Digiloikka menneisyyteen

Digitekniikka on tuonut vanhat kirjapainotuotteet uudelleen saataville. Kansalliskirjasto on digitoinut runsaasti Suomessa painettua kirjallisuutta, lehtiä ja pienpainotuotteita.

Typograafinen muistolehti julkaistiin vuonna 1892. Tuolloin oli kulunut 250 vuotta Suomen ensimmäisen kirjapainon perustamisesta.

Tekijänoikeuksista vapautuneet painotuotteet ovat nyt kaikkien käytettävissä digitaalisessa kirjastossa. Painotuote luetaan näytöltä, joten aitoa lukukokemusta se ei tavoita, mutta eipä tarvitse varoa sivujen repeämistä.

Digitoitu aineisto löytyy digi.kansalliskirjasto.fi -sivustolta. Sieltä voi tutkia, miltä Suomessa painettu kirja näytti 1600-luvulla, ja miten sen ulkoasu on kehittynyt. Painotekniikka pysyi samanlaisena satoja vuosia, mutta kirjaimistot ja painopinnan jäsentely kehittyivät. Digiversioista muutoksen seuraaminen on vaivatonta.

Erityisen hyvin typografisen kehityksen havaitsee sanomalehdistä. Digitaalisesti voi lukea kaikki Suomessa ilmestyneet sanomalehdet vuoteen 1939 saakka. Niissä riittääkin tutkittavaa, sillä selattavissa on vapaassa verkkokäytössä yli 5,7 miljoonaa sanomalehtisivua. Sellainen digitoitu aineisto, joka tekijänoikeusrajoitusten vuoksi ei ole julkista, on luettavissa vapaakappalekirjastojen kulttuuriperintöasemilla eri puolella Suomea.

Viking-kenkävoideluettelo vuodelta 1944.

Myös suomalaisia aikakauslehtiä voi lukea digikirjastossa vuoteen 1939 saakka. Miltä Seura, Suomen Kuvalehti tai Apu näyttivät 1930-luvulla ja millaisia artikkeleita ne julkaisivat?

Ammattijulkaisuja ja pienpainotuotteita

Varhaiset graafisen alan ammattilehdet on myös digitoitu. Helsingin kirjatyöntekijäin julkaisema Kirjapainolehti (1889–1890) sekä sen jälkeen ilmestymisensä aloittaneet Suomen Kirjapainolehti (1891–1894) ja Typografbladet (1891–1900) tarjoavat näkymän suomalaisiin kirjapainoihin aikana, jolloin latominen alkoi koneellistua, kuvanvalmistuksessa kemigrafia otti ensi askeleitaan ja rotaatiotekniikka rantautui Suomeen.

Kirjatyöntekijäin liiton Gutenberg-lehti alkoi ilmestyä 1893. Aluksi siinäkin käsiteltiin alan teknisiä kysymyksiä, mutta järjestöuutiset ja poliittiset kysymykset valtasivat vähitellen lehdessä suurimman palstatilan. Lehden nimi vaihtui Kirjatyöksi vuonna 1916.

Kun Gutenberg keskittyi ammattiyhdistysasioihin, perustettiin uusi ammattilehti Kirjaltaja. Se oli sisällöltään kunnianhimoinen, ja lehden ulkoasussa näkyivät tuoreeltaan kirjapainotekniikan uusimmat keksinnöt ja sovellukset. Myös ladontatyö oli viimeisteltyä. Kirjaltajan palstoja katsoessaan voi vieläkin aistia latojan tunteman ammattiylpeyden, kun palstan tavujaot pysyivät sääntöjen rajoissa eivätkä ladelman sananvälit muodostaneet silmää häiritseviä kujanteita.

Yli sata vuotta vanhoja, taitavien ammattilaisten tekemiä painotuotteita, kelpaa katsella. Digikirjaston pienpainotuotekokoelmaa selatessa ymmärtää, millainen aarre Kansalliskirjastolle on kirjapainojen vapaakappalevelvoitteiden myötä syntynyt. Pienpainatteita ovat mm. mainokset, esitteet, hinnastot, tuotekuvastot ja käyttöohjeet sekä kaikenlaiset painotuotteina valmistetut oppaat, luettelot, kiertokirjeet jne. Myös julisteet, paperinuket ja puuhakirjat kuuluvat pienpainotuotteisiin. Näistä kaikista painotöistä on pitänyt toimittaa vapaakappaleet kirjastoon.

Näihin asti nämä julkaisuajankohdastaan paljon kertovat tuotteet ovat jääneet arkiston kätköihin. Mutta nyt pienpainotuotteitakin pääsee tutkailemaan näyttöruudun avulla, vaikka kotisohvaltaan.

Ipnos Oy:n tuotevalikoimaa 1930-luvun lopulta. Esite on painettu Tilgmannin offsetpainossa Helsingissä 1937.

Digikirjastolle on kysyntää

Korona-aika on lisännyt selvästi digitaalisten arkisto-, kuva- ja kirjapalvelujen kysyntää. Digi.kansalliskirjasto.fi:n sivuillakin vieraillaan ahkerasti, kertoo tietojärjestelmäasiantuntija Tuula Pääkkönen Kansalliskirjaston DH-tutkimusyksiköstä.

– Viime vuonna käyttöä oli ennätyksellisen paljon, ja vuositasolla ylitettiin 21 miljoonan sivukäytön raja. Arkisin, päiväaikaan, digikirjastossa on jatkuvasti noin sata käyttäjää aineistoja selailemassa, hän kertoo.

– Vuodessa digitoidaan yli kaksi miljoonaa sivua. Tavoitteena on tehdä laajoja, yhtenäisiä kokonaisuuksia, mutta julkaista myös kokoelmissa olevia harvinaisuuksia, Pääkkönen jatkaa.

Kun digitoituja kirjoja ja lehtiä julkaistaan, on tarkkaan punnittava tekijänoikeuskysymykset. Lehtien osalta on päästy ratkaisuun, jonka mukaan ne ovat yleisön käytettävissä vuoteen 1939. Suomessa ilmestyneet ruotsinkieliset lehdet ovat kuitenkin käytettävissä vuoteen 1949 saakka. Tämän on mahdollistanut useiden suomenruotsalaisten säätiöiden myöntämä avustus.

Digikirjastosta voi nyt lukea vaikkapa suositun nuorisoromaanin. Kariston julkaisema painos vuodelta 1916.

– Kirjoissa tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän tai tekijöiden kuolemasta. Tänä vuonna avautuvat teokset vuonna 1951 kuolleilta kirjailijoilta. Näihin kuuluvat esimerkiksi Yrjö Heilala, Alma Söderhjelm, Tatu Pekkarinen ja G. E. Mannerheim, kertoo Pääkkönen.

Digitaalinen aarrearkku löytyy osoitteesta: https://digi.kansalliskirjasto.fi

Teksti: Markku Kuusela, kuvat: Kansalliskirjaston Digitaaliset Aineistot

Ajatuksia valokuvista ja kuvakirjastoista

Perhealbumit ja varastoihin unohtuneet valokuvalaatikot sisältävät valtavan määrän tietoa. Isovanhempien valokuvista voi katsoa miltä Joensuussa näytti 1930-luvulla, miten joen rannan maisema on muuttunut ja miten kaupunki on rakennettu.

Vuonna 1975 olen ensimmäisessä kesätyöpaikassani sanomalehti Karjalaisen reprossa kuvaamassa reprokameralla paperitaitettua kaupan mainosta filmille. Filmistä tehdään painolaatta, laatalla painetaan lehden sivu. Opiskelen lukiossa. Kirjoitusten jälkeen haaveilen urasta kirjapainoalalla, ajattelin pyrkiä ammattikouluun kuvanvalmistuslinjalle. Minusta tulee faktori. Kuva Kirsti Brusin kotiarkisto.

Vanhoista kuvista näkee, miten Pielisjoki ylitettiin 1900-luvun alussa nykyisen Ylisoutajan sillan kohdalla. Tai miten lossit ovat muuttaneet muotoaan sadan vuoden aikana. Minkälaisia olivat sillat, tiet, pihat.

