalta syksyllä tarjolla oli markkinointiin liittyvä opintojakso. Siinä tutustuttiin esimerkiksi painotuotteen rooliin brändin rakentamisessa. Nyt keväällä keskitytään yrityksen toimintaan, tuotteistamiseen, strategian merkitykseen, johtamiseen sekä hinnoitteluun, budjetointiin ja tilinpäätösaineistoon. Nämä opinnot toteutetaan osin verkossa, osin etäluentoina siihen asti, kunnes lähiopetus korkeakoulukampuksilla on taas sallittua. Koronan takia myös syventävien painomenetelmien opintojaksoa on haastavaa suunnitella loppukevääksi. Se kun halutaan ehdottomasti toteuttaa lähiopetuksena ja aidoissa työelämän laiteympäristöissä.

– Tavoitteena on luoda yritysyhteistyömalli, jossa osa näistä opinnoista voitaisiin toteuttaa alan yrityksissä. Yhteistyön tulee olla palkitsevaa ja motivoivaa myös yrityksille. Siksi otamme mielellämme vastaan työelämän ehdotuksia ja näkemyksiä siitä, mikä tällaisessa yhteistyömuodossa toimisi ja miten pahimmat kompastuskivet voidaan välttää. On selvää, ettei liiketoiminta saa vaarantua siksi, että opiskelijat ovat oppimassa yrityksessä, sanoo Toni Spännäri.

Metropolia haluaa panostaa sellaiseen yritysyhteistyöhön, josta kumppanit aidosti hyötyvät, oli kyseessä sitten alan rekrytointipotentiaalin kasvattaminen tai opinnäytetöiden ja työelämäprojektien mukanaan tuoma konkreettinen panos. Usein opiskelijat tuovat yrityksiin mukanaan lisäksi aimo annoksen nuorta energiaa, jonka myötä työyhteisöihin virtaa uutta intoa ja tulevaisuusnäkökulmaa.

Teksti Tuire Ranta-Meyer
Kirjoittaja on Metropolian johtaja, joka vastaa yhdessä tutkintovastaava Toni Spännärin kanssa sivuaineen toteuttamisesta. Hankkeen rahoittajina toimivat C. V. Åkerlundin mediasäätiö ja Media-alan tutkimussäätiö.

Uusi yritys perinnettä tallentamaan

Faktori-lehdessä peräänkuulutettiin viime syksynä kirjapainoväen muistoja työhön liittyvistä kommelluksista, yöunet vieneistä töppäyksistä, hassuista sattumuksista tai painovirheistä.

Kannustimme lukijoita muistelutalkoisiin, mutta määräaikaan mennessä saatiin vain yksi tarina. Niilo Mäkelä Tampereelta kertoi painovirhepaholaisen aikaansaannoksesta. Miksi tämä keräys ei onnistunut? Kysyin tätä entiseltä käsinlatojalta ja Helsingin kirjatyöntekijöiden toimitsijalta Jussi Lahtiselta. Lahtinen julkaisi vuonna 2006 kirjan Käsinlatoja – kadonnut ammattikunta, jossa julkaistiin muun muassa satakunta muistelmaa. Tuolloin tarinoita vielä saattoi kerätä helposti. Mikä nyt meni pieleen?

Jussi Lahtisella on asiaa. Jos ei ne muistot nyt ala tulla talteen, niin johan se on kumma!

Lahtinen arvioi, että syitä voi olla monia, mutta myös pandemia on vaikuttanut tulokseen. Eläkeläistoiminta on täysin seisahduksissa, liikkuminen rajoitettu minimiin eikä tapaamisia järjestetä. Tieto ei kulje. Tarinat eivät ole kadonneet, ne vain nukkuvat koronaunta.

Uusi yritys

Hankkeesta ei tule luopua. Lahtinen päätti Päivälehden museon kanssa ottaa kopin perinneprojektista. Soitellen ei silti pidä lähteä sotaan, on edettävä suunnitelmallisesti ja tiedottamiseen täytyy panostaa.

Päivälehden museo on lupautunut keräyksen järjestäväksi tahoksi. Mukaan tarvitaan kuitenkin muita yhteisöjä, esimerkiksi eläkeläiskerhoja, jotta tietoa hankkeesta saadaan levitetyksi mahdollisimman tehokkaasti. Museo on lupautunut tallentamaan kertyvän aineiston, ja jos keräys toteutetaan kilpailuna, museo myös palkitsee voittajan.

Nyt ollaan kuitenkin vasta alkuvaiheessa. Odotetaan taudin talttumista, mutta ehkä jo syksyllä voidaan käynnistää keräys. Kukin voi toki tahollaan jo nyt kirjata muistoja talteen. Hankkeella pyritään kartuttamaan perinnetietoa mahdollisimman laaja-alaisesti. Esimerkiksi perinteiset oppilaiden jekuttamiset ja työpaikkojen legendaarisiin henkilöihin liittyvät tarinat olisi hyvä saada talteen.

Oikoluettu ja valmiiksi taitettu juttu on jouduttu taitossa kiireesti siirtämään toiseen paikkaan. Kahdesta osasta kootun otsikon palat ovat vaihtaneet paikkaa. Mitä otsikossa oikeastaan pitäisi lukea? (HS 24.8.1965)

Kemigrafi sarjakuvia parantelemassa

On tähdennettävä, että muistojen keruu koskee kaikkia kirjapainoammatteja. Vaikka useimmat tunnetut muistelot painottuvat latomoon, kyllä muissakin ammattiryhmissä osattiin irrotella.

Esimerkkinä kohopainokauden kemigrafit. Sanomilla työskennellyt kemigrafi Matti Sirén on kertonut, että sarjakuvien valmistaminen painokuntoon oli tehtävä, jota ammattiin juuri valmistuneet joutuivat tekemään. Se oli puuduttavaa rutiinia, sillä piirroskuviin tuli liittää suomenkieliset tekstit, syövyttää ne ja viimeistellä painokelpoisiksi kuvalaatoiksi.

Ajankulukseen kemigrafi saattoi hieman muunnella kuvalaattaa. Erityisen suosittu muokkauksen kohde oli Jenni-sarjakuva,
jota julkaistiin Helsingin Sanomissa vuosina 1949–1966. Jenni oli nuori vaaleatukkainen neitokainen, jonka muotoja saattoi paljastaa häivyttämällä muutaman strategisen viivan. Liian suuria muutoksia tuli kuitenkin varoa. Omatoimisesta kuvankorjailusta kiinnijääminen olisi vaarantanut kemigrafin tulevan uran.

Yksi kemigrafin mieluisia ”tuunauskohteita” oli Jenni-sarjakuva, jota julkaistiin mm. Helsingin Sanomissa 1949–1966. Tämä sarjakuvastrippi julkaistiin lehdessä 4.10.1954.

Hankala kvk

Lopuksi pyydän, että Lahtinen kertoisi jostakin omalle kohdalleen osuneesta tapauksesta, joka kannattaa laittaa talteen kertomaan työstä, jota ei enää tehdä. Lahtinen epäröi, mutta muutama tunti tapaamisen jälkeen Lahtinen lähetti tarinan, joka liittyi hankalaan kvk-tilanteeseen.

– Uudessa työpaikassani käsinlatojana sain ensityökseni asiakkaan tekemät korjaukset jo taitettuun a5-kokoiseen lakikirjaan. Se oli ladottu tiiviisti monotypellä (irtokirjasimin) petiitillä 12 ciceroa leveänä ja kahden palstan sivuina. Palstan keskelle oli asiakas lisännyt viitisen riviä tekstiä. Sitä piti juoksuttaa pitkän matkaa, koska tiivis teksti ei antanut mahdollisuutta ”nopeisiin ratkaisuihin”, Jussi Lahtinen kertoo.

