Paperin ja painovärin tuoksu kuuluvat kesään!

Tiesitkö, että aivan Vaasan kupeessa on graafisen alan ystäviä kiinnostava tutustumiskohde? Stundarsin ulkoilmamuseossa Mustasaaressa on toimiva kirjapainomuseo. Vierailu painovärin- ja paperipölyntuoksuiseen museoon tuo kesäpäivään nostalgista tunnelmaa.

Kirjapainomuseon ensimmäisessä huoneessa on toimittajan työpöytä

Stundars on niin sanottu elävä museo, jonka teemana on pohjalainen käsityöläiskylä. Alueella olevat mökit sisustuksineen kuvaavat 1800–1900-lukujen vaihteen maaseudun elämää talonpoikien, käsityöläisten ja tilattoman väestön näkökulmasta. Stundarsissa vaalitaan entisaikojen käsityöläistaitoja vuosittaisilla tapahtumilla, esimerkiksi käsityöläispäivillä, aikamatkoilla, juhlilla ja markkinoilla. Kesäisin ovat avoinna omien aikataulujensa mukaan muun muassa kirjapaino, sepänpaja, ruukunvalajan paja ja messinkivalimo.

Kirjapainot eivät tosin kuuluneet suomalaisiin maaseutukyliin 1800-luvulla, sillä niitä sai perustaa vain kaupunkeihin. Ensimmäinen maaseutukirjapaino perustettiin Oulunkylän maalaiskuntaan vuonna 1919. Mutta tästä yksityiskohdasta ei tarvitse välittää, sillä toimiva kirjapainomuseo sopii hyvin Stundarsin museokylään. Kirjapainothan olivat pitkälti käsityövaltaisia aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.

Käsikirjoitus on paikallaan tenakkelissa
odottamassa, että käsinlatoja aloittaa
työnsä.

Vaasalaista perinnettä

Oikeastaan Stundarsin kirjapainomuseota voi pitää myös vaasalaisena. Museo näet toimii Vaasasta siirretyssä puurakennuksessa. Rakennus on peräisin 1800-luvulta ja rakennettu alkujaan teollisuuskäyttöön. Museon kirjapainoesineistö on pääosin Vasabladetin kirjapainosta. Jonkin verran esineitä on tuotu myös muista vaasalaisista kirjapainoista sekä helsinkiläisistä ja turkulaisista ruotsinkielisistä kirjapainoista.

Vaasalla on aivan erityinen asema suomalaisessa kirjapainohistoriassa. Ennen Vaasaa suomalaisia kirjapainokaupunkeja olivat vain Turku (1642) ja Viipuri (1689). Vaasaan ensimmäinen kirjapaino perustettiin vuonna 1776. Helsinki sai oman kirjapainonsa vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Vuonna 1856 perustettu Vasabladet (alkuaan Wasabladet) on puolestaan Suomen toiseksi vanhin jatkuvasti ilmestyvä sanomalehti. Juuri Vasabladetin julkaisijayhtiö luovutti toiminnastaan tallentamansa historiallisen kokoelman Stundarsin museolle
1970–1980-lukujen taitteessa.

Mikael Lassfolk ja Stundarsin Linotyperivilatomakone, joka on ollut käytössä
Vasabladetin latomossa.

Työnäytökset toiminnan ydin

Stundarsin kirjapainomuseon työnäytöstoimintaa pyörittää viiden aktiivin ryhmä. Heidän toimintansa painottuu kesäaikaan. Ryhmään kuuluvan, konelatojana työuransa tehneen Mikael Lassfolkin mukaan he opastavat ryhmiä, päivystävät museolla ja huolehtivat tilojen esittelystä. Museon laitteilla he myös valmistavat kylttejä ja julisteita museolle sekä tuotteita myytäväksi museokauppaan.

Kirjapainoaktiivien ohella Stundarsin monipuolisesta työnäytöstoiminnasta vastaa peräti satakunta jäsentä kattava mestarikilta, joka koostuu eri ammattialojen taitajista. Stundarsin kirjapainossa esillä oleva esinekokoelma on tyypillinen kohopainokauden tekniikkaan keskittyneille kirjapainomuseoille. Samanlaisia laitteita on kokoelmissa niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Stundarsissa nämä välineet ja koneet on kotoisen ahtaasti sijoitettu. Vedokset kuivuvat seinillä, työnäytteitä on siellä täällä, ja ladelmat sekä kuvalaatat ovat pöydillä katsojien ihmeteltävinä. Juuri tällaista oli varmaan 1800-luvun kirjapainoissa, joissa tilaa oli aina liian vähän.

Latomon ja painon lisäksi esillä on toimituksen huone ja kirjansitomo. Osa esineistä on selvästi tuoreempia kuin miljöö antaisi odottaa, mutta koska tilassa tehdään myös töitä ja järjestetään työnäytöksiä, vastaa esineistö käytännön tarpeita. Tunnelma on aito.

Stundarsin museon kirjakekastit ovat
peräisin Vasabladetin ja Framin kirjapainoista
Vaasasta.

Suomen vanhin painolaite

Yksi Stundarsin erikoisuuksista on vanhin Suomessa käytössä ollut ja tähän päivään säilynyt painolaite, metallinen nykäisin. Se on peräisin jo 1800-luvun alkupuolelta. Tiettävästi laite tuotiin Vaasaan Wolffin kirjapainoon vuonna 1838 Tukholmasta.

Wolffin kirjapaino kasvoi vauhdilla, ja vuonna 1847 sinne hankittiin Suomen ensimmäinen pikapainokone eli ”joutupräntti”. Wolffin paino ajautui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin, ja pikapainokone myytiin Porvooseen. Sen jälkeen vanha tukholmalaislaite oli jälleen Vaasan ykköskoneena. Näin siitäkin huolimatta, että laite vaurioitui vanhan Vaasan tulipalossa vuonna 1852. Kirjapainorakennus paloi, ja toisessa kerroksessa ollut painolaite putosi lattian läpi. Se saatiin kuitenkin korjatuksi ja laite toimintakuntoon. Sillä painetaan työnäytöksissä vieläkin.

Käy tutustumassa Stundarsin museon aukiolo- ja tapahtumatietoihin: http://www.stundars.fi

Kirjansitomossa on esillä kirjansidonnan
työvaiheita kuvaavia esineitä. Tällä
pöydällä on myös Stundarsissa tehtyjä
joulukortteja, jotka ovat joulun aikaan kysyttyjä tuotteita.

Stundarsin museokirjapainon painotuotteita.

 

 

 

Faktori Medelplan ja hänen aapisensa

Suuren Pohjansodan (1700–1721) aikana venäläiset miehittävät Suomen. Sota ja nälkä olivat näännyttäneet kansaa ja miehityksen aikana sitä uhkasi henkinen taantuminen. Vanhat aapiset oli puhki luettu eikä uusia saatu, sillä suomalaiset kirjapainot olivat tuhoutuneet tai paenneet Ruotsiin.