Valokuvista voidaan myös saada selville ihmisten keskinäisiä suhteita; miten suhtauduttiin sukupuoleen, ikään, siviilisäätyyn. Kenen kanssa ja miten he tehtiin työtä tai vietettiin aikaa.

Meillä on tapana tehdä kuolinsiivouksia, joskus ihan oikeissa tilanteissa ja joskus taas silloin, kun saamme äkillisen siivouspuuskan ja tahdomme eroon vanhasta roinasta. Heitämme roskalavalle kulttuuriperintöä – tarpeettomalta tuntuvaa materiaalia, josta tulevaisuudessa ollaan valmiita maksamaan.

Digitaalinen kuvakirjasto – arkipäivän kulttuuripankki

Valokuvat, diat, albumit, kotivideot pitää saada talteen. Nyt tarvitaan apuun se kuuluisa Joku. Joku voi olla yhdistys, mainostoimisto, mediatalo, graafisen alan yritys, ammattiyhdistys.

Tavallisilta ihmisiltä, yhteisöiltä ja järjestöiltä voidaan kerätä kuvamateriaalia, paperivalokuvia, negatiiveja, videoita, leikekirjoja. Selvitetään kuvauskohde, ajankohta, keitä ja mitä kuvassa on. Nimetään mahdollinen kuvaaja, hankitaan materiaalille tekijänoikeudet. Periaatteena on, että käytetään vain lahjoitettua ja kierrätettyä materiaalia.

Kuvat digitoidaan. Tämä on projektin suurin konkreettinen työ. Digitoijan tulee tuntea vanhan tekniikan valokuvaamisen ”yhden ainoan oikean hetken” työskentely. Kuvat täytyy käsitellä vanhaa tekniikkaa kunnioittaen. Tallennustilaa tarvitaan paljon, sillä digitoitujen kaupallisten originaalien on oltava laadukkaita korkearesoluutiokuvia.

Kuvat tallennetaan tarkoituksenmukaisissa tallennusmuodoissa, ne varustetaan hakutunnuksilla, hashtageilla. Määritellään kuvien käyttöoikeudet. Käytetään esim. avointa Creative Commons ”epäkaupallinen” lisenssiä. Lajitellaan ja luokitellaan kuvat, järjestetään kuvakokoelmat kuvakirjastoiksi. Kaupallisessa osuudessa määritellään aineistojen käyttäjäryhmät ja laskutusperiaatteet. Tehdään varmennukset käyttäjäryhmien tunnistamiseen.

Vasemmalla apteekin ranta laivalaiturilta nähtynä. Kuva Museovirasto, Karjalaisen Osakunnan kokoelmat. Postikortti Schlüterin Kirjakauppa Yhtiö, 1900-luvun alku. Keskellä Arvinsalmen lossi. Kuva Kirsti Brusi. Oikealla Orivesi II Rääkkylässä. Kuva Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvaaja Matti Poutavaara.

Kuvakirjasto julkaistaan verkkokauppa-alustalla netissä. Työ tulee toteuttaa niin, että sitä koordinoivat ammattilaiset. Digitointityö voi olla vaikkapa osa mediakoulutuksen opintoihin liittyvää työharjoittelua. En tarkoita ilmaisen työvoiman käyttöä, vaan kuvakirjaston toiminnan tulee olla suunniteltu niin, että se myös tuottaa.

Yksityinen kuvakirjasto – digitaalinen kulttuuripankki

Koronapandemia ja lock down ovat joka alalla kiihdyttäneet digitointityötä. Suomessa maakuntamuseot vastaavat alueellaan merkittävien valokuvakokoelmien määrittelystä ja tallentamisesta, heillä on tarpeeksi digitoimista omien kokoelmiensa kanssa.

Museovirasto tallentaa valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset valokuvakokoelmat. Journalistinen kuva-arkisto tallentaa ja digitoi keskeiset lehtikuvan kuva-arkistot. Tätä työtä tehdään digiajassa kovalla kiireellä, työn aikana julkiset kokoelma- ja kuvapalvelut ovat joko suljettuja tai vain rajallisesti käytössä.

Olen suunnitellut kaupallisen kuvakirjaston, jonka toiminta on asiakaslähtöistä. Palvelu ei ole museotoiminnan oheispalvelu, eikä aloittelevan kuvaajan ensiesiintymisfoorumi. Siinä vastataan asiakkaan täsmähakuun. Olemassa oleva materiaali on yksilöllistä. Kuvat käsitellään pieteetillä ja tehdään konservointi ammattitaitoisesti, vanhaa tekniikkaa kunnioittaen. Kaikki ulos lähtevä materiaali on käsitelty asiakkaan tarpeen mukaan ja se toimitetaan asiakkaan haluamassa muodossa.

Kuvakirjastojen käyttäjäkunta

Digitoituja kuvia tarvitaan siellä, missä kuvia yleensäkin. Verkkoalusta avaa kuvakirjastolle maailmanlaajuisen näkyvyyden. Kuvakirjastoja käyttävät mediatoimistot, mainostoimistot, lehtitalot ja julkaisutoiminta yleensä.

Käyttäjinä ovat elokuvateollisuus, kuvauspaikka-agentit, sisällöntuottajat, lavastajat ja järjestäjät, puvustajat. Erikoistehosteiden ja -efektien suunnittelijat. Digitaaliset mallintajat. Peliteollisuus, 3D mallintajat. Museoiden tutkijat, kokoelma-amanuenssit, näytteilleasettajat, historioitsijat, konservaattorit. Opiskelijat, pedagogiset ryhmät, matkailu, taiteilijat.

Mitä kuvakirjastoista löytyy?

Palataan Joensuuhun. Tulee mieleen, että minkälainen se oli se ylisoutajien ammattiryhmä? Haku kuvakirjastoon, kuva aukeaa silmien eteen. Taitaa ukki olla tuossa menossa Penttilän sahalle iltavuoroon töihin. Tuosta voisi tehdä kotiin, vaikka kuvatapetin.

Asiakas sanoo, että nettisivuille tarvitaan sisältöä. ”Voisitteko tehdä julkaisun yrityksen nettisivuille juhlavuoden kunniaksi?” Toki me voimme tehdä, näkyy olevan kuvakirjastossa kuviakin teidän palaneesta tehtaastanne. Käytetäänkö niitä?

Kuka tietää vaikka seuraavan suuren Kalevala-aiheisen seikkailupelin tapahtumat olisivat Karjalan laulumailla? Onhan meillä vielä Parppeinpirtti ja Korpiselkätalo, etsitään niiden harvemmin käytettyjä kuvia kuvakirjastosta. Lisää taloja karjalaiskylään voidaan tehdä digitaalisesti rajantakaisen Karjalan valokuvien perusteella, ne rakennetaan pelinkuvituksessa alustana käytettävien rautalankamallien päälle. Ivalo tv-sarjan hotelli rakennettiin digitaalisesti täällä tekniikalla.

Olemassa olevia rakennuksia voidaan digitaalisesti muokata lisäämällä niihin valokuvista bongattuja yksityiskohtia, vaikkapa sodan jälkiä, kuten uusimmassa Tuntemattomassa sotilaassa tehtiin. Digitaalisesti tehdyn talon pihalla käyskentelee ajan ja asian mukaisesti puettu ehtoinen emäntä.

Kuvakirjastosuunnitelma tuli mieleeni, kun etsin korona-ajan keskellä aihetta opinnäytetyölleni. Alkuperäisen valokuvanäyttelyn aiheen piti olla 110 kuvaa kirjapainosta, ja minusta piti tulla medianomi (AMK) keväällä 2021. Nämä suunnitelmat jäivät alkuperäisessä aikataulussa toteutumatta koronapandemian vuoksi. Ehkä jatkan sitten eläkkeellä.

Teksti Kirsti Brusi, kuvankäsittelyn ja median ammattilainen, medianomiopiskelija (AMK).

Helmet-lukuhaaste monipuolistaa lukemista

Miltä Helmet-lukuhaasteeseen osallistuminen tuntuu? Muuttaako haaste lukukokemusta? Helmet-kirjasto kysyi tätä haasteen osallistujilta loppuvuodesta 2021. Vastausten perusteella lukuhaaste lisää lukemisen monipuolisuutta ja keskustelua kirjallisuudesta.