– Lisäksi piti olla tarkkana, että alalaidan lähdeviitteet osuisivat oikean palstan alle. Lisäys aiheutti myös tekstin venymisen uudelle sivulle. Kymmenien sivujen loppupään sivunumerointi pitäisi uusia, ellei lisätekstiä saisi tungettua kohtuullisen pian.

Kemigrafin työvälinelaatikossa oli mm. skrapareita ja stikkeleitä, joilla sarjakuvaa voitiin ”tuunata”.

– Ratkaisin tilanteen lupaa kysymättä. Ahdoin tekstiä tiiviimmäksi yhdistämällä muutamat kappaleet yhdeksi tekstipötköksi, ja selvisin tilanteesta vain muutaman sivun käsittelyllä.

Pelkäsin pitkään, mitä omavaltaisesta tekstimuokkauksestani seuraisi, olinhan juuri taloon tullut, ja asiakas oli pilkuntarkka lakimies. Mutta mitään seuraamuksia ei tullut: tekemääni omavaltaisuutta ei joko huomattu tai sitten lakitekstin tiivistetty kappalejako kelpaisi sellaisenaan. Laki on niin kuin latoja on sen latonut.

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

Kalle Kaihari halaakin halvemmalla
Tässä tamperelaisen Niilo Mäkelän lähettämä painovirhemuisto.
– Olin latojana Aamulehdessä. Lehteen tuli ilmoitus, jonka otsikkona käsikirjoituksessa oli: ”Kalle Kaihari halpaakin halvemmalla”. Latoja teki kuitenkin virheen, ja tärkeä p-kirjain jäi pois. Menimme aamulla Kalle Kaiharin konttoriin anteeksipyyntökäynnille. ”Olemme kovasti pahoillamme, mitenkä voisimme korvata?” Kalle mietti hetken otsa rypyssä lukien samalla ilmoitusta, ja lopulta tuli hymyn kare. Hän totesi: ”Ei se mitään, kyllä minä halaankin halvemmalla!”

Puulaatalle leikattu ja käsin vedostettu

Joskus utelias kysymys voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Näin kävi nykyisin taidegraafikkona, kirjataiteilijana ja puupiirtäjänä tunnetulle Tuula Moilaselle.

Japanilainen ukiyo-e puupiirros, joka on tammikuussa kirjagalleria Laterna Magicassa avattavan Kaunottaren meikkipeili -näyttelyn tunnuskuva.

Moilanen opetti 1980-luvulla öljyväripuupiirrosta Jyväskylän grafiikkakeskuksessa ja näytti opiskelijoille diakuvia japanilaisista ukiyo-e puupiirroksista. Joku kysyi, miten nuo upeat kuvat oli tehty. Moilanen ei osannut vastata, mutta lupasi selvittää asian. Hän perehtyi aiheeseen, ja mitä enemmän hän siihen tutustui, sitä enemmän se kiehtoi. Lopulta oli lähdettävä Japaniin asti tutkimaan asiaa. Siellä vierähtikin yli 20 vuotta.

Syntyjään kuopiolainen Tuula Moilanen aloitti taidealan opinnot Kankaanpään taidekoulussa. Myöhemmin hän jatkoi opintoja Jyväskylän yliopistossa pääaineenaan taidekasvatus. Japanissa hän opiskeli perinteistä japanilaista puupiirrosta ja käsintehdyn paperin valmistusta Kyoto Seika -taideyliopistossa. Japanilaisen paperiperinteen ja kirjansidonnan oppeja hän sai myös Osakassa ja Kiotossa useiden mestareiden johdolla.

Välillä Moilanen kävi tutustumassa eurooppalaisen kirjansidonnan, marmoroinnin ja paperikonservoinnin saloihin Firenzessä. Näin karttui vankka osaaminen ja ymmärrys, jota hän on jakanut myös opettajana ja luennoitsijana niin Suomessa kuin Japanissakin.

Suomessa Moilanen on opettanut Aalto-yliopistossa ja Suomen Kuvataideakatemiassa. Japanissa taas useissa taidekouluissa ja -opistoissa. Lisäksi hän ohjasi paperinvalmistuskursseja työpajoissa ja puupiirroksen, kirjansidonnan sekä kuvataiteen erikoiskursseja Kiotossa. Osakan Gakuin-yliopistossa hän luennoi estetiikasta ja länsimaisesta taidefilosofiasta.

Tätä nykyä Moilanen asuu ja työskentelee Helsingissä, mutta hänellä on edelleen kiinteät yhteydet Japaniin. Hän välittää taiteilijavaihtoja maiden välillä sekä suunnittelee ja kuratoi näyttelyitä kumpaankin maahan. Moilanen sukkuloi japanilaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä ja toimii niiden välisen vuorovaikutuksen kehittäjänä.

Tuottelias taiteilija

1980-luvulla alkanut taiteilijan ura on vienyt Moilasta Japanin ohella muuallekin maailmaan. Hänen töitään on ollut esillä eri puolilla Eurooppaa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Suomessa omia ja yhteisnäyttelyitä muiden puupiirtäjien kanssa on ollut useita. Tosin pandemia on tälläkin saralla sotkenut suunnitelmia. Esimerkiksi täksi syksyksi sovittu näyttely Kiotossa ja Narassa on siirretty vuodella eteenpäin.

Kaikkia suunnitelmia ei kuitenkaan ole tarvinnut muuttaa. Tammikuun lopulla 2021 on Helsingissä galleria Laterna Magicassa esillä Moilasen keräämiä ukiyo-e puupiirroksia. Ne ovat päätyneet hänelle Japanissa vietettyjen vuosien aikana. Juuri näistä puupiirroksistahan Moilasen kiinnostus japanilaiseen kulttuuriin syttyi.

Akateemisen opiskelupolkunsa päätteeksi Tuula Moilanen väitteli taiteen tohtoriksi Aalto yliopistosta 2013. Kuvassa hän on työhuoneellaan kädessään hierrin, jonka avulla värit siirretään puulaatalta paperille.

Moilanen on myös kirjataiteilija. Hän valmistaa taidekirjoja, joissa yksien kansien väliin voi koota pienen näyttelyn. Hän on myös julkaissut artikkeleita ja kirjoja, kuvittanut kirjoja sekä konservoinut tuhoutumisvaarassa olleita vanhoja japanilaisia puupiirrosvedoksia.

Perinteinen japanilainen puupiirros

Miten japanilaiset puupiirrokset valmistettiin? Tämä kiinnostaa varmasti muitakin kuin 80-luvun jyväskyläläisiä taideopiskelijoita. Näin Tuula Moilanen asian tiivistää:Japanilaisessa perinteisessä puupiirroksessa laattamateriaalina käytetään kirsikkalautaa, johon on mahdollista leikata hiuksenhienoja viivoja. Vedostuksessa käytetään vesiliukoisia värejä. Värit hierretään paperiin käsin yksi kerrallaan, kunnes kuva on valmis. Työ aloitetaan avainlaatasta, johon ääriviivat ja tekstit on leikattu. Avainlaatta määrittää värien tarkan kohdistuksen vedostuksen edetessä.

Japanissa toimii edelleen pieni joukko perinteisiä puupiirroskäsityöläisiä, jotka pitävät yllä edeltäjiensä hämmästyttävää ammattitaitoa, hän toteaa.

Moilanen käyttää töissään monipuolisesti japanilaista perinteistä puupiirrostekniikkaa ja sen sovelluksia. Kuvat syntyvät usein tarinoiden pohjalta, ja eläinaiheet ovat hänelle läheisiä. Tuula Moilasen tuotantoon voi tutustua osoitteessa: tuulamoilanen.com. Teksti Markku Kuusela

Tuula Moilasen ensi syksynä Japanissa järjestettävää näyttelyä varten valmisteilla olevan taidekirjan sivut ovat jo valmiina sidottaviksi.