Lukutaidon opetuksesta vastanneet papit olivat huolissaan: miten estää lukutaidon rapistuminen, mistä voisi saada aapiskirjoja? Syvällä Hämeessä pulmaan keksittiin ratkaisu – faktori Daniel Medelplan.

Turussa 1650-luvun lopulla syntynyt Daniel Medelplan aloitti työt kirjapainossa jo varhain. Hän työskenteli sekä latojana että painajana ja oli myös taitava painokuvalaattojen tekijä. Kun Viipuriin perustettiin uusi kirjapaino 1689, kutsuttiin Medelplan sen faktoriksi.

Kirjapaino toimi hänen johdollaan menestyksekkäästi, mutta sitten ”ammatin ulkopuoliset syyt” katkaisivat Medelplanin uran.

Vuonna 1694 paljastui, että hänellä oli suhde perheen apulaisena olleen vaimon siskon tyttären kanssa. Tästä aikalaiskäsityksen mukaan jyrkästi kielletystä suhteesta ehti syntyä pari lastakin. Laki oli ankara. Medelplan ja hänelle lapset synnyttänyt tyttö tuomittiin kuolemaan.

Tuomioita ei kuitenkaan pantu toimeen, vaan hovioikeus muutti ne korkeiksi sakkorangaistuksiksi. Kun Medelplan ei kyennyt sakkoja maksamaan, hän joutui virumaan muutaman vuoden vankilassa. Vuonna 1697 hänet vapautettiin ja karkotettiin Viipurista. Sitä ennen hän joutui kärsimään kujanjuoksu rangaistuksen.

Viipurin vuosien jälkeen Medelplanin vaiheista tiedetään hyvin vähän. Vuonna 1713 hän asettui perheineen Pälkäneelle Taurialan kylään. Värjärinä toimineen kirjanpainajan maine tunnettiin ja niin papisto osasi kääntyä hänen puoleensa aapiskirja-asiassa.

Miten painaa kirja ilman kirjapainoa?

Medelplan olikin ehkä ainoa, jolla oli edellytyksiä selvitä tehtävästä. Hän oli monipuolinen ammattilainen jolla oli myös keksijän ominaisuuksia. Yhdistelemällä alalla aiemmin oppimaansa tietoutta ja soveltamalla sitä saatavilla oleviin tarvekaluihin, hän alkoi valmistella aapisen painamista.

Medelplanin aapisessa oli 28 sivua ja sen esikuvana oli jokin aiemmin käytössä ollut aapinen. Koska kirjapainovälineitä ei ollut saatavilla, työ piti aloittaa etsimällä kuvalaatan valmistamiseen parhaiten sopiva puulaji, ja valmistaa siitä puulaatat. Sitten sivut oli nakerrettava kirjain kerrallaan. Se oli aikaa vaativaa työtä. Toivottavasti työkalut olivat hyvässä terässä!

Kun laatat olivat valmiit, tarvittiin painokone. Senkin Medelplan rakensi itse. Millainen kone se oli, sitä ei varmuudella tiedetä. Eikä kirjaa voi painaa ilman painoväriä. Niinpä Medelplan joutui kehittämään värin, jolla painaminen onnistui. Onneksi hän oli perehtynyt myös värien valmistukseen, sillä kirjapainot keittivät tuohon aikaan tarvitsemansa värit itse.

On arveltu, että Medelplan valmisti myös kirjaa varten tarvitsemansa paperin. Todennäköisesti paperia oli kuitenkin saatavissa muuta kautta. Suomessa oli ollut paperimyllyjä jo 1600-luvun puolelta lähtien. Jos ne eivät sodan vuoksi olleet toiminnassa, niin kirjan tilanneella papistolla oli ehkä kontakteja tai suhteita, joilla tarvittavan paperimäärän sai toimitetuksi.

Sankariteon jälkimaine

Medelplanin painamaa aapista kutsutaan Pälkäneen puuaapiseksi. Painosmäärää ei tiedetä ja viimeinen tunnettu kappale kirjasta tuhoutui Turun palossa 1827. Kirjan nähneet ovat kuitenkin kirjoittaneet siitä huomioita, ja siksi kirjan olemassaolo tunnetaan.

Jyväskyläläisen faktori Allan Frilanderin puulaatalle leikkaamia aapisen sivuja. Frilander käyttää valmistamissaan rekonstruktioissa samaa tekniikkaa, jota Medelplan aikoinaan käytti. Frilanderin rakentama puinen painolaite on toimiva rekonstruktio laitteesta, jollaisella Medelplan todennäköisesti aikoinaan puuaapisen painoi. Kuva: Päivälehden museo.

On vaikea arvioida, miten suuri vaikutus Medelplanin aapisella oli suomalaisten lukutaidon säilymiseen. Puuaapiset valmistuivat juuri silloin, kun tarve oli suurin, mutta olot maassa rauhoittuivat vähitellen ja kirjapainotoiminta käynnistyi uudelleen. Alun perin hanke oli paikallinen, mutta jos olot olisivat jatkuneet melskeisinä, niin Medelplanin leikkaamilta puulatoilta olisi voitu painaa lisää kirjoja. Niin varmasti aapisen painokuntoon saattanut Medelplan kuin sen tilaajatkin ajattelivat. Kansan lukutaitoa haluttiin vaalia ja siksi aapisia tarvittiin.

Tämä tiedostetaan myös Puuaapisen kotikunnassa Pälkäneellä. Siellä vietetään tänä vuonna Medelplanin ja Pälkäneen puuaapisen 300-vuotisen ilmestymisen kunniaksi Lukutaidon juhlavuotta. Kunnassa järjestään paljon juhlavuoden ohjelmaa.

Kesäviikonloppuisin avoinna oleva Pälkäneellä toimivan Daniel Medelplanin museon vuoden teemana ovat aakkoset. Museossa voi tutustua jyväskyläläisen kuvanveistäjä-faktorin Allan Frilanderin rakentamaan rekonstruktioon Medelplanin painolaitteesta. Frilander on tutkinut, millaisia edellytyksiä Medelplanilla oli aapisen valmistamiseen ja painolaitteen ohella myös leikannut puulaatoille samanlaisia sivuja, joita Pälkäneen puuaapisessa oli. Museon kesäkauden avajaisia vietetään sunnuntaina 2.6.2019, ja sen aukiolo- ja muihin tietoihin voi tutustua museon kotisivuilla.

Jyväskyläläisen faktori Allan Frilanderin rakentama puinen painolaite. Se on toimiva rekonstruktio laitteesta, jollaisella Medelplan todennäköisesti aikoinaan Puuaapisen painoi. Kuva: Päivälehden museo.

Teksti Markku Kuusela, kuvat Markku Kuusela ja Päivälehden museo.