Lyhyellä nimettömällä kyselyllä kartoitettiin, mitä Helmet-lukuhaaste on saanut aikaan osallistujien lukutavoissa. Kysely tehtiin verkossa loppuvuodesta 2021, ja siihen vastasi noin 200 lukuhaasteen osallistujaa.

Helmet-lukuhaasteen tavoitteena on muun muassa houkutella lukemaan myös jotain sellaista, jota ei tavallisesti lukisi. 90 prosenttia vastaajista kertoi saaneensa haasteesta paljon kirjavinkkejä ja lukeneensa aikaisempaa monipuolisemmin. Peräti 94 prosenttia oli lukenut haasteen ansiosta kirjan, johon ei olisi muuten tarttunut.

Lukuiloa ja sosiaalisuutta
Monessa vastauksessa lukuhaastetta kiitettiin rennosta otteesta lukuhaasteen osallistumistapojen suhteen. Vaikka lukuhaastetta ei saisi ”suoritettua”, tärkeintä on lukemisen ilo tai vaikkapa kadoksissa olleen lukuhalun herätteleminen.

Lukuhaasteen omassa Facebook-ryhmässä kysytään ja jaetaan lukuvinkkejä ja keskustellaan kirjallisuudesta ja lukemisesta. Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä on jäseniä noin 19 500, ja ryhmässä julkaistaan noin 2 000 julkaisua tai kommenttia viikossa.

Vaikuttivatko poikkeusajat?
Osalle vastaajista koronan aiheuttamat poikkeusolosuhteet ja rajoitukset eivät olleet vaikuttaneet lukemiseen tai kirjaston käyttöön lainkaan, mutta moni mainitsi lisänneensä äänikirjojen kuuntelua ja muiden e-kirjapalveluiden käyttöä sekä hyödyntäneensä kirjaston varausmahdollisuutta aikaisempaa enemmän.

Lisätietoja: Riikka Utriainen
riikka.utriainen@espoo.fi

Jos tietäjät vaikenevat, tieto menneestä katoaa

Kirjapainoväki on ollut arvonsa tuntevaa ja ammattiylpeää väkeä. Tapahtumia ammatin tietämiltä on tallennettu ja koottu edustava määrä. Perinnetieto kuitenkin päättyy kuin seinään, kun tullaan 1960 luvulle, jolloin elettiin kohopainosta offsettekniikkaan siirtymisen aikaa. Sen jälkeen tietokoneet mullistivat alan tuotannon.

_{Arthur Müller korjaa offsetkoneen painokehilöä Sanomapainossa Hiomotiellä}.

Suuri joukko ammatteja on kadonnut, katoavatko myös niitä koskevat tiedot ja kokemukset? Ensimmäiset muistelmat kirjapainoammattilaisista ja kuvaukset heidät työstään julkaistiin alan ammatti- ja järjestölehdissä. Niitä alkoi ilmestyä 1880-luvun lopulla. Faktoriliiton ja työnantajaliiton omat julkaisut ansioituivat myös 1920-luvulta lähtien perinteen tallentajina. Lisää muistitietoa karttui, kun suuret kustantajat alkoivat toimittaa henkilökuntalehtiä. Niistä saatiin lukea pitkään palvelleiden työntekijöiden haastatteluja sekä katsauksia yhtiön ja toimialan historiaan.

Tarinoita tallentui myös lukuisiin ammattiosastojen ja -kerhojen historiikkeihin. Eräänlaisena tallennustyön kruununa Helsingin Faktoriklubi toteutti 1960-luvun alussa mittavan kansallisen perinnetietoprojektin, jonka lopputuloksena julkaistiin upea kirja Kirjapainotaitureiden kertomaa.

Murros, josta ei jää tarinoita?

Miksi työelämän kokemusten tallentaminen ei enää kiinnosta? Emmekö enää ole ylpeitä tekemästämme työstä? Mielenkiintoisista käänteistä ei ainakaan ole ollut puutetta. Kun kuumaladonta loppui ja offset syrjäytti kohopainon, toteutettiin kirjapainoissa mittava uudelleenkoulutusprojekti. Se ulottui tekstin-, kuvan- ja sivunvalmistuksesta aina painoon saakka.

Työntekijät kokivat muutoksen johdosta epävarmuutta, ja osa suhtautui penseästi uudistuksiin. Tietysti oli niitäkin, jotka innostuivat uudesta tekniikasta. Moni ansioitunutkin ammattilainen koki joutuneensa sivuraiteelle, kun alalle tuli uusia tekijöitä, joille petiitit ja cicerot olivat tuntemattomia ja myös tarpeettomia, koska niitä ei tietokonepohjaisessa tuotannossa käytetty.

_{Helsingin Sanomia taitetaan paperilla. Kuva on sisältynyt Sanoma Osakeytiötä esittelevään multivisioon vuodelta 1982}.

Kohopainotekniikan aikaan työvoimaa oli tarvittu paljon. Niinpä joukkoon oli mahtunut niitäkin, jotka toilailuillaan virkistivät työpäivää. Tunnemme yli sata vuotta sitten eläneiden kirjapainoveijareiden ei luffareiden tempaukset, koska niistä on kirjoitettu useissa kirjoissa ja lehdissä. Viemmekö tiedot oman aikakautemme veijareista mukanamme, kun täältä lähdemme?

Paperitaiton aikakausi kesti vain kolmisenkymmentä vuotta, reprotekniikka oli voimissaan hieman pidempään. Kirjapainotaidon historiassa nämä ovat vain lyhyitä pyrähdyksiä, mutta monelle meistä ne ovat tarjonneet tärkeitä, kenties koko työuran mittaisia kokemuksia.

_{HS:n postitusta vuonna 1958. Tupakoijan takana Martta Liimatta ja pöydän oikealla puolella oleva nainen on nimeltään Manninen}.

Uusi tekniikka on muuttanut myös jälkikäsittelyn työvaiheita. Ammatteja on sielläkin kadonnut. Miten käsityövaltaiset tehtävät on automatisoitu, ja kuinka kirjatehtaat ovat muuttaneet työyhteisöjä? Oma tarinansa on kerrottavana niilläkin, jotka ovat joutuneet pakon edessä vaihtamaan aivan toisenlaiseen ammattiin tai jääneet kokonaan työttömiksi. Miltä tuntuu, kun esimerkiksi WSOY:n kaltainen kirjapainojättiläinen ja paikkakunnan ylpeys ajetaan alas, ja sen tuotantohalleista tehdään sisäpelikenttiä?

Unohtaa ei toki sovi alkoholia ja sen työpaikoille tuomia lieveilmiöitä. Nämä huuruiset tarinat ovat meille kaikille tuttuja, mutta niitä kerrotaan vain omassa porukassa. Niin kauan kuin kerrotaan.

Tarinat talteen

On aika saada nämä tarinat talteen. Siksi Päivälehden museo järjestää valtakunnallisen kirjapainoperinteen keräyskilpailun. Kilpailulla museo juhlistaa 20 vuotista toimintaansa.

– Tällä perinnekeruulla saamme talteen arvokasta tietoa ja samalla se tukee oivallisesti Painokellarimme toimintaa. Tässä toteutuu museon tehtävä tiedon ja taidon tallentajana, toteaa Päivälehden museon johtaja Saila Linnahalme.

Joitakin kirjoituksia graafisen alan murroksen tiimoilta on ehkä jo julkaistukin, artikkeleita, haastatteluja tai muistelmia. Myös tiedot tällaisista kirjoituksista otetaan mielellään vastaan. Museon tavoitteena on luoda tietopankki, johon kootaan graafista alaa koskevaa tietoutta. Perinnekisa käynnistyy virallisesti tammikuussa 2022. Tuolloin julkaistaan tarkemmat ohjeet osallistumisesta ja kerrotaan, miten keruukilvan voittaja palkitaan. Faktori-lehti seuraa kisan kulkua.

Jo nyt voi osallistua keruukisaan lähettämällä muistoja sähköpostitse osoitteeseen: markku.kuusela@hssaatio.fi ja kirjeitse: Markku Kuusela, Päivälehden museo, PL367, 00101 Helsinki.