Sotkuiset käsikirjoitukset ja muuta harmillista

Sujuisiko latominen tästä käsikirjoituksesta? Sen on laatinut oikeinkirjoituksen kehittäjänä tunnetuksi tullut Frans Ahlman (1836–1895). Jos latoja tulkitsi väärin jonkun sanan, Ahlman kirjoitti korjausvedokseen: ”Ei ole latojan hyvä mennä muuttelemaan käsikirjoituksen sanoja”.

 

 

 

 

Kemigrafia mullisti 1890-luvun alussa kuvien painamisen. Rasterikuvat tulivat mahdollisiksi, mutta myös piirrokset tai käsialanäytteet voitiin valokuvata ja syövyttää kuvalaatoiksi. Alan ammattilehdissä uutta tekniikkaa hyödynnettiin nopeasti.

 Mediat julkaisivat kuvia latomoon toimitetuista tuherruksista ja sotkuisista oikovedoksista. Näin haluttiin osoittaa, millaisten ongelmien kanssa kirjapainoissa kamppailtiin. Samalla nämä dokumentit tallentuivat jälkipolville ihmeteltäväksi.

 Epäselvät käsikirjoitukset tuottivat tuolloin ja myöhemminkin runsaasti harmia. Toimittajat tapasivat leikata uutisia muista lehdistä, yhdistellä niitä ja kirjoittaa väliin omia lisäyksiä. Näin käsikirjoitus saatiin näppärästi aikaiseksi, mutta kiireessä leikatuista uutisista puuttui usein pari viimeistä riviä. Lisäksi liima levisi käsikirjoituspinkassa paperista toiseen. Arkit tarrautuivat yhteen, ja kun niitä yritettiin saada erilleen, arkit repeilivät ja lisää tekstiä katosi.

Tarvitessaan muistiinpanovälineitä toimittajat olivat luovia. Vanhasta lehdestä revitty suikale, johon kirjoitettiin lyijykynällä jo painetun tekstin päälle, sai kelvata käsikirjoitukseksi. Latojille päätyi myös käytettyyn käärepaperiin tai seinästä reväistyyn mainosjulisteen palaan väsättyjä hengentuotteita.

Oma lukunsa olivat liuskoihin tehdyt lisäykset ja poistomerkinnät. Usein toimittaja unohti merkitä, mihin kohtaan lisäys oli tarkoitus laittaa. Erilaisilla katkoviivoilla taas kerrottiin, että poistettavaksi merkittyä kohtaa ei poisteta, mutta se siirretään paikkaan, joka unohdettiin merkitä. Käsikirjoitusliuskoja ei muistettu numeroida ja niihin liitetyt pienet lappuset katosivat ennen kuin sekalainen nivaska päätyi ladottavaksi.

Näitä ja monia muita sotkuisiin käsikirjoituksiin tai epäselvään käsialaan liittyviä ilmiöitä oli aiemmin kuvailtu ammattilehdissä vain sanallisesti. Nyt niistä voitiin julkaista myös todistusvoimaisia kuvanäytteitä.

Monesti käsikirjoitukset koostuivat irrallisista lappusista. Siksi oli tarpeen sälyttää ne tukevasti yhdessä paikassa. Kirjaltajan sardiinipurkista, isosta rautanaulasta ja sulasta kirjapainolyijystä valmistama käsikirjoituspiikki.

Käsittämättömät käsialat

Ammattilehti Kirjaltajassa erityisen huomion kohteeksi joutui maaseutukirjeenvaihtaja, joka tapasi lähettää uutisensa kirjekorttina. Tekstin, joka koostui useista eri uutisista, hän kirjoitti yhteen pötköön, mutta selvyyden vuoksi alleviivasi uuden uutisen otsikon.

Yhdestä toimittajan lähettämästä kirjekortista julkaistiin kuva Kirjaltaja-lehdessä 1901. Samalla kerrottiin, että toimittajan alati pienenevän käsialan kehitystä seurattiin kirjapainossa mielenkiinnolla. Ennätys siihen mennessä oli  97 riviä tiheästi kirjoitettua testiä yhdessä kortissa. Uutiseksi ladottuna siitä kertyi 149 palstariviä ja kirjainmerkkien määrä oli 5 662. Käsinkirjoitetut tekstit olivat yleinen käytäntö toimituksissa pitkään, sillä hankalina pidettyjä kirjoituskoneita vierastettiin.

Näyte Juhani Ahon Panu-romaanin käsikirjoituksesta. Saatko selvää?

Monista toimittajista ja etenkin kirjailijoista oli liikkeellä juttuja, joiden mukaan heidän käsialansa oli erityisen vaikeaselkoista. Tällainen kirjailija oli mm. Juhani Aho.

Väitettiin, että hänen käsialastaan sai selvän vain muuta asiaan vihkiytynyt latoja. Tämä tuntuu oudolta, sillä nykysilmin katsottuna Juhani Ahon käsiala näyttää melko selkeältä. Ehkä se oli aikalaisille liian modernia?

Harmilliset kvk:t

Käsikirjoituksen vastaiset korjaukset (kvk) olivat käsinladonnan aikaan erityisen harmillisia. Ladelmat koottiin irtokirjakkeista ja vedostettiin asiakkaalle oikolukua varten. Oletuksena oli, että vedosvaiheessa asiakas korjaa vain ladontavirheet. Toisinkin saattoi käydä.

Helsingissä ilmestynyt Typografbladet julkaisi vuonna 1894 esimerkin Fiskt museet -lehden korjausvedoksesta. Typografbladet päivitteli sitä, että toimitus ei ollut tarkastanut kirjoitusta, vaan alkoi vasta ladelman saatuaan sitä muokata. Ehkä latojakunnan paheksuntaa enemmän toimituksen käytänteisiin vaikutti kirjapainon lähettämä lasku käsikirjoituksen vastaisista korjauksista.

Nämä muutamat painetuksi tulleet esimerkit tallensivat merkittävää tietoa kirjapainojen arjesta. Myöhemminkin asiakkaiden aiheuttamista ongelmista ammattilehdissä on kyllä kirjoitettu, mutta ei niin yksityiskohtaiesti tai ongelmia esimerkkikuvilla havainnollistaen. Se on vahinko.

Kuinka kauas muistisi kantaa?

Yksi maaseutukirjeenvaihtajan kuuluisista postikorteista. Kortin alkuperäinen koko on 8,9 cm x 13,9 cm.

Nykyisin painopinnanvalmistuksen virheet ja kommellukset tapahtuvat muualla kuin kirjapainoissa ja ovat luonteeltaan toisenlaisia, koska tekstit ja taitot ovat toimitetaan yleensä painovalmiita dokumentteina.

Niitä, jotka ovat tehneet lehtiä ja kirjoja asiakkaiden käsikirjoituksista, ohjeista ja muusta aineistosta, on yhä työelämässä ja varsinkin eläkeläisten karttuvassa kaartissa. Keskuudessamme on myös heitä, joiden muisti kantaa 1940-luvun kirjapainoihin.

Alan perinteestä on julkaistu lukuisia osastohistoriikkeja ja mm. kaskukirjoja, mutta kvk-ongelmiin, epäselviin käsikirjoituksiin, yöunet vieneisiin töppäyksiin tai muihin kommelluksiin liittyvää perinnettä ei ole juurikaan tallennettu. Olisiko aika kerätä nämä tarinat, aineistot ja tapahtumat talteen?

Teksti, kuvat ja kuvankäsittely Markku Kuusela.

 

 

 

Vaikka toimittaja olisi käyttänyt täytekynää ja laadukasta paperia kirjoittaessaan, ei sotkuilta ja epäselvyyksiltä vältytty, jos imupaperin käyttö unohtui. Tämä tärkeä vakiokaluste oli usein kateissa juuri ratkaisevalla hetkellä.