___

Daniel Medelplan oli aikansa huomattavin puupiirtäjä Suomessa. Hän ei signeerannut töitään, mutta tutkija Anna Perälä on onnistunut jäljittämään Medelplanin työt sitkeän aikalaisdokumentteihin ja tyyliseikkoihin pohjautuvan tutkimuksen sekä vankan asiantuntemuksensa avulla.

Perälän mukaan Medelplan ei ollut piirtäjänä varsinainen tyylitaituri, mutta puulaatan teknisen valmistuksen hän hallitsi hyvin. Jutun kuvat on Medelplanin valmistamia kirjojen kuvituskuvia.

 

Uutta tänään, museoon huomenna

Kohopainotekniikasta offsetiin siirtyminen 1960-luvulta lähtien merkitsi dramaattista murrosta kirjapainoissa. Vanha tekniikka ei enää soveltunut tuotantoon. Kohopainokoneet romutettiin ja tonneittain kirjasinmateriaalia ja kuvalaattoja hävitettiin.

Meno hirvitti perinteestä huolta kantavia alan ammattilaisia. Tehtiin aloitteita yrityskohtaisten museokokoelmien kokoamisesta. Toisinaan yritysten omistajat näitä aloitteita tukivatkin. Näin syntyi myös Sanoma Oy:n kirjapaino- ja toimitustyön esinekokoelma.

Offsetpainopellistä valmistettu säilytyslaatikko, omatekoinen vasara sekä paperipaino, joka on valmistettu valamalla lyijysulalla iso avain kiinni peltirasiaan.

Esineiden talteenotto ei ollut summittaista, vaan sen tekivät alan ammattilaiset. Tavoitteena oli kerätä tuotantovälineistä kokoelma, jonka avulla voitaisiin rakentaa pieni toimiva kirjapaino. Myös sanomalehden painopinnanvalmistuksesta, painamisesta ja postitustekniikasta kerättiin keskeistä esineistöä.

Kokoelmaan otettiin lisäksi yhtiön historiaan liittyviä esineitä, kuten Sanomien ensimmäinen offsetpainokone. Kokoelmaan päätyi myös Sanomien ostamien kirjapainojen esineistöä.

Perinteisistä esineistä toimiva museo

Esinekokoelma oli varastoituna vuoteen 2001 saakka, jolloin Päivälehden museo aloitti toimintansa Ludviginkadulla Helsingissä. Kokoelmaa oli jo aiemmin luetteloitu ja tutkittu, mutta nyt osa siitä saatiin myös esille uuden museon näyttelyyn. Vuonna 2007 tehdyn museouudistuksen yhteydessä museotilaan avattiin Painokellari, jonne kirjapainoesineistöä saatiin runsaammin esille. Pääkaupungin sydämessä on siitä lähtien ollut toimiva kirjapainomuseo.

Painokellarissa kokoelman esineet ovat käytössä. Työnäytöksissä rivilatomakoneella ladotaan ja Siipiheikulla painetaan. Käsinlatojat näyttävät aidoilla välineillä miten ladelmat syntyvät ja taittajat perehdyttävät museovieraat metalli- ja paperitaiton salaisuuksiin.

Painokellarin toiminnasta on kantautunut viestejä nuorten taiteilijoiden pariin. Projekteja, joissa he ovat valmistaneet töitään perinteisellä kirjapainotekniikalla on toteutettu Painokellarin tiloissa ja sen välineillä. Museon kokoelma palvelee hyvin myös graafisen alan ammattikoulutusta. Opastukset ja työpajat johdattavat kirjapainotaidon juurille.

Kirjapainojen ehkä yleisimmät omatekoiset välineet olivat erilaiset metallilinjoista valmistetut veitset.

Kokoelmien erikoisuuksia

Kirjapainomuseoiden näyttelyissä – niin maailmalla kuin Suomessakin – on esillä samankaltaisia esineitä. Toki jokaisella esineellä on kerrottavana oma tarinansa, mutta toimintaperiaatteiltaan ne eivät juuri toisistaan eroa.

Kokoelmissa on kuitenkin myös sellaisia esineitä, jotka helposti jäävät museon esinevaraston kätköihin, koska niihin liittyviä tarinoita ei tunneta. Päivälehden museon vanhoista ammattilaisista koostuva työnäytösporukka ja muu ammatillinen verkosto on auttanut tunnistamaan näitä erikoisuuksia.

Tällaisia ovat mm. työntekijöiden itse valmistamat työvälineet. Rivilatomakoneen mönttööri on tehnyt makkaranpaistotikusta padan suuhun hyvin istuvan puhdistusvälineen taivuttamalla sen vartta ja liittämällä tikun kärkiosaan huopapaloja. Tyhjästä sardiinipurkista on saatu hyvä ja tukeva käsikirjoituspiikki asettamalla siihen pitkä naula ja täyttämällä se sulalla lyijyllä. Veitsiä moniin tarpeisiin valmistettiin kirjapainojen linjamateriaaleista ja käytetyistä offsetpainolevyistä sai mainioita säilytysastioita reunat taivuttamalla.

Myös kotoa voitiin tuoda apuvälineitä työmaalle. Tyhjäksi käytetty leivinjauhepurkki kelpasi vaseliinin säilytykseen ja nuuka painaja otti säilykepurkinkin uusiokäyttöön. Kun väri pestiin painokoneesta pois, painaja keräsi ylimääräisen värin purkkiin. Asiakastöihin tätä väriä ei käytetty, mutta vedosten ottamiseen se kelpasi.

Omatekoiset välineet kertovat usein enemmän työstä ja sen tekijöistä kuin isot ja monimutkaiset laitteet.

Päivälehden museon kokoelmien yksi erikoisuus on lajitelma hieroglyfejä. Ne on tilattu Puromiehen kirjapainolle Saksasta 1930-luvulla.

Miten museoida tätä päivää?

Päivälehden museo on Helsingin Sanomain Säätiön ylläpitämä museo ja toimii kokonaan säätiöltä saamansa rahoituksen varassa. Museo on kuitenkin ottanut kantaakseen valtakunnallisen vastuun sanomalehden valmistuksen liittyvän perinteen tallentamisesta. Tämän tehtävän hoitamiseen sillä on hyvät edellytykset. Museolla on tiiviit kontaktit mm. Helsingin Sanomien toimitukseen ja tuotantoon, ja näin se pystyy seuraamaan alan kehitystä sekä toimitustyön että lehden valmistuksen osalta.

Nykypäivän tallentaminen on haastavaa. Lehdet valmistetaan painokuntoon tietokoneilla. Tuotantoon käytettyjen tietokoneiden tallentaminen ei kerro yhtä havainnollisesti sivujen valmistamisesta kuin perinteiset koneet tai reprokamerat. Siksi tallentamiseen on täytynyt etsiä uusia tapoja.