Teksti: Markku Kuusela, kuvat: Päivälehden arkisto.

_{WeilinGöös, Paragon. Nitomosali.}

Nuorekas 102-vuotias

Kirjapainoalan opetusta on Helsingissä annettu jo vuodesta 1919. Sittemmin Kirjapainokoulu on kokenut monta muutosta ja uudistusta. Nykyisin se on osa Stadin ammattiopistoa, joka on Suomen suurin ammatillista perus-, täydennys- ja oppisopimuskoulutusta järjestävä oppilaitos.

Stadin ammattiopistolla on 14 toimipaikkaa ympäri Helsinkiä ja opiskelijoita 17 000. Tarjolla on lähes 30 tutkintoa ja osaamista voi hankkia yli 50 ammattiin.

Suomessa on parhaillaan toimeenpanovaiheessa ammatillisen koulutuksen reformi. Myös graafisen alan koulutuksen sisältöjä ja muotoja on uudistettu reippaasti. Työssäoppiminen on tullut entistä tärkeämmäksi ja opetussisällöt monipuolistuneet. Keskeinen osa uudistusta on työllisyyttä tukeva rahoitusmalli: oppilaitoksia palkitaan siitä, että opiskelijat työllistyvät.

_{Antti Heikkisen teoksia Aaltopahvia ja ylijäämälavoja -näyttelystä.}

Uudistuksen jälkeen graafisen alan toisen asteen koulutus on nimetty media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinnoksi, joka jakautuu neljään osaamisalaan. Näistä audiovisuaalisen viestinnän opiskelijat opiskelevat Helsingin Arabianrannassa ja valmistuvat mediapalvelujen toteuttajiksi. Heidän tulevia työpaikkojaan ovat mm. mediatalot, tuotantoyhtiöt, pelitalot ja äänistudiot sekä teatterit.

Mediapalvelujen toteuttajiksi valmistuvat myös Käpylän yksikössä opiskelevat julkaisutuotannon ja painoviestinnän osaamisalojen opiskelijat. He työllistyvät mm. digipainoihin, lehti- ja kirjankustantamoihin, mediataloihin sekä mainos- ja viestintätoimistoihin.

Uutuutena on aloittanut kuvallisen ilmaisun osaamisala. Sekin toimii Käpylässä, ja tutkinnon suorittaneet valmistuvat kuvallisen ilmaisun toteuttajiksi. Heidän työllistäjiään ovat mm. mainos- ja viestintätoimistot, mediatalot ja valokuvaamot. Varteenotettavia työllistymisratkaisuja ovat myös ryhtyminen itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, yrittäjäksi tai freelanceriksi. Moni myös jatkaa opintojaan esimerkiksi ammattikorkeakoulussa.

Opiskelijoita riittää

Kaikille neljälle media-alan ja kuvallisen ilmaisun alalle on kysyntää. Esimerkiksi kuvallisen ilmaisun linjalle olisi tänä vuonna yhteishaussa ollut viisinkertainen määrä tulijoita. Hakijamäärissä näkyy tietysti oppivelvollisuusiän nosto 18 ikävuoteen, jonka seurauksena oppivelvollisuus jatkuu vielä peruskoulun jälkeenkin.

Yhteishaun lisäksi koulutukseen voi hakea myös ns. jatkuvan haun kautta. Toisin kuin yhteishaussa, jatkuvassa haussa hakijoilla voi olla taustalla jo toinen tutkinto. Näin voi hankkia joko uuden ammatin tai päivittää ammattitaitoaan suorittamalla osatutkinnon.

Koska opetuksen painopiste on yhä enemmän työssäoppimisessa, ovat työharjoittelupaikat tärkeitä. Niitä onkin ollut tarjolla yllättävän hyvin. Koulutusalan laajenemisen johdosta on tarjolle tullut aivan uusia harjoittelupaikkoja, kuten erilaiset yhdistykset ja esimerkiksi YLE. Printtipuolella harjoittelupaikkojen tarjonta on vähäisempää.

Aaltopahvia ja ylijäämälavoja

^{Antin ensimmäisessä näyttelyssä töitä oli ripustettu seinälle ja niitä oli lattialla seinään nojaamassa.}

Ei ehkä tyypillinen, mutta huomionarvoinen esimerkki ammatillisen koulutuksen uudistuksen tuomasta joustavuudesta on Antti Heikkisen kulkema koulutuspolku. Kuhmolaislähtöinen Heikkinen valmistui Kainuun ammattiopistosta graafiseksi suunnittelijaksi. Alan töitä hän teki satunnaisesti freelancerina. Aika kului, ja tuli tarve päivittää opintoja. Tähän Stadin ammattiopiston jatkuva haku tarjosi mahdollisuuden, ja Antti pääsi aloittamaan julkaisutuotannon ja painoviestinnän opinnot elokuussa 2020.

Puolen vuoden opiskelun jälkeen painokoneet alkoivat kuitenkin tulla jo uniin ja mieleen nousi epäilys, olisiko järkevää jatkaa opintoja tällä linjalla? Avoimet keskustelut opettajien kanssa auttoivat vaihtamaan opintojen suuntaa. Hän pääsi tämän vuoden alussa saman oppilaitoksen kuvallisen toteuttamisen linjalle. Siellä on tarjolla ajanmukaiset työ- ja opetustilat sekä pätevää ohjausta. Antti on kokenut kuvataiteen harrastaja, ja teoksia alkoi heti syntyä hurjalla tahdilla.

Antin runsas tuotanto haluttiin laittaa esille. Näin syntyi näyttely Aaltopahvia ja ylijäämälavoja, joka oli esillä Käpylän yksikön Luuppi-näyttelytilassa. Näyttelyn teokset on tehty oppilaitoksen varastosta löytyneestä materiaalista, ja esillepanossa on hyödynnetty esimerkiksi tyhjiksi jääneitä kuormalavoja.

Uusi näyttely tekeillä

Kesällä Antti vietti aikaa Kuhmossa. Uusia töitä syntyi tiuhaan ja pian kypsyi ajatus uudesta näyttelystä. Sitä Antti parhaillaan pystyttää samoihin tiloihin, joissa ensimmäinenkin näyttelykin oli. Uuden näyttely nimi on ”That Summer (feeling)”.

– Se on visuaalinen kertomus, joka nostalgisoi Kuhmon kesää ja kokeellista tekemisen aikaa. Viime kesänä sain työskennellä entisen päiväkodin tiloissa Kuhmossa. Eräänlaisen työhuonenäyttelyn lisäksi näyttely on myös ompelupaja, johon kävijät voivat osallistua esimerkiksi hatunteon muodossa, Antti kertoo.

Voimassa olevien rajoitusten vuoksi näyttely on toistaiseksi avoinna vain koulun opiskelijoille ja henkilökunnalle.
Teksti Markku Kuusela. Kuvat: Antti Heikkinen ja Markku Kuusela.

_{Tätä kirjoitusta varten taustatietoja antaneet asettuivat ryhmäkuvaan Luuppi-näyttelytilan kirjapainonurkassa. Vasemmalta: taideaineiden opettaja Leena Lukkarinen, lehtori Timo Porkka, Antti Heikkinen ja ammatillinen erityisopettaja Tuula Karastie. Koulutuspäällikkö Jussi Virtanen ehti poistua ennen kuvan ottoa}.

Printtimedian opintoihin tuoteajattelun kautta

Metropoliassa käynnistyi syyslukukaudella 2020 painoviestinnän sivuainekokonaisuus vapaasti valittavina opintoina. Tavoitteena on ollut pelastaa maamme printtimedian amk-insinöörikoulutus. Aiemman graafisen tekniikan insinöörikoulutuksen sijaan haluttiin tarjota erilaisista taustoista tuleville opiskelijoille mahdollisuus erikoistua painettuun mediaan ja työllistyä alan muuttuviin tehtäviin.

Painotuotteet ja visuaalisuus ympäröivät meitä kaikkialla. Kuvassa osa Hernesaareen toteutetusta teoksesta Helsinki 24h. Se syntyi Helsingin kaupungin ja Aalto-yliopiston keväällä 2017 järjestämän graafisen suunnittelun opiskelijoille suunnatun kilpailun tuloksena.
Kuva: Tuire Ranta-Meyer.

– Olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että Metropoliasta 25 eri koulutusalojen opiskelijaa ja yhteistyökumppanimme Stadin ammattiopiston kuusi viestinnän opiskelijaa ilmoittautuivat Painomenetelmät, materiaalit ja visuaalisuus -nimiselle johdantokurssille, kertoo mediatekniikan tutkintovastaava Toni Spännäri ja jatkaa:

– Oli onni, että olimme päättäneet tehdä kurssista täysin verkkopohjaisen toteutuksen. Koronaepidemia ei siten juuri vaikuttanut, vaikka toki tapaamiset ja tutustumiskäynnit painotaloihin olisivat olleet kiinnostava lisä opintoihin.

Opintojakson tarkoituksena on toimia kiinnostuksen herättäjänä alaa ja painotuotteita kohtaan. Osa opintokokonaisuuksista kurkistaa syvälle painoteknologian saloihin, mutta tässä vaiheessa on pyritty pidättäytymään liian teknisestä näkökulmasta. Sen sijaan opiskelija saa taatusti hyvän yleiskuvan painomenetelmistä, materiaalikysymyksistä ja visuaalisuudesta, joka on aina kiinteästi läsnä painotuotteissa. Myös kestävä kehitys on vahvasti mukana opinnoissa.

Painamista tuotenäkökulmasta

Ideana opintojaksossa on, että painotuotteiden valmistuksen kolmeen prosessivaiheeseen – aineiston valmistukseen, painamiseen ja jälkikäsittelyyn – perehdytään tuotenäkökulmasta käsin. Lähtökohdaksi on otettu valmis, arjessa tuttu painotuote, jonka valmistamiseen tarvittavaa painomenetelmää avataan ja havainnollistetaan videoin, valokuvin ja sanallisesti. Pääkategorioina ovat painoviestinnän massatuotteet (sanomalehti, aikakauslehti, kirja, pahvilaatikko, kartonkikotelo, juustopakkaus), tekstiilipainatus
(pussilakana), digipainatus (käyntikortti) sekä suurkuvatulostus (roll-up, ajoneuvoteippaus). Painotuotteiden osalta sisällöstä ovat vastanneet Pentti Viluksela, Toni Spännäri ja Tuiti Paju. Valokuvauksen opettaja Heidi Söderholm on laatinut visuaalisuuteen liittyvän osuuden, jossa käydään läpi sommittelun perusteita ja visuaalista viestintää sekä tunnistetaan yleisimpiä kuvan laadun ongelmia painotuotannossa.

Näkymä lehtori Tuiti Pajun Moodle-oppimisalustalle laatimasta tekstiilipainatuksen osiosta ”Painokuosin valmistelu tekstiilipainoa varten”. Kuvan kuosin on suunnitellut
Saija Hautaniemi.

– Massatuotteet ovat perinteistä painetun median valtavirtaa, joten sisältö oli vanhalle opettajalle tuttua, kertoo nyt jo eläkkeelle siirtynyt Pentti Viluksela, entinen graafisen tekniikan yliopettaja.

– Haasteena oli tehdä aineistosta helposti lähestyttävä ja verkon kautta omaksuttava mutta samalla myös riittävät syvälliset perustiedot antava. Opiskelijapalautteen valossa tämä onnistui kohtuullisesti. Jokainen osio sisältää tekstistä, kuvista, grafiikasta ja videoista koostuvan oppimateriaalin lisäksi linkkejä laajempiin ja yksityiskohtaisempiin tietolähteisiin. Näin opiskelija voi halutessaan täydentää tietojaan kiinnostavista aiheista. Kaikissa osioissa on myös oppimista mittaava, verkossa tehtävä monivalintakoe.

Opiskelijoilla kiinnostusta printtiin

Sivuaineen valinneilla opiskelijoilla oli useimmilla jo pohjaa tai kiinnostusta printtimediaa kohtaan. Metropolian opiskelija kuvasi suhdettaan alaan seuraavasti:

– Opiskelen graafista suunnittelua, joten tuotteiden painovalmiiksi teko on tullut tutuksi. Nautinkin kaikista eniten painoon menevien materiaalien suunnittelusta. Painotuotteen saa konkreettisesti käteensä, joten vaikka suunnitteluprosessi onkin tapahtunut koneella, niin siinä on jotenkin samankaltainen tuntu kuin käsitöissä. Siitä saa helpommin ylpeyden tunteen: ”Minä tein tämän.”

– Kiinnostusta on aina ollut, vaikka olenkin kallellani ehkä enemmän puhtaasti suunnittelun puolelle. Tietenkin, kun itse jotain suunnittelee ja kun sen haluaa toteuttaa esimerkiksi painettuna, niin ammattipainajan osaaminen on kullan arvoista. Oli kyse sitten kuvasta t-paitaan, taulun tai kankaan painattamisesta tai jopa käyntikorttien valmistuksesta, jos jälki ei ole hyvää, eli samaa kuin suunnitellussa työssä, on se pilalla, kertoi toinen opiskelija painetusta mediasta.

Käyntikorttien leikkauksen demo Stadin ammattiopiston tiloissa. Kuvakaappaus opetusvideosta.

Painotuotteen vahvuudet

Useat opiskelijat kokivat painotuotteen käyttäjäystävällisenä.
– Vaikka painotuotteet ovat muuttuneet ja digitalisoituneet, minusta on edelleen kiva lukea esimerkiksi kirja kirjana. Omasta puhelimesta jonkun palvelun kautta luettuna tarjontaa on liikaa, eikä lukeminen ole niin mukavaa. Uutiset tosin luen suoraan netistä.

Eräs opiskelija totesi pitäneensä aina painetusta versiosta huomattavasti enemmän kuin digitaalisesta.

– Oli kyseessä sitten lehti, kirja, käyttöohje, mainos tai muu, niin ensisijaisesti haluan aina painetun version. Painetussa versiossa pystyy kokemaan lukemansa muillakin aisteilla kuin silmillä. Tuntee paperin kädessään, kuulee sen äänen ja haistaa hajun. Painamalla saa aikaan myös hienoja efektejä eri materiaaleilla ja painomenetelmillä. Kun arki sekä opiskelussa, töissä että vapaa-ajalla kuluu paljolti ruudun ääressä, paperisen painotuotteen lukemista pidettiin oivana vastalääkkeenä.

– Olen ollut ja olen edelleen fyysisten lukukokemusten ystävä. Joudun töissä ja vapaa-ajallakin olemaan lukuisia tunteja koneen ääressä, minkä seurauksena kärsin päänsäryistä ja keskittymisongelmista. Olen sen väitteen takana, että alun digitalisaatiohuuman jälkeen ihmisillä on oikea tarve fyysisiin kokemuksiin.

Yritysyhteistyö haastaa

Sivuaineopinnoissa on kaksi asiakokonaisuutta: 15 opintopisteen laajuinen graafinen tekniikka ja 15 opintopisteen yritystalous. Jälkimmäisen osalta syksyllä tarjolla oli markkinointiin liittyvä opintojakso. Siinä tutustuttiin esimerkiksi painotuotteen rooliin brändin rakentamisessa. Nyt keväällä keskitytään yrityksen toimintaan, tuotteistamiseen, strategian merkitykseen, johtamiseen sekä hinnoitteluun, budjetointiin ja tilinpäätösaineistoon. Nämä opinnot toteutetaan osin verkossa, osin etäluentoina siihen asti, kunnes lähiopetus korkeakoulukampuksilla on taas sallittua. Koronan takia myös syventävien painomenetelmien opintojaksoa on haastavaa suunnitella loppukevääksi. Se kun halutaan ehdottomasti toteuttaa lähiopetuksena ja aidoissa työelämän laiteympäristöissä.