Palanen latomoon toimitetusta eduskunnan istuntoa käsittelevästä uutiskäsikirjoituksesta. Toimittaja on käyttänyt sekä teräskynää että lyijykynää (vaaleampi teksti).

 

XR-Factory kokoaa yhteen AR-, VR- ja MR–teknologiatoimijat

Suomen ensimmäiset virtuaalisen, yhdistetyn ja laajennetun todellisuuden teknologioita hyödyntävät teollisuuden messut järjestetään Tampereella lokakuussa.

Tampereen yliopisto ja TAMK järjestävät yhteistyössä Business Tampereen, Ylen, Wakeonen ja VR Finlandin kanssa 7. lokakuuta XR Factory -tapahtuman. XR-Factory on virtuaalisen (VR), lisätyn (AR) ja yhdistetyn todellisuuden (MR) messut, joka yhdistää teollisuuden ja media-alan yritykset, startupit ja opiskelijat. Päivän tapahtuma järjestetään kokonaan digitaalisena.

Tapahtumassa panostetaan kansainvälisyyteen ja saavutettavuuteen. Puhujina ovat muun muassa Rene Shculte, Valorem Reply, Saksasta ja Tikiri Wanduragala, Lenovo, Iso-Britanniasta.

XR-Factory ei ole vain yleisölle suunnattu tapahtuma, vaan myös alusta tapahtuman kumppaneille testata teollisuuden alalle sijoittuvia täysin virtuaalisia messuja. Tavoitteena on päästä mahdollisimman lähelle aitoja kohtaamisia osallistujien kesken. Mm. Ylen virtuaalistudiosta striimataan päivän ajan 09-18 kaikille avointa suoraa lähetystä päivän tapahtumista.

Tapahtuma on maksuton ja sinne pääsee mukaan ilmoittautumalla verkkosivun https://xrfactory.zone/ kautta.

Lisätietoa tapahtumasta ja sen järjestelyistä:
Timo Kivikangas / XR Factory
timo.kivikangas@tuni.fi

Sami Puttonen / XR Challenge
p. 040 540 5717
sami.puttonen@businesstampere.com

Latojan huomautus

Latojan huomautus on tuttu ilmaisu ajalta, jolloin vielä oli latomoita ja latojia. Moni työkseen sanomalehtiä latonut on varmasti joskus halunnut tuoda oman kommenttinsa julki. Mutta tekivätkö latojat oikeasti huomautuksia painettuun lehteen?

Latojan huomautukset merkittiin myös latojan muistutuksina tai lyhennyksin (lat. huom ja lat. muist.). Mutta aineistoja voitiin peukaloida
ilman puumerkkiäkin. Tässä Uuden Suomettaren ilmoituksessa housunkannattimet on vaihdettu
hameenkannattimiksi. Lehti pyysi myöhemmin
tätä ”latojan sukkeluutta” anteeksi. (Uusi Suometar 22.8.1899)

Satunnainen tutkimusotanta suomalaisista sanomalehdistä 1890-luvulta 1920-luvun lopulle osoittaa, että jonkin verran näitä kommentteja tuolloin oli. Mutta aitoja ne kaikki eivät olleet. Toimittajat näet käyttivät latojan huomautuksia oman tekstinsä täydentäjinä. Kirjoitukseen sai lisää ilmettä, kun siihen toi mukaan ulkopuolisen näkemyksen.

Latojan oli vaikea saada huomautuksiaan painetuksi. Jos sellaista yritti, oikolukija todennäköisesti huomasi lisäyksen, joka sitten poistettiin nuhteiden kera. Mutta toisinaan lehdenteossa oli niin kiire, että kaikkia ladelmia ei ehditty tarkastaa. Tällöin saattoi latojan huomautus päätyä
lehteen saakka.

Tyypillinen, lehden linjan kannalta harmiton latojan huomautus oli Uudessa Suomettaressa tammikuussa 1892. Se oli artikkelissa, jossa kerrottiin varakkaiden kiinalaisten hääjuhlatavoista. Niihin kuului mm. runsaat viinilahjat morsiamelle. Latoja muistutti palstan alalaidassa: Ehkäpä tämä ikivanha tapa sopii Kaanaan häitten vastapainoksi!

 

Kirja-alalla työehtoasiat kärjistyivät lakon asteelle vuonna 1900. Lehden kustantajat pikakouluttivat pääkaupungissa uutta työvoimaa siltä varalta, että lakko puhkeaa. Nämä pikakoulutetut tekivät opinnäytteenään pienen lehden, jonka ulkoasua helsinkiläinen Päivälehti arvioi. Latojatkin kommentoivat julkaisun ulkoasua: Ammattimiehistä näyttää se – –!!

Poliittiset huomautukset

Oululaisessa Kalevassa kerrottiin toukokuussa 1905 Kajaanissa järjestetystä nuorsuomalaisten vappujuhlasta, jota oli häirinnyt ”toisen aatesuunnan” edustaja. Artikkelissa mainittiin tämän vanhasuomalaisen häirikön nimi. Latoja huomautti: Saa kai pränikän ensi pääsiäisenä. Huomautuksella viitattiin vanhasuomalaisten suosioon venäläisviranomaisten keskuudessa.

Useimmat latojien huomautukset kumpusivat vuosisadan vaihteen voimapuolueiden nuor- ja vanhasuomalaisten välisestä poliittisesta väännöstä. Kun lehdet liputtivat voimakkaasti näkemystensä puolesta, sallittiin latojillekin samanmieliset huomautukset. Tai sitten ne olivat toimittajan kynästä lähtöisin.

Turun Sanomat alkoi ilmestyä nuorsuomalaisten lehtenä tammikuussa 1905. Lehdessä oli alkuvuosina useita latojien huomautuksia. Ensimmäinen latojan poliittinen kommentti julkaistiin kun lehti oli vasta kaksi viikkoa vanha. Tällöin lehti arvosteli turkulaista hovioikeuden asessoria. Hänen työstään perimiä maksuja latoja kommentoi Hra asessorin särkyrahaksi.

Toisenlainen latojan huomautus oli Turun Sanomissa elokuussa 1908. Latoja laittoi puumerkkinsä jo otsikkoon ja kommentoi: Metafysiikka – – ei käsittele luonnollisia asioita vaan yliluonnollisia. Tämäkin kyhäys on siitä loistavana todistuksena.

Työväenlehdistö laajeni nopeasti 1900- luvun alussa. Niissäkin latojat saivat huomautuksiaan julki, etenkin jos ne olivat lehden poliittisen linjan mukaisia. Mutta joskus toimituksen ja latojien sukset menivät ristiin. Tamperelainen Kansan Lehti kirjoitti elokuussa 1906, että lehti ei voi kilpailutilanteen vuoksi luopua kirjapainon yötyöstä. Aihe oli arka ja toimitus varoitti latojia, että huomautuksia ei sallita. Latoja kuitenkin lisäsi tekstin loppuun: Olisi latojillakin ollut tässä jotain muistuttamista, mutta koska toimitus jo ennakolta on ilmoittanut ei tykkäävänsä ”latojain muistutuksista” tässä asiassa, ollaan vaiti.

Huomautukset harvenevat

1920-luvulla latojien huomautusten sävy muuttui. Valtalehdissä niitä oli myös yhä harvemmin. Ajalle tyypillinen huomautus julkaistiin Haminan lehdessä huhtikuussa 1926. Lehtitaloon oli toimitettu makkaralähetys maistiaisiksi, ja kun siitä lehdessä kirjoitettiin, niin latojat liittivät mukaan kiitoksensa: Makkarat olivat mainioita, joten lausumme samanlaiset lähetykset vast’edeskin sydämellisesti tervetulleiksi. Lehden teon kotoisasta tunnelmasta kertoo Kajaani-lehdessä keväällä 1929 julkaistu sikäläisten lehtitalojen välisten hiihtokisojen tulosluettelo, johon latoja on liittänyt huomautuksen selittäen huonoa sijoitustaan: Tulos johtuu, ainakin osaltaan, varpaallisen katkeamisesta.