Työprosessien kuvaus haastattelujen, kuvien ja videoinnin avulla on nykyaikainen tapa saada talteen oleellisimman tiedot työprosessin kulusta niin toimitustyössä kuin lehden valmistuksessakin. Tämän ns. nykydokumentoinnin lisäksi museo kartuttaa kokoelmiaan myös käytöstä poistuvilla esineillä. Jos esimerkiksi rotaatiopainajalla tai postituksen työntekijällä on käytössään kotikutoinen vempain, jolla hän avittaa päivittäisten töidensä tekemistä, niin sellaisen loppusijoituspaikka on ehdottomasti museossa. Teksti ja kuvat Markku Kuusela

Lapset pääsevät työpajoissaan vedostamaan kuvia Weilin+Göösin ensimmäisellä painolaitteella, Sakassa 1860-luvulla valmistetulla painolaitteella.

 

Mene myös nettiin!
Päivälehden museon kokoelmasta vain murto-osa on esillä näyttelytiloissa.

Muihin  kokoelman esineisiin pääsee kuitenkin tutustumaan internetin kautta.

Osoitteessa http://www.arjenhistoria.fi voi hakea tietoja lähes 800:sta museon esineestä. Julkaistavien
esinetietojen määrä kasvaa kaiken aikaa.

Kirjahistoria kertoo kulttuurimme selkärangasta – painetusta kirjasta

Keväällä ilmestyi kirjanystävien iloksi ilmaiseksi ladattava Kirjahistorian perusteet ja tutkimus -sähkökirja. Sen avulla pääsee tutustumaan kirjan historiaan monipuolisesti ja sähköisen kirjan parhaita ominaisuuksia hyödyntäen. Kirjan kiehtova historia on uudella tavalla kaikkien saavutettavissa.

Tutkimuksen kirjoittaja, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dosentti Tuija Laine, on tutkinut kirjahistoriaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Laine opiskeli 1980-luvulla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Siellä tutkimusteemana oli suomalainen vanha hartauskirjallisuus. Kirjat olivat aina kiinnostaneet häntä, ja tämä tutkimussuunta imaisi nuoren opiskelijan mukaansa. Niin alkoi taival, joka johti työtehtäviin vanhan kirjallisuuden kartoitusprojektissa ja edelleen kirjahistorian tutkijaksi, tohtoriksi ja lopulta kirjahistorian professoriksi.

Kirjahistoria on monissa maailman yliopistoissa arvostettu tutkimusala, mutta kun yliopistojen rahoitusta Suomessa karsittiin, päättyi kirjahistorian tarina Helsingin yliopistossa. Vaikka kirjahistoria ei enää ole varsinaisena akateemisena oppiaineena, sen tutkiminen Suomessa jatkuu. Hyvä näyttö tästä on Laineen kirjoittama Kirjahistoria-teos.

Mitä kirjahistoria on?

Kirjahistoriassa tutkimuksen kohteena ovat kirjat ja muut julkaisut sekä käsikirjoitukset. Niitä tutkitaan sekä esineinä että kommunikaation välineinä. Tarkastelun kohteena ovat kirjan kirjoittamisen, painamisen, julkaisemisen, kustantamisen ja kaupan ohella myös mm. kuka kirjaa on lukenut, millaisen vastaanoton kirja on saanut ja miten sitä on säilytetty. Näin voidaan selvittää millainen asema kirjalla on yhteiskunnassa eri aikoina ollut. Kirjahistorian tutkimustuloksia ja tutkimusmetodeja voidaan hyödyntää vaikkapa kirkkohistorian tai poliittisen historian tutkimuksessa.

Kirjahistorian tutkimusmetodeja on tarvittu esimerkiksi silloin, kun on jäljitetty varhaisimpia Shakespearen tekstiversioita tai Mikael Agricolan suomenkielistä tuotantoa. Näitäkin tapauksia Tuija Laine kirjassaan selostaa. Hänen Kirjahistoria-teosta lukiessaan oivaltaa, että kirjalla on totisesti muitakin, kuin sen sisältöön liittyviä arvoja.

Yksi suomalaisen kirjahistorian suurista projekteista, jota Laine on ollut toteuttamassa, on jo 1980-luvulla käynnistynyt Ennen vuotta 1850 painetun kirjallisuuden kartoitus. Kartoituksen tuloksista on muodostettu tietokanta, joka on kaikkien käytettävissä. Tietokannasta selviää sekin, mihin tahtiin kirjat ovat eri puolilla Suomea yleistyneet. Selvitystyön lähteinä on käytetty seurakuntien ja muiden julkisten kokoelmien sekä yksityisten ihmisten kirjastoista saatuja tietoja.

Tähän tietokantaan voi vieläkin tehdä lisäyksiä. Jos hyllyssäsi on jokin ennen vuotta 1850 painettu kirja, voit tallentaa sitä koskevat tiedot tietokantaan ja näin osaltasi tarkentaa kuvaa kirjan historiasta Suomessa. Tietokannan osoite on: https://avaa.tdata.fi/web/kirjahistoria/kirjakartoitus

Kirjoista kirjojen äärellä

Dosentti Tuija Laine Kansalliskirjastossa esittelemässä Reenpään kokoelman kirjoja.

Haastattelen dosentti Lainetta Kansalliskirjaston Reenpää-huoneessa. Ympärillä on tuhansittain vanhoja arvokkaita kirjoja. Ne kuuluvat Heikki A. Reenpään Kansalliskirjastolle vuonna 2004 tekemään lahjoitukseen. Lahjoituskokoelmaan kuuluu noin 20 000 teosta, pääasiassa vanhaa suomalaista suomen- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja ne on sijoitettu Reenpään mukaan nimettyyn huoneeseen.

Tuija Laine käsittelee arvoteoksia tottuneesti. Ne ovat hänelle ennestään tuttuja, ja muistinvaraisesti hän hakee tuhansien kirjojen joukosta sellaisia, joissa tietää olevan kirjahistorian kannalta merkittäviä yksityiskohtia. Itse pelkään edes koskea näihin teoksiin, etten vain vahingoittaisi niitä.

Laine tuntee käytännössä kaikki Suomessa painetut varhaisimmat kirjat. Hän on tutkimustyössään ja vapaa-ajallaan kolunnut kirjastoja ja antikvariaatteja maailmallakin.

Esiteollisena aikana valmistettu kirja on käsityötuote. Niinpä se kertoo osaavalle tutkijalle paljon tietoja itsestään, tekijöistään ja lukijoistaan. Missä kunnossa kirja on, millaiselle paperille se on painettu, miten se on sidottu, kuinka arkit on numeroitu? Puuttuuko kirjasta jotakin tai onko siihen liitetty jotakin? Mitä kirjasintyyppejä ladelmassa on käytetty, tapahtuuko ladelmissa muutoksia, onko kirjan valmistuksessa käytetty poikkeavia ratkaisuja?  Erityisen kiinnostuneita tutkijat ovat kirjoissa mahdollisesti olevista omistuskirjoituksista tai marginaaleihin tehdyistä merkinnöistä. Ne antavat arvokasta lisätietoa tutkimukselle.