– Tavoitteena on luoda yritysyhteistyömalli, jossa osa näistä opinnoista voitaisiin toteuttaa alan yrityksissä. Yhteistyön tulee olla palkitsevaa ja motivoivaa myös yrityksille. Siksi otamme mielellämme vastaan työelämän ehdotuksia ja näkemyksiä siitä, mikä tällaisessa yhteistyömuodossa toimisi ja miten pahimmat kompastuskivet voidaan välttää. On selvää, ettei liiketoiminta saa vaarantua siksi, että opiskelijat ovat oppimassa yrityksessä, sanoo Toni Spännäri.

Metropolia haluaa panostaa sellaiseen yritysyhteistyöhön, josta kumppanit aidosti hyötyvät, oli kyseessä sitten alan rekrytointipotentiaalin kasvattaminen tai opinnäytetöiden ja työelämäprojektien mukanaan tuoma konkreettinen panos. Usein opiskelijat tuovat yrityksiin mukanaan lisäksi aimo annoksen nuorta energiaa, jonka myötä työyhteisöihin virtaa uutta intoa ja tulevaisuusnäkökulmaa.

Teksti Tuire Ranta-Meyer
Kirjoittaja on Metropolian johtaja, joka vastaa yhdessä tutkintovastaava Toni Spännärin kanssa sivuaineen toteuttamisesta. Hankkeen rahoittajina toimivat C. V. Åkerlundin mediasäätiö ja Media-alan tutkimussäätiö.

Uusi yritys perinnettä tallentamaan

Faktori-lehdessä peräänkuulutettiin viime syksynä kirjapainoväen muistoja työhön liittyvistä kommelluksista, yöunet vieneistä töppäyksistä, hassuista sattumuksista tai painovirheistä.

Kannustimme lukijoita muistelutalkoisiin, mutta määräaikaan mennessä saatiin vain yksi tarina. Niilo Mäkelä Tampereelta kertoi painovirhepaholaisen aikaansaannoksesta. Miksi tämä keräys ei onnistunut? Kysyin tätä entiseltä käsinlatojalta ja Helsingin kirjatyöntekijöiden toimitsijalta Jussi Lahtiselta. Lahtinen julkaisi vuonna 2006 kirjan Käsinlatoja – kadonnut ammattikunta, jossa julkaistiin muun muassa satakunta muistelmaa. Tuolloin tarinoita vielä saattoi kerätä helposti. Mikä nyt meni pieleen?

Jussi Lahtisella on asiaa. Jos ei ne muistot nyt ala tulla talteen, niin johan se on kumma!

Lahtinen arvioi, että syitä voi olla monia, mutta myös pandemia on vaikuttanut tulokseen. Eläkeläistoiminta on täysin seisahduksissa, liikkuminen rajoitettu minimiin eikä tapaamisia järjestetä. Tieto ei kulje. Tarinat eivät ole kadonneet, ne vain nukkuvat koronaunta.

Uusi yritys

Hankkeesta ei tule luopua. Lahtinen päätti Päivälehden museon kanssa ottaa kopin perinneprojektista. Soitellen ei silti pidä lähteä sotaan, on edettävä suunnitelmallisesti ja tiedottamiseen täytyy panostaa.

Päivälehden museo on lupautunut keräyksen järjestäväksi tahoksi. Mukaan tarvitaan kuitenkin muita yhteisöjä, esimerkiksi eläkeläiskerhoja, jotta tietoa hankkeesta saadaan levitetyksi mahdollisimman tehokkaasti. Museo on lupautunut tallentamaan kertyvän aineiston, ja jos keräys toteutetaan kilpailuna, museo myös palkitsee voittajan.

Nyt ollaan kuitenkin vasta alkuvaiheessa. Odotetaan taudin talttumista, mutta ehkä jo syksyllä voidaan käynnistää keräys. Kukin voi toki tahollaan jo nyt kirjata muistoja talteen. Hankkeella pyritään kartuttamaan perinnetietoa mahdollisimman laaja-alaisesti. Esimerkiksi perinteiset oppilaiden jekuttamiset ja työpaikkojen legendaarisiin henkilöihin liittyvät tarinat olisi hyvä saada talteen.

Oikoluettu ja valmiiksi taitettu juttu on jouduttu taitossa kiireesti siirtämään toiseen paikkaan. Kahdesta osasta kootun otsikon palat ovat vaihtaneet paikkaa. Mitä otsikossa oikeastaan pitäisi lukea? (HS 24.8.1965)

Kemigrafi sarjakuvia parantelemassa

On tähdennettävä, että muistojen keruu koskee kaikkia kirjapainoammatteja. Vaikka useimmat tunnetut muistelot painottuvat latomoon, kyllä muissakin ammattiryhmissä osattiin irrotella.

Esimerkkinä kohopainokauden kemigrafit. Sanomilla työskennellyt kemigrafi Matti Sirén on kertonut, että sarjakuvien valmistaminen painokuntoon oli tehtävä, jota ammattiin juuri valmistuneet joutuivat tekemään. Se oli puuduttavaa rutiinia, sillä piirroskuviin tuli liittää suomenkieliset tekstit, syövyttää ne ja viimeistellä painokelpoisiksi kuvalaatoiksi.

Ajankulukseen kemigrafi saattoi hieman muunnella kuvalaattaa. Erityisen suosittu muokkauksen kohde oli Jenni-sarjakuva,
jota julkaistiin Helsingin Sanomissa vuosina 1949–1966. Jenni oli nuori vaaleatukkainen neitokainen, jonka muotoja saattoi paljastaa häivyttämällä muutaman strategisen viivan. Liian suuria muutoksia tuli kuitenkin varoa. Omatoimisesta kuvankorjailusta kiinnijääminen olisi vaarantanut kemigrafin tulevan uran.

Yksi kemigrafin mieluisia ”tuunauskohteita” oli Jenni-sarjakuva, jota julkaistiin mm. Helsingin Sanomissa 1949–1966. Tämä sarjakuvastrippi julkaistiin lehdessä 4.10.1954.

Hankala kvk

Lopuksi pyydän, että Lahtinen kertoisi jostakin omalle kohdalleen osuneesta tapauksesta, joka kannattaa laittaa talteen kertomaan työstä, jota ei enää tehdä. Lahtinen epäröi, mutta muutama tunti tapaamisen jälkeen Lahtinen lähetti tarinan, joka liittyi hankalaan kvk-tilanteeseen.

– Uudessa työpaikassani käsinlatojana sain ensityökseni asiakkaan tekemät korjaukset jo taitettuun a5-kokoiseen lakikirjaan. Se oli ladottu tiiviisti monotypellä (irtokirjasimin) petiitillä 12 ciceroa leveänä ja kahden palstan sivuina. Palstan keskelle oli asiakas lisännyt viitisen riviä tekstiä. Sitä piti juoksuttaa pitkän matkaa, koska tiivis teksti ei antanut mahdollisuutta ”nopeisiin ratkaisuihin”, Jussi Lahtinen kertoo.

– Lisäksi piti olla tarkkana, että alalaidan lähdeviitteet osuisivat oikean palstan alle. Lisäys aiheutti myös tekstin venymisen uudelle sivulle. Kymmenien sivujen loppupään sivunumerointi pitäisi uusia, ellei lisätekstiä saisi tungettua kohtuullisen pian.

Kemigrafin työvälinelaatikossa oli mm. skrapareita ja stikkeleitä, joilla sarjakuvaa voitiin ”tuunata”.

– Ratkaisin tilanteen lupaa kysymättä. Ahdoin tekstiä tiiviimmäksi yhdistämällä muutamat kappaleet yhdeksi tekstipötköksi, ja selvisin tilanteesta vain muutaman sivun käsittelyllä.

Pelkäsin pitkään, mitä omavaltaisesta tekstimuokkauksestani seuraisi, olinhan juuri taloon tullut, ja asiakas oli pilkuntarkka lakimies. Mutta mitään seuraamuksia ei tullut: tekemääni omavaltaisuutta ei joko huomattu tai sitten lakitekstin tiivistetty kappalejako kelpaisi sellaisenaan. Laki on niin kuin latoja on sen latonut.