Kuoliniskun nämä huomautukset saivat keväällä 1948. Sanomalehti Vapaa Sana ladottiin kirjapaino Liike Oy:ssä. Kirjoitukseen, jossa arvosteltiin erään toimittajan kielenkäyttöä, oli konelatoja lisännyt ivallisen kommentin. Konelatoja oli kirjapainon luottamusmies, mutta joutui irtisanotuksi. Sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöt pitivät rikettä selvänä: kukaan ei saa tehdä ilman painotyön tilaajan suostumusta muutoksia tai lisäyksiä teksteihin.

Toki latojilla on ollut paljon huomautettavaa sekin jälkeen, mutta huomautukset on tehty suullisesti tai muulla tavoin. Vai oletko sinä törmännyt painetuksi asti päätyneisiin latojan huomautuksiin?

Teksti Markku Kuusela

Painovoimaa koulutukseen

Maaliskuisilla Sign, Print & Pack-messuilla julkistettiin graafisen alan suuri osaamistarvekysely. Alan liittojen ja Print&Media-lehden mukaan painoala tarvitsee nyt uusia tuulia ja uutta osaamista. Insinööriosaamisen ja -koulutuksen uudistamista työstetään myös Metropolia Ammattikorkeakoulun hankkeissa.

Graafinen tekniikka ja media-ala ovat ensimmäisinä kohdanneet digitalisaation haasteet. Monet uudet paino- ja tulostustekniikat, ekologisuuden vaatimukset, värinhallinta sekä prosessien nopeutta ja tehokkuutta parantavat
teknologiat ovat muuttaneet alaa. Vaihtoehtoisia kehityssuuntia on välttämätöntä tunnistaa, jotta ketteryys säilyisi. Lisäksi uutta kohti kannattaa mennä yhteistyössä.

Metropolian mediatekniikan koulutuksessa uskotaan, ettei tulevaisuus ole pelkästään digitaalinen. Koulutusta on kuitenkin uudistettava, jos nuoria halutaan painetun median opintoihin. Toimenpiteitä graafisen tekniikan osaamisen varmistamiseksi lähdettiin siksi viime vuonna selvittämään. Media-alan tutkimussäätiö ja C. V. Åkerlundin mediasäätiö myönsivät molemmat työhön apurahaa. Sekä painettuna että verkossa ilmestynyt Painovoimaa! Selvitys graafisen alan insinööriosaamistarpeista sekä koulutuksen houkuttelevuuden, kansainvälistymisen ja yhteistyörakenteiden lisäämisestä on tiekarttana jatkotoimille.

– Haastattelujen, sähköisen kyselyn ja kansainvälisen opetussuunnitelmavertailun tuloksena alalle ehdotetaan yhden lukukauden laajuista graafisen tekniikan sivuainekokonaisuutta, kertoo mediatekniikan tutkintovastaava Toni Spännäri.

– Paluuta entiseen laajaan ja erikoistuneeseen insinööritutkintoon ei näytä olevan. Julkinen rahoitus edellyttää korkeakouluilta mahdollisuutta joustavasti suoritettavaan moduulityyppiseen opiskeluun, väyläopintoja toisen asteen ammatillisen koulutuksen opiskelijoille sekä täydennyskoulutusmahdollisuuksia työelämässä toimiville. Erikoistuminen on hankittava opintoja räätälöimällä ja valinnaisia opintoja hyödyntämällä.

Uusi suunta koulutusajatteluun

Tulevaisuuden johtajat, yrittäjät, työntekijät ja kehittäjät ovat parhaillaan kasvamassa eri oppilaitoksissa ja korkeakouluissa. Jos graafinen tekniikka ja painoviestintä eivät näy tarjonnassa otsikkoina, opintojaksoina,
innovaatioprojekteina, uutisina ja valmistuneiden uratarinoina, ei opintoihin osata hakeutua eikä niitä ymmärretä kaivata.

Tilanne on vakava, sillä graafisen tekniikan korkeakoulutus on käytännössä loppunut Suomesta. Aalto-yliopisto lopetti sen jo vuosia sitten, Metropoliasta valmistuivat maamme viimeiset graafisen tekniikan insinöörit vuonna 2017. Ammattikorkeakouluihin kohdistuneiden suurten budjettileikkausten myötä koulutukselle ei ollut enää edellytyksiä. Metropoliassa on kuitenkin kirkastunut ajatus siitä, että kokonaisen tutkinnon tilalle olisi tärkeä luoda alan uusimman kehityksen ja sen tuomat monipuoliset työtehtävät huomioiva vapaasti valittava opintokokonaisuus.

– Hyvin erilaisten opiskelijoiden tulisi voida erikoistua painettuun mediaan ja työllistyä muuttuvaan graafisen ja mediaalan kenttään, Toni Spännäri toteaa ja jatkaa: – Koulutustaustan diversiteetillä varmistetaan alan uudistumiskykyä, mutta yhtä tärkeää on rakentaa matalan kynnyksen yhteiskehittelymallia yritysten tarpeiden
kuuntelemiseksi. Työelämälähtöinen koulutus on ammattikorkeakoulujen tärkein tehtävä.

Metropoliassa ja muissa laajan tekniikan alan ammattikorkeakouluissa graafisen tekniikan sivuainekokonaisuus soveltuisi erityisesti tieto-, media-, kone- ja automaatiosekä materiaali- ja pintakäsittelytekniikan opiskelijoille. Pakkaustekniikankin koulutuksessa painotekninen osaaminen on tärkeää. Myös liiketaloudessa markkinoinnin ja myynnin sekä kulttuurialalla graafisen suunnittelun tai vaikkapa tekstiili- ja sisustussuunnittelun opiskelijat hyötyisivät
painotekniikan ja -viestinnän sivuaineopinnoista. Kokonaisuus olisi hyvä avata myös täydennys- tai perehdytyskoulutukseksi yritysten työntekijöille sekä väyläopinnoiksi toisen asteen painoviestinnän opiskelijoille.

Vain laaja-alaisella yhteistyömallilla voidaan varmistaa sivuainekokonaisuuden kannalta riittävä määrä hakijoita, tavoitellut osaamistulokset ja koulutuksen järjestämisen taloudellinen tehokkuus. Painoalan työvoimatarve ei lukumääräisesti ole merkittävä, mutta osaamistarpeet ovat kasvaneet ja monipuolistuneet. Tilausta korkeakoulutukselle on, mutta kokonaan uudella tavalla toteutettuna.

Avointa oppimista ja tuoteajattelua

Uutta pedagogista lähestymistapaa havainnollistaa esimerkiksi viiden opintopisteen Painoviestinnän perusteet -opintojakso. Se on tarkoitus toteuttaa verkkokurssina niin, etteivät lähtökohtana ole painatustekniikat, vaan erilaiset valmiit, arjessa esillä olevat konkreettiset tuotteet. Ajoneuvoteippaus, banderolli, T-paita, aikakauslehti tai messuosasto ovat käsitteitä, joiden tuotantoprosessia avaamalla kiinnostus oppia lisää voi herätä.

Oppisisältöä tuotetaan yhteistyössä Stadin ammattiopiston ja Jyväskylän Gradian kanssa. Näissä molemmissa on alan intomielisiä kehittäjiä, ja toisen asteen painoviestinnän opiskelijat ovat potentiaalisia hakijoita korkeakouluopintoihin. Nykypäivän yritystoiminnan haasteissa ei usein riitä pelkkä painotekniikan osaaminen. Siksi sivuainekokonaisuuteen sisällytetään opintoja myynnistä, markkinoinnista ja vaikkapa kustannuslaskennasta. Kokonaisuuden osat voi suorittaa myös erillisinä opintoina.