Kirja-alan ammattilaisen kannattaa tutustua kirjahistoriaan, sieltä saa hyödyllistä ja yleissivistävää tietoutta kulttuurimme vuosisataisesta selkärangasta – painetusta kirjasta.

Lataa ja nauti!

Dosentti Tuija Laine on tehnyt ennakkoluulottoman ratkaisun valitessaan Kirjahistorian perusteet ja tutkimus -teoksensa julkaisumuodoksi sähköisen kirjan. Kyse ei ole siitä, että kirjahistorian piirissä painettu kirja katsottaisiin vanhanaikaiseksi käyttöliittymäksi. Tämä kirja vain haluttiin saada julkaistuksi niin, että se on ilmaiseksi kaikkien saatavissa. Se oli mahdollista vain sähkökirjana. Lisäksi sähkökirjaa voi päivittää, ja sinne voi lisätä aineistoja tarpeen mukaan.

Sähkökirja toimii. Kun tekstissä viitataan tutkimuksiin tai aineistoihin, niin linkkiä napauttamalla saa ne eteensä saman tien. Kirjan linkeistä löytyy myös perinteisiä työtapoja havainnollistavaa videomateriaalia. Käsinladonnan tekniikka on monelle nykylukijalle jo vierasta, mutta video auttaa ymmärtämään mistä siinä on kyse. Akateemisia oppikirjoja aiemmin tuntemattomalle lukijalle kirjan esitystapa voi aluksi olla hämmentävä. Teksti kuitenkin kulkee jouhevasti, ja vaikka tieteellisten metodien esittely käydään läpi akateemisten perinteiden mukaisesti, lukija tuntee kuitenkin koko ajan olevansa ydinasian äärellä: kyse on kirjasta ja sen tutkimuksesta.

Vanhaa kirjaa ei aina ensisilmäyksellä tunnista kirjaksi.

Kirjaan on liitetty myös itseopiskelua tukevia pohdintatehtäviä mutta lukukokemus ei häiriinny, vaikka tehtävät sivuuttaisikin. Tieteellinen esitystapa tuo mukanaan joukon lukijalle ehkä vieraita termejä, mutta nekin avataan erikseen kirjassa säännöllisesti toistuvissa tietopaketeissa. Vaikka tämä teos on ilmaiseksi ladattavissa, ovat kirjan ystävät jo haikailleet siitä ”oikeaa” painettua versiota. Painetulla kirjalla on siis kysyntää. Kirjan voi ladata itselleen osoitteesta: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4040-1

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

 

Kuvan ja sanan liitto kirjan sivuilla näkyy myös vanhoissa kirjoissa.

Taidegraafikot kirjanpainajan ammattia harjoittamassa

Lahden Taideinstituutin toiminta lopetettiin osana valtakunnallista kulttuurialan koulutuspaikkojen leikkausohjelmaa vuonna 2016. Hetken näytti varmalta, että Taideinstituutin perinteisen taidegrafiikanpajan kattava laite- ja konekanta joutuisi hävitetyksi ja luova toiminta tiloissa päättyisi.

Graafikko Pekka Litmanen esittelee Painovoimapajassa säilytettäviä vedoksia.

Lahden taidegraafikot päättivät kuitenkin toisin ja ryhtyivät toimeen tilojen pelastamiseksi. Taidegraafikkojen laatimat suunnitelmat saivat Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston päättäjät puolelleen. Sen myöntämän puolitoistavuotisen apurahan turvin Taideinstituutin entisiin tiloihin Sammonkadulle rakentui monipuolinen tapahtumakeskus, josta on kehittynyt aktiivinen ja yhteisöllinen poikkitaideinstituutti. Sen suojissa toteutetaan monipuolisesti erilaisia taidelähtöisiä projekteja.

Osana tätä toimintaa ovat Taideinstituutin perintöä jatkavat grafiikan- ja paperivalmistuksen pajat sekä valokuvauspimiö. Pajatoiminta on organisoitu graafikkoyhdistyksen ja toiminnan sateenvarjo-organisaatioksi muodostetun Painovoima ry:n yhteistyöllä.

Taideinstituutin entisissä tiloissa on nyt noin 400 neliön verran painopajatilaa.
Lisäksi taiteilijoille on varattu ateljeetiloja 360 neliötä. Pajoista ja ateljeetiloista perittävillä maksuilla kerätään varoja tilavuokraan.

Toimiva laitekanta

Itse Painovoimapaja on näkemisen arvoinen paikka. Kiinteistön kakkoskerroksessa on käsin tehdyn paperin osasto. Siellä paperin raaka-aineina käytetään mm. pellavaa, jättipalsamia ja Vesijärven kaislaa.

Pajan ladontakirjakevarannot rajoittuvat vielä yhteen pystyregaaliin. Regaalin alle on laitettu pyörät, jotta sitä pystyy kätevästi liikuttamaan.

Viidennessä kerroksessa pääsee kokeilemaan kaikkia painotekniikoita. Laitteita on syvä-, laaka-, koho- ja seripainoa varten. Seripainossa painetaan kuvia muun muassa paitoihin ja kasseihin. Kortit, vihkoset ja taiteilijoiden vedostustyöt työllistävät muita koneita. Lahtelaiset taidegraafikot ovat siirtäneet Painopajan tiloihin myös omia laitteitaan.

Laitteet ovatkin ahkerassa käytössä. Taiteilijoiden lisäksi niitä käyttävät myös muun muassa koululaisryhmät.
– Litoprässin ääressä on vuoden aikana käynyt nelisensataa koululaista, kertoo Painovoimapajan pajamestari, graafikko Pekka Litmanen.

Hänen mukaansa koululaispajojen parasta palautetta on se, kun näkee lasten hämmästyneet ja iloiset ilmeet onnistuneen vedostuksen jälkeen.

– Pajassa työskennelleet ovat kokeneet litoprässin fyysisyyden, joka varmasti jättää muistijäljen vedostajan mieleen.

Graafikot joutuvat työssään käyttämään monenlaisia lisäaineita.

Viime syksynä Sammonkadun tapahtumatalossa taiteilijayhteisöt ja käsityöläiset järjestivät Kulttuurisukellus-tapahtuman. Silloin järjestettiin 120 työpajaa, joissa vieraili
600–800 peruskoululaista. Talon muissa työpajoissa tehtiin muun muassa pettuleipää ja valmistettiin tuohikenkiä. Taidepainopajassa järjestettiin paperinvalmistus-, valokuvaus-
sekä painotyöpajoja.