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

Kalle Kaihari halaakin halvemmalla
Tässä tamperelaisen Niilo Mäkelän lähettämä painovirhemuisto.
– Olin latojana Aamulehdessä. Lehteen tuli ilmoitus, jonka otsikkona käsikirjoituksessa oli: ”Kalle Kaihari halpaakin halvemmalla”. Latoja teki kuitenkin virheen, ja tärkeä p-kirjain jäi pois. Menimme aamulla Kalle Kaiharin konttoriin anteeksipyyntökäynnille. ”Olemme kovasti pahoillamme, mitenkä voisimme korvata?” Kalle mietti hetken otsa rypyssä lukien samalla ilmoitusta, ja lopulta tuli hymyn kare. Hän totesi: ”Ei se mitään, kyllä minä halaankin halvemmalla!”

Puulaatalle leikattu ja käsin vedostettu

Joskus utelias kysymys voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Näin kävi nykyisin taidegraafikkona, kirjataiteilijana ja puupiirtäjänä tunnetulle Tuula Moilaselle.

Japanilainen ukiyo-e puupiirros, joka on tammikuussa kirjagalleria Laterna Magicassa avattavan Kaunottaren meikkipeili -näyttelyn tunnuskuva.

Moilanen opetti 1980-luvulla öljyväripuupiirrosta Jyväskylän grafiikkakeskuksessa ja näytti opiskelijoille diakuvia japanilaisista ukiyo-e puupiirroksista. Joku kysyi, miten nuo upeat kuvat oli tehty. Moilanen ei osannut vastata, mutta lupasi selvittää asian. Hän perehtyi aiheeseen, ja mitä enemmän hän siihen tutustui, sitä enemmän se kiehtoi. Lopulta oli lähdettävä Japaniin asti tutkimaan asiaa. Siellä vierähtikin yli 20 vuotta.

Syntyjään kuopiolainen Tuula Moilanen aloitti taidealan opinnot Kankaanpään taidekoulussa. Myöhemmin hän jatkoi opintoja Jyväskylän yliopistossa pääaineenaan taidekasvatus. Japanissa hän opiskeli perinteistä japanilaista puupiirrosta ja käsintehdyn paperin valmistusta Kyoto Seika -taideyliopistossa. Japanilaisen paperiperinteen ja kirjansidonnan oppeja hän sai myös Osakassa ja Kiotossa useiden mestareiden johdolla.

Välillä Moilanen kävi tutustumassa eurooppalaisen kirjansidonnan, marmoroinnin ja paperikonservoinnin saloihin Firenzessä. Näin karttui vankka osaaminen ja ymmärrys, jota hän on jakanut myös opettajana ja luennoitsijana niin Suomessa kuin Japanissakin.

Suomessa Moilanen on opettanut Aalto-yliopistossa ja Suomen Kuvataideakatemiassa. Japanissa taas useissa taidekouluissa ja -opistoissa. Lisäksi hän ohjasi paperinvalmistuskursseja työpajoissa ja puupiirroksen, kirjansidonnan sekä kuvataiteen erikoiskursseja Kiotossa. Osakan Gakuin-yliopistossa hän luennoi estetiikasta ja länsimaisesta taidefilosofiasta.

Tätä nykyä Moilanen asuu ja työskentelee Helsingissä, mutta hänellä on edelleen kiinteät yhteydet Japaniin. Hän välittää taiteilijavaihtoja maiden välillä sekä suunnittelee ja kuratoi näyttelyitä kumpaankin maahan. Moilanen sukkuloi japanilaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä ja toimii niiden välisen vuorovaikutuksen kehittäjänä.

Tuottelias taiteilija

1980-luvulla alkanut taiteilijan ura on vienyt Moilasta Japanin ohella muuallekin maailmaan. Hänen töitään on ollut esillä eri puolilla Eurooppaa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Suomessa omia ja yhteisnäyttelyitä muiden puupiirtäjien kanssa on ollut useita. Tosin pandemia on tälläkin saralla sotkenut suunnitelmia. Esimerkiksi täksi syksyksi sovittu näyttely Kiotossa ja Narassa on siirretty vuodella eteenpäin.

Kaikkia suunnitelmia ei kuitenkaan ole tarvinnut muuttaa. Tammikuun lopulla 2021 on Helsingissä galleria Laterna Magicassa esillä Moilasen keräämiä ukiyo-e puupiirroksia. Ne ovat päätyneet hänelle Japanissa vietettyjen vuosien aikana. Juuri näistä puupiirroksistahan Moilasen kiinnostus japanilaiseen kulttuuriin syttyi.

Akateemisen opiskelupolkunsa päätteeksi Tuula Moilanen väitteli taiteen tohtoriksi Aalto yliopistosta 2013. Kuvassa hän on työhuoneellaan kädessään hierrin, jonka avulla värit siirretään puulaatalta paperille.

Moilanen on myös kirjataiteilija. Hän valmistaa taidekirjoja, joissa yksien kansien väliin voi koota pienen näyttelyn. Hän on myös julkaissut artikkeleita ja kirjoja, kuvittanut kirjoja sekä konservoinut tuhoutumisvaarassa olleita vanhoja japanilaisia puupiirrosvedoksia.

Perinteinen japanilainen puupiirros

Miten japanilaiset puupiirrokset valmistettiin? Tämä kiinnostaa varmasti muitakin kuin 80-luvun jyväskyläläisiä taideopiskelijoita. Näin Tuula Moilanen asian tiivistää:Japanilaisessa perinteisessä puupiirroksessa laattamateriaalina käytetään kirsikkalautaa, johon on mahdollista leikata hiuksenhienoja viivoja. Vedostuksessa käytetään vesiliukoisia värejä. Värit hierretään paperiin käsin yksi kerrallaan, kunnes kuva on valmis. Työ aloitetaan avainlaatasta, johon ääriviivat ja tekstit on leikattu. Avainlaatta määrittää värien tarkan kohdistuksen vedostuksen edetessä.

Japanissa toimii edelleen pieni joukko perinteisiä puupiirroskäsityöläisiä, jotka pitävät yllä edeltäjiensä hämmästyttävää ammattitaitoa, hän toteaa.

Moilanen käyttää töissään monipuolisesti japanilaista perinteistä puupiirrostekniikkaa ja sen sovelluksia. Kuvat syntyvät usein tarinoiden pohjalta, ja eläinaiheet ovat hänelle läheisiä. Tuula Moilasen tuotantoon voi tutustua osoitteessa: tuulamoilanen.com. Teksti Markku Kuusela

Tuula Moilasen ensi syksynä Japanissa järjestettävää näyttelyä varten valmisteilla olevan taidekirjan sivut ovat jo valmiina sidottaviksi.

Sotkuiset käsikirjoitukset ja muuta harmillista

Sujuisiko latominen tästä käsikirjoituksesta? Sen on laatinut oikeinkirjoituksen kehittäjänä tunnetuksi tullut Frans Ahlman (1836–1895). Jos latoja tulkitsi väärin jonkun sanan, Ahlman kirjoitti korjausvedokseen: ”Ei ole latojan hyvä mennä muuttelemaan käsikirjoituksen sanoja”.

 

 

 

 

Kemigrafia mullisti 1890-luvun alussa kuvien painamisen. Rasterikuvat tulivat mahdollisiksi, mutta myös piirrokset tai käsialanäytteet voitiin valokuvata ja syövyttää kuvalaatoiksi. Alan ammattilehdissä uutta tekniikkaa hyödynnettiin nopeasti.

 Mediat julkaisivat kuvia latomoon toimitetuista tuherruksista ja sotkuisista oikovedoksista. Näin haluttiin osoittaa, millaisten ongelmien kanssa kirjapainoissa kamppailtiin. Samalla nämä dokumentit tallentuivat jälkipolville ihmeteltäväksi.

 Epäselvät käsikirjoitukset tuottivat tuolloin ja myöhemminkin runsaasti harmia. Toimittajat tapasivat leikata uutisia muista lehdistä, yhdistellä niitä ja kirjoittaa väliin omia lisäyksiä. Näin käsikirjoitus saatiin näppärästi aikaiseksi, mutta kiireessä leikatuista uutisista puuttui usein pari viimeistä riviä. Lisäksi liima levisi käsikirjoituspinkassa paperista toiseen. Arkit tarrautuivat yhteen, ja kun niitä yritettiin saada erilleen, arkit repeilivät ja lisää tekstiä katosi.