Vetoapua kansainvälisestä yhteistyöstä

Sivuaineen lisäksi graafista tekniikkaa voi painottaa työharjoittelun ja opinnäytetyöaiheen suuntaamisen avulla. Tähän tarvitaan toimivaa yritysyhteistyötä. Sivuaineen rinnalla Metropoliassa rakennetaan myös suoria koulutuspolkuja ja vaihto-opintomahdollisuuksia alan huippukorkeakouluihin. Niiden tutkintotavoitteisesta tarjonnasta ja kesäkouluista avautuu erikoistumismahdollisuuksia printtimediaan. Painovoimaa!-selvityksen yhteydessä tehtiin benchmarking-matka maailman johtavaan alan korkeakouluun Hochschule der Medieniin, joka sijaitsee Stuttgartissa. Tarkoituksena oli tiivistää yhteistyösuhteita ja saada uusia näköaloja printtimedian tulevaisuuteen. Lisäksi mediatekniikan opiskelijoille järjestettiin syksyllä 2019 opintomatka Stuttgartiin, jossa tutustuttiin korkeakoulun englanninkieliseen Print Media Technologies -koulutusohjelmaan. Ajatuksena oli lisätä alan houkuttelevuutta ja osoittaa, miten erinomaiset mahdollisuudet suomalaisilla opiskelijoilla olisi viettää vaihtovuosi esimerkiksi Saksassa. Samassa yhteydessä vierailtiin Heidelbergin tehtailla Wieslochissa. Tutustuminen suuren kokoluokan moderneihin painokoneisiin, niiden tietotekniikkaa vahvasti hyödyntävään ohjaamiseen, erikoispainatukseen ja materiaalivirtojen hallintaan oli vaikuttava kokemus.

Yhteen hiileen puhaltamista 

Jotta graafinen ala olisi paremmin läsnä potentiaalisten opiskelijoiden arjessa, Metropolia haastaa kaikki toimijat parantamaan painetun median imagoa. On tärkeä nostaa nuorten tietoisuutta alan tarjoamista uramahdollisuuksista ja nykyaikaisista tieto- ja automaatiotekniikan sekä markkinoinnin, johtamisen ja esimiestyön suuntaan kehittyneistä
työympäristöistä. Metropolia lupaa aktiivisesti jakaa uratarinoita ja kesätyökokemuksia korkeakoulun hakukampanjoissa. Alussa mainittu graafisen alan osaamistarvekysely on vielä auki. Käy vastaamassa osoitteessa pmlehti.fi/kysely

Kirjoittajat:
Tuire Ranta-Meyer toimii yhteistyöstä ja verkostoista vastaavana johtajana Metropoliassa.
Pentti Viluksela toimi aiemmin Metropolian graafisen tekniikan yliopettajana.

Allan Frilander – kirjapainoammattilainen ja taiteilija

Koulupoikasena Allan Frilander seurasi tarkasti kotitalonsa pihapiirissä toiminutta
sanomalehti Keskisuomalaisen kirjapainoa. Hän kyseli ammattilaisilta, mitä kukin teki ja miten laitteet toimivat. Vastaanotto oli suopeaa, ja Allanista tuli tuttu näky tässä jyväskyläläisessä kirjapainossa.

Allan Frilander kotisohvallaan tutkimassa kirjoittamaansa kirjaa.

Kun Frilander nuorena toimitti omaa koululaislehteä, hän kysyi faktorilta, voisiko sen tehdä kirjapainossa. Lupa myönnettiin, ja niin Frilander pääsi kastin ääreen. Ammattilaisten neuvoilla lehti tuli tehdyksi. Sen jälkeen faktori toi 12-vuotiaalle koululaiselle uutta ladottavaa, oikeita töitä, joista lupasi maksaa palkkaakin. Siitä se lähti. Valitsiko Allan ammatin vai ammatti Allanin?

Kirjapainoura jatkui Uuden Suomen kirjapainossa Helsingissä. Siellä Frilander suoritti konelatojan opin. Kun jyväskyläläinen kirjanpainaja Jalmari Mantere vieraili Uuden Suomen kirjapainossa, hän tokaisi Frilanderille: ”Mitä sinä täällä teet, sinua tarvitaan Jyväskylässä”. Tämän ”käskyn” ja samaan aikaan osuneen vuoden 1949 kirjaltajalakon siivittämänä Frilander palasi Jyväskylään.

Kun taidot karttuivat, alkoivat faktorin tehtävät kiinnostaa nuorukaista. Faktorikoulu olisi tarjonnut väylän edetä uralla, mutta Mantere ei ajatuksesta innostunut. Sen sijaan hän lupasi opettaa kaikki tarvittavat faktorintaidot. Suomen Faktoriliiton jäseneksi Frilander hyväksyttiin tammikuussa 1951. Jäsenkirjan mukaan hän on faktori numero 678.

Frilanderin muovaamia veistoksia työhuoneen hyllyllä. Lintuaiheinen veistos on Frilanderin isän valmistama.

Frilanderin kyvyt tunnistettiin, ja hän sai stipendin ensimmäisille Drupa-messuille vuonna 1951. Myöhemmin hän kierteli myös Pohjoismaissa ja muun muassa Sveitsissä hakemassa tuntumaa alan kehitykseen ja uuteen, vasta läpimurtoaan tekevään offsettekniikkaan.

Mantereen kirjapainon jälkeen Frilander testasi faktorintaitojaan Työn Voiman kirjapainossa. Mutta suuremmat haasteet odottivat Keuruulla, jonne Otava oli perustamassa kokonaan uutta tuotantolaitosta. Frilander palkattiin sinne ylifaktoriksi vuonna 1955. Hänen tehtävänään oli johtaa laitoksen käyttöönottoa.

Seuraava haaste tuli Pietarsaaresta, jossa Jakobstads Tidningin kirjapainoon tarvittiin uudistustaitoista vetäjää. Toisin kuin aiemmat lyhyemmät työsuhteet, tuli Pietarsaaresta pitkä pesti. Se alkoi vuonna 1958 ja päättyi, kun Frilander jäi eläkkeelle vuonna 1983.

Allan Frilander esittelee pienintä sitomaansa kirjaa.

Kuvanveistäjä ja faktori
Käden taidot, jotka olivat vieneet kastin ääreen, veivät Frilanderin myös taiteen pariin. Erilaiset muodot ja niiden luova toteuttaminen kiinnostivat, ja vapaa-aika täyttyi veistosten muotoilusta. Vuonna 1966 Frilanderin veistoksia oli ensimmäisen kerran esillä taidenäyttelyssä. Kyseessä oli yhteisnäyttely kahden taidemaalarin kanssa.

Sittemmin näyttelyitä on ollut eri puolilla Suomea ja ulkomaillakin. Frilanderin töitä on museoiden ja yksityisten kokoelmissa. Viimeisin Frilanderin näyttely järjestettiin Jyväskylässä kaksi vuotta sitten; se oli taiteilijan 90-vuotisjuhlanäyttely.

Kirjaimet ovat kiinnostaneet Frilanderia aina siitä lähtien, kun hän oppi lukemaan. Kiinnostus syveni muinaisiin kirjoitusjärjestelmiin saakka. Tästä kiinnostuksesta on syntynyt lukuisa joukko taideteoksia, joissa on mukana myös sokeain pistekirjoitusta. Niille, jotka eivät pistekirjoitusta osaa, teokset ovat visuaalisia, mutta sokeat pystyvät lukemaan niihin sisältyvän viestin.