Taideinstituutin laitekanta on saatu uudelleen käyttöön ja toimiva taideyhteisö antaa uskoa tulevaan. Se kuuluu myös Litmasen puheesta, kun hän visioi Painopajan tulevaisuudennäkymiä. Siinä piirtyy esiin laajeneva kansallinen ja pohjoismainen
yhteistyö sekä taidepainopajan ja graafisen alan museoiden yhteistyöhön perustuva kokonaisvaltainen graafisen alan perinteen vaaliminen.

Äkkiseltään aika utopistisia puheita. Mutta jos Litmasen porukka olisi pari vuotta sitten kertonut suunnitelmistaan pelastaa Taideinstituutin kone- ja laitekanta ja saada ne taiteilijoiden aktiiviseen käyttöön, niin olisitko sellaisenkaan vision toteutumiseen uskonut?

Kivipainoprässille on paljon käyttöä.

Taidegraafikot ja kirjapainoperinne

Kirjapainoperinteen säilyttämistä ajatellen taidegrafiikan näkökulma poikkeaa museonäkökulmasta. Museot säilyttävät laitteita ja kertovat, miten ne toimivat, milloin
niitä käytettiin ja kuka niitä käytti. Taidegraafikot taas tarvitsevat laitteita luomistyönsä välineiksi, sillä taidegrafiikka on hyvin laitekeskeinen taidemuoto. Tällöin ei keskitytä
vain painamiseen tai painopinnanvalmistukseen, vaan tuotannon eri vaiheet sidotaan tiiviisti yhteen: prosessi alkaa jo paperinvalmistuksesta, painopinta valmistetaan tekniikoita vapaasti yhdistellen ja painokoneita viritellään tarpeen mukaan.

– Taidegrafiikan luonne on 2000-luvulla kehittynyt ja muuttunut koko ajan monipuolisemmaksi. Taidegrafiikka on muutakin, kuin kaksiulotteinen kuva paspartuurin alla. Eri painotekniikkojen käyttö onkin yksi madollisuus tuoda uutta
ulottuvuutta taidegrafiikkaan.

– Painamisen riemuun me taidegrafiikan puolella olemme rakastuneet, sen yllätyksellisyyteen ja siihen jälkeen mikä sieltä tulee, toteaa Litmanen. Meidän kirjapainoperinteen vaalijoiden tulisi nähdä, millaista hyötyä on mahdollista saada, jos
yhdistetään taidegrafiikan piirissä oleva luomisen palo ja osaaminen sekä museopuolella kartutettava perinnetietous ja museoammatillinen ammattitaito. Tallessa olevaa laitekantaa Suomessa riittää molempiin tarpeisiin. Voimat yhdistämällä perinne
saataisiin upeasti elämään ja kehittymään. Tämäkin on yksi Litmasen visioista. Olisiko siihen syytä tarttua?

Teksti ja kuvat Markku Kuusela.

Vastuullista journalismia edistetään kampanjalla

Journalistin ohjeita noudattavat mediat ovat aloittaneet laajan kampanjan, jonka tarkoituksena on korostaa, miten vastuullinen journalismi eroaa muusta viestinnästä. Kampanjan aikana lanseerataan Vastuullisen journalismin merkki, jota saavat käyttää ainoastaan Julkisen sanan neuvoston sääntelyn piiriin kuuluvat mediat.

Merkkikampanja kestää 12.–25.3., mutta mediat voivat ottaa merkin käyttöönsä pysyvästi.

Kampanjassa korostetaan, että mediat noudattavat Journalistin ohjeita siksi, että ne takaavat yleisön oikeudet. Median lukijoilla, katselijoilla ja kuulijoilla on oikeus muodostaa mielipiteensä luotettavan tiedon pohjalta.

Kampanjan koti on verkkosivu www.vastuullistajournalismia.fi. Sivusto kertoo, mitä journalistien työtä ohjaavat ja JSN:n tulkitsemat Journalistin ohjeet tarkoittavat tavalliselle median kuluttajalle.

Kampanjaan osallistuminen on vapaaehtoista. Kaikki JSN:n piiriin kuuluvat mediat eivät siis välttämättä merkkiä käytä.

Vuoden Huiput -festivaali kokoaa yhteen luovan alan suunnannäyttäjiä

Kansainvälisten luovan suunnittelun kärkinimien tähdittämä Vuoden Huiput -festivaali järjestetään 1.3.2018 Clarion-hotellissa.

Toista kertaa järjestettävä Vuoden Huiput -festivaali kokoaa yhteen luovan alan suunnannäyttäjiä. Festivaalin avaa graafisen suunnittelun maailmantähti Eike König. Norjan arkkitehtuuriylpeys Snøhetta on laajentanut toimintaansa myös brändisuunnittelun puolelle, josta tulee kertomaan Snøhettan brand design -osaston johtaja Martin Gran.

Festivaalipäivän päättää muotoilija, sosiologi Leyla Acaroglu, joka kertoo keynote-puheenvuorossaan muotoilun keinoista maailman pelastamiseen. Kansainvälisistä huipuista festivaaleilla kuullaan myös mm. kööpenhaminalaisduo Wang & Söderströmiä, joka työskentelee monialaisesti häivyttäen rajoja visuaalisen viestinnän, digitaalisen/fyysisen valmistamisen, taiteen ja tilasuunnittelun välillä. Gilles & Cecilie antavat puolestaan käytännön vinkkejä oman luovan toimiston pyörittämiseen.

Festivaali-iltapäivän kotimaisessa ”Kerronta ja karikot someviestinnässä” -kokonaisuudessa kuullaan tietokirjailija, bloggari Katleena Kortesuon näkemys siitä, miten visuaalinen viestintä aloittaa kriisin ja kuinka se lopettaa sen. Pappi ja viestintäammattilainen Jussi Kosken kertoo tarinoista ja persoonista tubevaikuttamisessa. Lisäksi toimittaja, käsikirjoittaja Veera Ojola avaa tarinankerronnan saloja Instagramissa. Puheenvuoroja seuraavan keskustelun moderoi Jari Lähdevuori.

Festivaalin oheisohjelma:

Font Selfie
Tyografiaan erikoistuneen suunnittelijan Sarah Hyndmanin Font Selfie -työpajassa voit valita omaan persoonaasi sopivan kirjaintyypin ja koristella sen makusi mukaan. Työpaja pyörii nonstop-periaatteella koko festivaalipäivän. #FontSelfie

Candy Play
Vapaudu luovaan leikkiin ja irrottaudu hetkeksi totutusta. Tutki karkkien värejä ja muotoja, ja rakenna ja kuvaa oma teoksesi Kukka-Maria Kiurun toteuttamalla nonstop-leikkipisteellä.

LCMDF DJ SET
Virallisen ohjelman loputtua after partyilla festivaaliväkeä viihdyttää LCMDF DJ’t.