Tarvitessaan muistiinpanovälineitä toimittajat olivat luovia. Vanhasta lehdestä revitty suikale, johon kirjoitettiin lyijykynällä jo painetun tekstin päälle, sai kelvata käsikirjoitukseksi. Latojille päätyi myös käytettyyn käärepaperiin tai seinästä reväistyyn mainosjulisteen palaan väsättyjä hengentuotteita.

Oma lukunsa olivat liuskoihin tehdyt lisäykset ja poistomerkinnät. Usein toimittaja unohti merkitä, mihin kohtaan lisäys oli tarkoitus laittaa. Erilaisilla katkoviivoilla taas kerrottiin, että poistettavaksi merkittyä kohtaa ei poisteta, mutta se siirretään paikkaan, joka unohdettiin merkitä. Käsikirjoitusliuskoja ei muistettu numeroida ja niihin liitetyt pienet lappuset katosivat ennen kuin sekalainen nivaska päätyi ladottavaksi.

Näitä ja monia muita sotkuisiin käsikirjoituksiin tai epäselvään käsialaan liittyviä ilmiöitä oli aiemmin kuvailtu ammattilehdissä vain sanallisesti. Nyt niistä voitiin julkaista myös todistusvoimaisia kuvanäytteitä.

Monesti käsikirjoitukset koostuivat irrallisista lappusista. Siksi oli tarpeen sälyttää ne tukevasti yhdessä paikassa. Kirjaltajan sardiinipurkista, isosta rautanaulasta ja sulasta kirjapainolyijystä valmistama käsikirjoituspiikki.

Käsittämättömät käsialat

Ammattilehti Kirjaltajassa erityisen huomion kohteeksi joutui maaseutukirjeenvaihtaja, joka tapasi lähettää uutisensa kirjekorttina. Tekstin, joka koostui useista eri uutisista, hän kirjoitti yhteen pötköön, mutta selvyyden vuoksi alleviivasi uuden uutisen otsikon.

Yhdestä toimittajan lähettämästä kirjekortista julkaistiin kuva Kirjaltaja-lehdessä 1901. Samalla kerrottiin, että toimittajan alati pienenevän käsialan kehitystä seurattiin kirjapainossa mielenkiinnolla. Ennätys siihen mennessä oli  97 riviä tiheästi kirjoitettua testiä yhdessä kortissa. Uutiseksi ladottuna siitä kertyi 149 palstariviä ja kirjainmerkkien määrä oli 5 662. Käsinkirjoitetut tekstit olivat yleinen käytäntö toimituksissa pitkään, sillä hankalina pidettyjä kirjoituskoneita vierastettiin.

Näyte Juhani Ahon Panu-romaanin käsikirjoituksesta. Saatko selvää?

Monista toimittajista ja etenkin kirjailijoista oli liikkeellä juttuja, joiden mukaan heidän käsialansa oli erityisen vaikeaselkoista. Tällainen kirjailija oli mm. Juhani Aho.

Väitettiin, että hänen käsialastaan sai selvän vain muuta asiaan vihkiytynyt latoja. Tämä tuntuu oudolta, sillä nykysilmin katsottuna Juhani Ahon käsiala näyttää melko selkeältä. Ehkä se oli aikalaisille liian modernia?

Harmilliset kvk:t

Käsikirjoituksen vastaiset korjaukset (kvk) olivat käsinladonnan aikaan erityisen harmillisia. Ladelmat koottiin irtokirjakkeista ja vedostettiin asiakkaalle oikolukua varten. Oletuksena oli, että vedosvaiheessa asiakas korjaa vain ladontavirheet. Toisinkin saattoi käydä.

Helsingissä ilmestynyt Typografbladet julkaisi vuonna 1894 esimerkin Fiskt museet -lehden korjausvedoksesta. Typografbladet päivitteli sitä, että toimitus ei ollut tarkastanut kirjoitusta, vaan alkoi vasta ladelman saatuaan sitä muokata. Ehkä latojakunnan paheksuntaa enemmän toimituksen käytänteisiin vaikutti kirjapainon lähettämä lasku käsikirjoituksen vastaisista korjauksista.

Nämä muutamat painetuksi tulleet esimerkit tallensivat merkittävää tietoa kirjapainojen arjesta. Myöhemminkin asiakkaiden aiheuttamista ongelmista ammattilehdissä on kyllä kirjoitettu, mutta ei niin yksityiskohtaiesti tai ongelmia esimerkkikuvilla havainnollistaen. Se on vahinko.

Kuinka kauas muistisi kantaa?

Yksi maaseutukirjeenvaihtajan kuuluisista postikorteista. Kortin alkuperäinen koko on 8,9 cm x 13,9 cm.

Nykyisin painopinnanvalmistuksen virheet ja kommellukset tapahtuvat muualla kuin kirjapainoissa ja ovat luonteeltaan toisenlaisia, koska tekstit ja taitot ovat toimitetaan yleensä painovalmiita dokumentteina.

Niitä, jotka ovat tehneet lehtiä ja kirjoja asiakkaiden käsikirjoituksista, ohjeista ja muusta aineistosta, on yhä työelämässä ja varsinkin eläkeläisten karttuvassa kaartissa. Keskuudessamme on myös heitä, joiden muisti kantaa 1940-luvun kirjapainoihin.

Alan perinteestä on julkaistu lukuisia osastohistoriikkeja ja mm. kaskukirjoja, mutta kvk-ongelmiin, epäselviin käsikirjoituksiin, yöunet vieneisiin töppäyksiin tai muihin kommelluksiin liittyvää perinnettä ei ole juurikaan tallennettu. Olisiko aika kerätä nämä tarinat, aineistot ja tapahtumat talteen?

Teksti, kuvat ja kuvankäsittely Markku Kuusela.

 

 

 

Vaikka toimittaja olisi käyttänyt täytekynää ja laadukasta paperia kirjoittaessaan, ei sotkuilta ja epäselvyyksiltä vältytty, jos imupaperin käyttö unohtui. Tämä tärkeä vakiokaluste oli usein kateissa juuri ratkaisevalla hetkellä.

Palanen latomoon toimitetusta eduskunnan istuntoa käsittelevästä uutiskäsikirjoituksesta. Toimittaja on käyttänyt sekä teräskynää että lyijykynää (vaaleampi teksti).

 

XR-Factory kokoaa yhteen AR-, VR- ja MR–teknologiatoimijat

Suomen ensimmäiset virtuaalisen, yhdistetyn ja laajennetun todellisuuden teknologioita hyödyntävät teollisuuden messut järjestetään Tampereella lokakuussa.

Tampereen yliopisto ja TAMK järjestävät yhteistyössä Business Tampereen, Ylen, Wakeonen ja VR Finlandin kanssa 7. lokakuuta XR Factory -tapahtuman. XR-Factory on virtuaalisen (VR), lisätyn (AR) ja yhdistetyn todellisuuden (MR) messut, joka yhdistää teollisuuden ja media-alan yritykset, startupit ja opiskelijat. Päivän tapahtuma järjestetään kokonaan digitaalisena.

Tapahtumassa panostetaan kansainvälisyyteen ja saavutettavuuteen. Puhujina ovat muun muassa Rene Shculte, Valorem Reply, Saksasta ja Tikiri Wanduragala, Lenovo, Iso-Britanniasta.

XR-Factory ei ole vain yleisölle suunnattu tapahtuma, vaan myös alusta tapahtuman kumppaneille testata teollisuuden alalle sijoittuvia täysin virtuaalisia messuja. Tavoitteena on päästä mahdollisimman lähelle aitoja kohtaamisia osallistujien kesken. Mm. Ylen virtuaalistudiosta striimataan päivän ajan 09-18 kaikille avointa suoraa lähetystä päivän tapahtumista.

Tapahtuma on maksuton ja sinne pääsee mukaan ilmoittautumalla verkkosivun https://xrfactory.zone/ kautta.

Lisätietoa tapahtumasta ja sen järjestelyistä:
Timo Kivikangas / XR Factory
timo.kivikangas@tuni.fi

Sami Puttonen / XR Challenge
p. 040 540 5717
sami.puttonen@businesstampere.com