Kirjapainoammatin peruja on myös Frilanderin kiinnostus kirjansidontaan. Hän osti Gutenberg-museosta Mainzista maailman pienimmäksi mainostetun kirjan. Sen koko on 5 x 6 mm. Se oli haaste, johon Frilander vastasi valmistamalla oman pienen kirjansa, mutta hän hävisi kuitenkin koossa (6 x 7 mm). Maailman pienin kirja on tehty liimasidoksena. Frilander päätti yrittää, kuinka pienen kirjan saa tehdyksi tavallisella lankamenetelmällä. Näin syntyi komea nahkakantinen teos, jonka koko on 10 x 15 mm.

Puinen painokone
Oman puusta tehdyn painokoneen rakentamista Frilander kokeili jo koululaisena. Ensimmäiset yritykset jäivät kesken, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan. Eläkkeelle jäätyään Frilander alkoi perusteellisesti tutkia painokoneen historiaa. Tavoitteekseen hän otti selvittää, millaisen laitteen Daniel Medelplan rakensi Pälkäneellä aapisten painamista varten vuonna 1719. Alkoi projekti, jonka tuloksena syntyi kaksi toimivaa puista painokonetta. Näistä ensimmäisessä puristusvoiman antoi puinen ruuvikierre. Frilander kuitenkin päätteli, että sellaista rakennetta Medelplanin koneessa tuskin oli. Niinpä hän rakensi toisen, vipuvarteen perustuvan koneen. Tämä jälkimmäinen kone on kesäisin nähtävillä Medelplan-museossa Pälkäneellä.

Allan Frilanderin Suomen Faktoriliiton jäsenkirja vuodelta 1951.

Allan Frilander täytti tammikuussa 92 vuotta. Kuvanveistäjä-faktorin koti on täynnä taidetta. Jyväskylän kodin ulkovarastossa on ensimmäinen Frilanderin rakentamista toimivista puisista painokoneista. Sille olisi hyvä löytää koti, jossa laite voisi kertoa kahden suomalaisen kirjapainotaiturin – Medelplanin ja Frilanderin – elämäntyöstä. Laite on myös kunnianosoitus suomalaiselle lukutaidolle.

Kirjapaino ammattikasvatuksen uranuurtajana

Vaikka kuurot olivat jo 1900-luvun alkuvuosina osoittaneet, että he menestyvät kirjapainoammateissa siinä kuin kuulevatkin, oli työ- tai oppipaikan saanti heille vaikeaa. Kuurojen työllistymismahdollisuuksia parantamaan perustettiin Helsinkiin vuonna 1929 kuurojen oma kirjapaino Oy Surdus Ab.

Surdus oli osakeyhtiö. Osakkeiden tärkein anti omistajilleen oli kuurojen kirjatyöntekijöiden työllistäminen.

Kuurojen kirjapainon tärkeä taustahahmo oli Keskuskirjapainossa sitojana työskennellyt Oskar Wetzell. Hankittuaan vankan ammattitaidon hän perusti oman kirjansitomon ja otti sinne kuuroja ammattioppiin.

Kuurojen yhdistystoimintaan aktiivisesti osallistunut Wetzell oivalsi yritystoiminnan tuomat mahdollisuudet kuurojen työllistämisessä. Hänen aloitteestaan Kuurojen liitto käynnisti hankkeen, joka johti Surdus-kirjapainon perustamiseen. Surdus aloitti toimintansa Helsingin keskustassa Rikhardinkadulla ja työllisti aloittaessaan kahdeksan työntekijää ja kolme oppilasta.

Kuurojen keskuudessa oli riittävästi graafisen alan osaajia, joten kirjapaino toimi alkuun heidän johdollaan. Toiminnan vakiintuessa kävi kuitenkin ilmeiseksi, että yrityksen johtoon tarvittiin ammattilainen, jolla olisi kontakteja yritysmaailmaan sekä kokemusta muiden kirjapainojen johtamisesta. Tällainen henkilö löytyikin helposti.

Faktori Liljanderin ura Surduksessa

Kirjapainoalalla oppinsa 1900-luvun alussa suorittanut ja monissa kirjapainoissa faktorina toiminut Evert A. Liljander kiinnitettiin Surduksen tekniseksi johtajaksi toukokuussa 1936. Hän oli aiemmin ollut töissä mm. Norjassa, jossa oli työskennellyt kuurojen latojien kanssa. Myöhemmin helsinkiläisessä Kustannusosakeyhtiö Kirjan kirjapainossa hänen alaisenaan oli kuuro latoja, jonka kanssa Liljander tuli hyvin toimeen Norjassa opitun kommunikoinnin avulla.

Kun Surdus etsi teknistä johtajaa, nousi Liljanderin nimi heti esiin. Hän olikin Surduksen palveluksessa 27 vuotta. Liljander tunnetaan myös aktiivisena järjestöjyränä. Hän kuului Faktoriliiton liittohallitukseen vuosina 1951–1964 ja oli liiton sihteerinä 1951–1954. Jäätyään eläkkeelle Liljander toimi Faktoriliiton toimistonhoitajana vuoteen 1972 saakka. Tuolloin hän oli jo 78-vuotias.

Toiminnan laajetessa Surdus Oy muutti pois Rikhardinkadun ahtaista tiloista, ensin Aleksanterinkadulle ja sitten Meritullinkadulle. Vakiotilauskantaan kuuluivat kuurojen yhdistysten painotuotteet, mutta muutoin se toimi tavallisen liikekirjapainon tapaan.

Carl-Erik Martolan työvälineitä sekä hänen sitomiaan kirjoja.

Kun offsettekniikka syrjäytti rytinällä kohopainon 1970-luvulla, jouduttiin Surduksessa toteamaan, että rahkeet eivät riitä toiminnan jatkamisen kannalta välttämättömiin investointeihin. Kirjapainon toiminta loppui vuonna 1979.

Viidenkymmen toimintavuotensa aikana Surdus ehti tarjota monelle kuurolle pääsyn kirjapainoammatteihin. Tarkkoja lukuja ei ole, mutta on arveltu, että 1970-luvun lopulla kirjapainoalalla oli töissä jopa sata kuuroa. Läheskään kaikki eivät tulleet alalle Surduksen kautta, mutta se, että alalla oli jo pitkään ollut kuuroja ammattilaisia, auttoi muita kuuroja työpaikan hankinnassa.

Pieni näyttely –  paljon asiaa

Kuurot kirjatyöntekijät -näyttelyssä Helsingissä on vitriinissä esillä kuvalaattoja, kirjakkeita, kirjansidontaa liittyviä välineitä sekä työnäytteitä. Ne ovat peräisin museon omista ja juuri tähän näyttelyyn lahjoitetuista kokoelmista. Lahjoittajina ovat olleet kuurojen kirjatyöntekijöiden perikunnat. Sukujen vaalimat kulttuuriaarteet ovat näin päätyneet suuren yleisön nähtäville.

Kirjansidonnassa käytetty puristin ja kultausfiletteja Oskar Wetzellin sitomosta sekä Wetzellin sitomia kirjoja.

Näyttelyn tekstit on laatinut erikoistutkija Tiina Naukkarinen. Surdus Oy:n tarina tulee kerrotuksi, ja myös muita kuurojen Suomessa toteuttamia kirjapainohankkeita esitellään.

 

Näyttelyssä esitettävä lyhytelokuva on todellinen löytö. Filmin on kuvannut Rurik Pitkänen. Pitkänen aloitti latojanopin vuonna 1919 ja suoritti myöhemmin faktorin tutkinnon. Hän toimi Surduksen johtokunnassa sen alkuajoista aina kuolemaansa 1966 saakka. Filmistä on helppo havaita, että se on kirjapainoammattilaisen tekemä. En muista nähneeni toista yhtä hyvin kohopainoaikaisen siviilipainon toiminnasta kertovaa dokumenttia. Filmi on digitoitu Suomen kirjasäätiön tuella ja sen voi katsoa myös kotikoneella.