Aikataulu ja info: festival.vuodenhuiput.fi

Lisätiedot ja akreditoitumispyynnöt:
Festivaalin tuottaja Liina Sipilä, liina.sipila@grafia.fi, 040-7246 782
Viestintäpäällikkö Katja Ojala, katja.ojala@grafia.fi, 040-8473 875

Laajapohjainen bio-osaaminen on tulevaisuuden menestystekijä

Puun selluloosalla on edellytykset olla tulevaisuuden supermateriaali, joka voi korvata fossiiliset raaka-aineet kuten muovin ja tekokuidut tai jopa puuvillan. Suomalaisessa mittavassa ja monialaisessa Design Driven Value Chains in the World of Cellulose (DWoC) -tutkimushankkeessa selluloosalle on etsitty uusia käyttösovelluksia. Tuloksena on syntynyt innovaatioita ja liiketoimintamalleja erityisesti pk-sektorin tarpeisiin asumisen ja tekstiilien, rakentamisen ja arkkitehtuurin sekä terveyden ja hyvinvoinnin saralla.

”Kestävän kehityksen haasteet kerta kaikkiaan pakottavat tekemään asioita toisin. Tutkimustyötä on maailmalla tehty jo pitkään, mutta olemme nyt onnistuneet löytämään toimivia materiaaleja ja teknologioita, jotka mahdollistavat muutoksen. Tutkimushankkeen uusiin biomateriaaleihin perustuvat tulokset ovat merkittäviä päänavauksia koko maailman mittakaavassa. Suomella on mahdollisuus olla materiaalitulevaisuuden muutosvoima”, sanoo professori Pirjo Kääriäinen Aalto-yliopistosta.

Vuodesta 2013 käynnissä olleen DWoC-tutkimushankkeen tavoitteena on nopeuttaa suomalaisen metsäteollisuuden muuttumista dynaamiseksi biotalouden ekosysteemiksi ja lisätä selluloosan käyttöä erityisesti korkean lisäarvon tuotteissa. Tutkimushankkeessa on yhdistetty muotoilijoiden, arkkitehtien, materiaalitutkijoiden ja liiketoiminnan ammattilaisten osaaminen. Samalla Suomeen on syntynyt vahva biomateriaaliosaajien verkosto.

Tutkimushankkeessa on kehitetty uudenlaisia biohajoavia materiaaleja, testattu selluloosan 3D-tulostamista eri menetelmin ja kehitetty uusia valmistusteknologioita, kuten vaahtorainausta ja paperin kierrätystä tekstiilikuiduiksi. Tuloksena on syntynyt tuotekonsepteja ja -ideoita sekä lupaavia teknologiainnovaatioita. Projektin aikana on demonstroitu esimerkiksi biohajoavat kengät, nanoselluloosasta valmistettu polkupyörä sekä suoraan sellumassasta tulostettava lanka, jonka valmistukseen erikoistunut Spinnova Oy käynnistyi vuoden 2015 alussa.

Projektin tutkimuskumppaneita ovat Aalto-yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto TTY, Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy sekä Vaasan yliopiston johtamisen yksikkö. Viisivuotinen, Tekesiltä 7,9 miljoonan euron rahoituksen saanut strateginen tutkimushanke päättyy maaliskuussa 2018.

Pitkä päivätyö

Muistelmia Savon Sanomain kirjapainosta 1950-luvulta – osa 2

Latojaoppilaan elämä oli varsin vaihtelevaa, jouduimme aluksi mm. sulattamaan ja valamaan latomakoneisiin tarvittavan metallin.

Sitä varten oli ensin noudettava polttopuut, ja jos ei sattunut olemaan valmista poltettavaa, sirkkelöimme halot sopivan mittaisiksi. Sula metalli nostettiin padasta kauhalla. Siinä joskus väistämättä muodostui roiskeita, joista tuli elinikäisiä muistoja nilkkoihin ja ranteisiin.

Merkittävä tekninen parannus tapahtui, kun saimme sähköllä toimivan padan. Siinä vain oli sellainen epäkohta, että valuhana oli kiinni silloin, kun hanan kampi oli pystyssä. Sulaessaan hana aukesi omia aikojaan painovoiman vaikutuksesta, ja sula metalli valui pitkin lattiaa. Jäähdyttyään sitä sitten hakattiin rautakangella irti lattialankuista. Teimme paljon muitakin hanttihommia, kuten kirjekuorivaraston siirtoa latomosta ja kellarin tyhjennystä valkoisen kivitalon kellarista. Nämä työt herättivät tietysti meissä närää, kun emme mielestämme saaneet tehdä tarpeeksi ammattityötä. Taisipa siitä asiasta joskus tulla protestoituakin faktoreille. Latomon työoloissa tapahtui suuri parannus, kun saatiin loistevalot kattoon pitkään riviin tavallisten hehkulamppujen tilalle.

Teoriaa opiskelimme ammattikoulussa, yhtenä iltapäivänä viikossa yleissivistäviä aineita ja kahtena iltana ammattiaineita. Matematiikan opettajana oli nuori insinööri Yrjö Vänttinen, joka teki meihin vaikutuksen reippaalla esiintymisellään ja yhtälöillään. Ammattiaineita opettivat paikkakunnan faktorit, kuten isäni, Kivisalo ja Kosunen sekä Savon kirjapainon John Marks. Hän kehotti meitä jonkin verran harrastamaan ammattia, jota kehotusta ainakin osa meistä noudatti vuosien varrella.

Kassanhoitaja Aino Sovinen ja kauppaneuvos Martti Suhonen. Kuva Savon Sanomat arkisto.

Joskus ammattikoulussa oli lomaa päivätunneista, jolloin me oppilaat katsoimme kohtuulliseksi pitää vapaata ja teimme iltapäiväretken esim. Puijolle eväinemme. Pinnaus tietenkin paljastui pian, ja saimme tehdä menetetyt tunnit jälkeenpäin.

Oppilasnäyte hyväksytty

Käsinlatojan oppilasnäyte tehtiin neljän oppivuoden jälkeen ja siihen kuuluivat: 1) Kirjan nimiösivun eli ”tittelisivun” suunnitteleminen ja latominen.  Sivussa piti olla määrätty määrä tekstiä ja ryhmittelyjä. 2) Kirjan kahden sivun latominen leipätekstillä irtokirjakkeista sisältäen määrätyn määrän otsikoita ja alaviitteen. 3) Taulukkoladelman vähintään 3-kertaisella päällä ja poikkivat erillään. 4) Kirjelomakkeen suunnittelun ja latomisen. Arvostelun kohteina olivat sekä typografia että tekninen osaaminen ladelmassa. Arvosteluraadin muodostivat faktorit Martti Luukkonen Savosta ja Armas Kröger Kansallisesta Kirjapainosta. Oppilasnäyte hyväksyttiin.