Surduksen toiminnasta kertova lyhytelokuva tarjoaa mielenkiintoisen matkan 1950-luvun
kirjapainoon. Pysäytyskuva R. Pitkäsen lyhytelokuvasta.

Vuonna 1907 perustettu Kuurojen museo on nykyisin osa Työväenmuseo Werstasta. Museon tehtävä on huolehtia Suomen kuurojen ja viittomakielisten kulttuuriperinnön tallentamisesta, tutkimisesta ja näytteillä pitämisestä. Kuurot kirjatyöntekijät -näyttely on avoinna yleisölle Valkeassa talossa Haagassa Ilkantie 4:ssä perjantaisin kello 12–16 sekä sopimuksen mukaan muulloinkin. Näyttely on esillä 4.9.2020 saakka ja sinne on vapaa pääsy.

Näyttelystä tehty verkkoversio löytyy Kuurojen museon kotisivuilta http://www.kuurojenmuseo.fi.

Teksti Markku Kuusela, kuvat Ilari Järvinen / Museokuva ja Markku Kuusela.

 

 

Kirjainprojekti vailla vertaa

Litografi Pentti O. Hiltunen on luovuttanut merkittävän typografia- ja kalligrafia-aiheisen kokoelmansa Päivälehden museolle. Hiltunen on vuosien mittaan restauroinut eli puhtaaksi piirtänyt ja dokumentoinut liki tuhat katoamassa olevaa kirjasinleikkausta sekä runsaasti erilaisia koristeaiheita ja monogrammeja.

Tänä syksynä 87 vuotta
täyttävä Pentti Hiltunen ja Ateneumin kurssilla tehty oma kuva 1940-luvun lopulta.

Hiltunen hakeutui 1940-luvun lopulla oppilaskokelaaksi Maanmittaushallituksen karttapainoon. Kolmen viikon koeajalla kokelaiden taidot punnittiin. Faktorin ohje oli: piirtäkää vaikka yksi kirjain päivässä. Oli oltava kärsivällinen ja huolellinen. Niin joukosta valikoituivat ne, joilla kädentaito riitti vaativaan ammattiin.

Litografin nelivuotiseen oppiin kuului myös jatkokoulutus Ateneumin taideteollisella kurssilla. Tiedot ja taidot jalostuivat. Hiltusesta tuli pätevä ammattilainen, ja hänen oppi-isänsä karttapainossa alkoi uskoa Hiltuselle myös ylimääräisiä töitä. Näitä olivat erityisesti silkkipainojen tarvitsemat viimeistelytyöt. Työpäivät venyivät ja kokemusta karttui.

Kun oppi-isä muutti pois Suomesta, jäi hänen laaja asiakaskuntansa Hiltuselle. Asiakaspohja mahdollisti pian oman yrityksen perustamisen. Syntyi Lito-Kuva, jonka vetäjänä Hiltunen toimi 45 vuotta.

Kivikaudelta reproaikaan
Offsettekniikka ja uudet tekstinvalmistus ja kuvankäsittelymenetelmät syrjäyttivät kivipainon tuotannollisena menetelmänä 1950-luvulla. Hyviä kuvantekijöitä ja puhtaaksipiirtäjiä kuitenkin tarvittiin. Oli vain käytettävä uutta tekniikkaa. Lito-Kuvaankin hankittiin ajanmukaiset tuotantovälineet, joista otettiin kaikki tehot irti. Tarkkapiirtoiset, ääriviivakorostustekniikkaa hyödyntävät rasterikuvat olivat Lito-Kuvan tunnustettu tavaramerkki.

Lito-Kuvan aikaan Hiltunen valmisti melkoisen määrän
kirjaimistoja, jotka sijoitettiin tyhjiin filmilaatikoihin.

Valoladonnan myötä markkinoille tulvi uusia fontteja, joita painojen asiakkaat vaativat käytettäväksi. Fontit olivat kalliita, yksi fontti saattoi 1970-luvun puolivälissä maksaa 10 000 markkaa (noin 8 500 €). Kyseistä fonttia tarvittiin ehkä vain muutamassa työssä.

Hiltunen ei halunnut satsata kalliisiin fontteihin. Hän hankki kuvat tarvittavan fontin kirjaimistosta ja suurensi ne kameran tai kopiokoneen avulla. Sen jälkeen hän siisti kirjaimet puhtaiksi ja tarvittaessa myös tekstasi niitä uudestaan.

Uudelleen työstetyt kirjaimet pienennettiin sitten haluttuun pistekokoon, jonka jälkeen uusia kirjainoriginaaleja saattoi kopioida rajattomasti. Näin saatiin haluttu fontti omaan käyttöön. Irtokirjaimina tosin, mutta kustannuksia säästäen. Näitä duunattuja fontteja ehti Hiltusen käsistä syntyä kymmenittäin, kunnes digiaika mullisti alan jälleen kerran. Valomekaaniset kirjasinfontit jäivät historiaan.

Kirjaimia pelastamaan
1990-luvun alun lama päätti Lito-Kuvan tarinan, ja Hiltunen siirtyi eläkkeelle. Se merkitsi uuden ja merkittävän työsaran alkua: katoamassa olevien kirjaimistojen pelastamista.

Maailmassa arvioidaan olevan liki 200 000 fonttia, ja uusia syntyy kaiken aikaa lisää. Fonttikirjastoista voi löytää kuvat useimmista käytössä olevista fonteista, mutta jotkut kirjaimistot ovat katomassa kokonaan. Niistä on vain satunnaisesti jäljellä olevia tuhruisia kuvia vanhoissa painotuotteissa. Kuitenkin näillä kirjaimistoilla on paikkansa typografian historiassa. Näitä fontteja Hiltunen ryhtyi pelastamaan.

Kirjainten suunnittelijoiden työlle ei edes mielikuvitus ole asettanut rajoja.

Herätteen pelastustyöhön antoivat Lito-Kuvan aikaan itse duunatut fontit. Kädentaito oli edelleen tallella, ja Lito-Kuvan aikaista menetelmää saattoi soveltaa kotonakin, jonne Hiltunen hankki reprokameran ja muut tarpeelliset välineet.

Lähdeaineistoa, vanhoja mallikirjoja ja esitteitä alkoi kertyä, kun tieto Hiltusen harrastuksesta levisi alan ihmisten keskuudessa. Mutta työ ei ollut helppoa. Vanhojen mallien aakkoset olivat usein erikokoisia ja ryhmittelyt erimuotoisia. Lisäksi oli tavallista, että malleista puuttui kirjaimia. Aluksi Hiltusta hirvitti täydentää puutteellisia kirjaimistoja omilla versioilla, mutta kun jälki näytti hyvältä, kirjaimistot tulivat täydennetyiksi.

Kotioloissa onnistui vaativimpienkin anfangikirjainten työstäminen. Hiltunen kertoo tarvittaessa suurentaneensa kirjaimen jopa yli 400 prosentin kokoon. Tällöin siistiminen kävi helpommin, mutta vei rutkasti aikaa. Hiltunen käytti työskentelyssään myös maskikalvoja ja
muita reprovälineitä.

Kauniit kirjaimet -näyttelyyn kuuluu myös Hiltusen eri tekniikoilla tekemiä tauluja, kuten tämä kirjapainotaidon perustanlaskijaa esittävä työ.

Nyt Hiltunen on jäänyt eläkkeelle myös harrastuksestaan. Työnsä keskeisen sisällön, niin pelastetut fontit kuin reprokuvauksen tekniikkaa syventävät opit, hän on koonnut Kauniit kirjaimet -näyttelyksi. Se on kiertänyt useissa kirjastoissa ja ollut esillä jopa Rekolan kirkossa. Näyttely on nyt siirretty Päivälehden museon kokoelmiin, joten pelastetut fontit ovat saaneet uuden kodin.

 

 

Teksti ja kuvat Markku Kuusela