Kuvalaattalaitoksessa olivat työssä Yrjö Vuorio, Etelä-Suomesta tullut ”Isi” Sakari Nummelin ja Pentti Kerman, Savosta muuttanut. Oppilaina olivat Alpo Tenhunen, joka oli hyvä pöytätenniksessä. Jarmo Laine, Sulevi Natunen ja Leo Varjoranta liukenivat varhain omille teilleen. Leksasta tuli TV-mekaanikko ja liikkeenharjoittaja. Alkuvuosina kemigrafit käyttivät jossain työvaiheessa puhdasta pirtua. Heillä oli vaikeuksia saada kulutus pidettyä tehtyjen kuvalaattojen edellyttämällä tasolla.

Sitomossa työskentelivät aviopari Kalle ja Maini Holopainen. Maini oli välillä postituksessakin. Toivo Reinikainen myös kehysti tauluja. Liisa Miettinen, Aino Tapaninen ja silloista nuorempaa väkeä olivat latomon Ramin puoliso Raili Auvinen (Savolainen), Sirkka Pelli (Ahvenainen) ja ”Rönä” Juha Ruotsalainen, hyvä mäkimies ja talonmiehen poika.

Laatikkotehtaan puolella olivat Vieno Tolonen, jonka poika Jouko jatkaa ammattimiehenä latomossa sekä pujottelun Suomen mestari Maija Savolainen, aikaisemmin mainitun Vike Savolaisen tytär. 50-luvun loppupuolella laatikkotehtaan toiminta laajeni ja silloin tulivat töihin ainakin Leila Puustinen ja Railin sisko Riitta Koskinen (Savolainen) ja varmaan muitakin nimeltä mainitsemattomia henkilöitä. Sitomoa ja laatikkotehdasta johti itsenäisesti Reino Saavalainen. Sitomon tuloksen hän sai aina näyttämään kannattavalta, koska pystyi laskuttamaan kirjapainoa täydellä hinnalla kilpailutilanteesta riippumatta.

Ukkini Pekka Mömmö suoritti kirjansitojan oppinäytteen Savon Sanomain (Sanan Vallan) kirjapainon edeltäjän Backmanin kirjapainossa vuonna 1898. Hän oli puoluemiehiä (sd) ja toimi agitaattorina Pohjois-Savossa sekä kansanedustajana Suomen ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa. Mummini Aino on ollut joskus postittajana ja poikani Seppo on nyt työssä postituksessa.

Savon Sanomien postitusta. Kuva Savon Sanomat arkisto.

Vaativaa käsityötä

Postituksen ihmisistä osa työskenteli päivällä ja osa yöllä, samat ihmiset vuorottelivatkin. Heitä olivat mm. Tyyne Pirinen, Sirkka Vänskä, Hilda Puurunen, Irma Saikkonen, näyttelijäveljesten ja kirjaltaja Matin äiti, sisarukset Rauha Holopainen (Kokkonen) ja Kaija Hakkarainen, Toini Ojala, Aino Hänninen, Johanna Koistinen, Toini Nykänen ja monet muut. Tilaajien nimet painettiin ensin kohokirjoitetuilta ”pistotetuilta” metallilevyiltä pitkille paperinauhoille, joista paperilaput leikattiin ja liimattiin lehtiin ”sammakoilla”. Käsityötä siis kauttaaltaan.

Käsinladontaa, oikealla Ilmi Väänänen. Kuva Savon Sanomat arkisto.

Konttorissa, ilmoitus- ja levikkiosastolla olivat pääkassa Aino Sovinen, Mirjam Manninen, Toini Holopainen, Tyyne Mehtonen, Eila Äijälä, Kyllikki Savolainen, ”Santtu” Pyykkönen ja Liisa Keränen (Pesonen), joka siis avioitui latomon Joken kanssa. Konttoripäälliköksi tuli suoraan sotaväestä ekonomi Kalle Poussa, oli sittemmin Keskisuomalaisen toimitusjohtaja.

Kuljetuksia linja-auto- ja juna-asemalle hoiti ainakin vielä alkuvuosina legendaarinen parivaljakko Jussi Kortelainen + ruuna. Jussi oli iloinen ja mukava henkilö, jolta sai aina ystävällisen sanan ja lisäksi ainakin yhden tai joinain päivinä kaksikin karamellia, jotka Jussi kaivoi taskustaan ja tarjoili auliisti puhekumppanilleen.

Lehtitalon taloutta hoiti taitavasti Martti Suhonen, joka oli aikaisemmin luonut perustan lehden levikin kasvulle ajamalla moottoripyörällään ympäri maakuntaa ja kehittämällä nerokkaan asiamiesjärjestelmän. Oli suuri kunnia olla Savon Sanomain asiamies, jolle kyläläiset voivat tilaustensa lisäksi kertoa uutisensa ja jättää ilmoituksensa lehteen painettavaksi.

Konekantaa uudistamaan

Suhonen uudisti kirjapainon konekantaa viisaasti, mm latomakoneet olivat kaupungin parhaat. Suhonen oli todellinen herrasmies, tunsi jokaisen työntekijän ja tervehti kohteliaasti hattuaan nostamalla. Siihen aikaan ei juurikaan sinuteltu saman talon väkeä, vanhempia ammattilaisiakin teititeltiin. Tarkkaan harkitsevana miehenä Suhonen voitti itselleen aikaa, siirtäen kieltä poskesta toiseen ja toteamalla ”Minä eppäelen”. Hän varoitteli ammattisokeudesta ja ihmetteli, mitä tiedolla tekee, jos ei ole sille pitopaikkaa.

Monet tässä mainitut ja mainitsemattomat henkilöt ovat tehneet pitkän päivätyön alalla ja osa jatkaa vieläkin työtään. Suuri osa on jo siirtynyt rajan toiselle puolelle. Kunnioitamme heidän muistoaan.

Hannu Taanio (Mömmö)

Haastattelut: Pertti Holopainen, Erkki Viljakainen, Jaakko Kosunen ja Kauko Haalas, joka on myös osittain tarkistanut tekstin.

 

 

Editan museo – merkittävä kokoelma lyijykaudelta

Editan museossa on kokoelma kirjapainotekniikkaa, jonka avulla on tuotettu lukematon määrä valtionhallinnon tärkeimpiä asiakirjoja sekä muita painotuotteita, myös kirjoja ja lehtiä. Museo ei ole yleisölle avoin, ja vain harvat ulkopuoliset ovat siihen päässeet tutustumaan.

Kokoelman juuret juontavat vuonna 1859 perustettuun Keisarillisen senaatin kirjapainoon, joka oli tiukasti sidoksissa Suomen hallintokoneistoon. Kirjapaino toimi  Senaatintalon eli nykyisen Valtioneuvoston linnan yhteydessä.

Yleisnäkymä Editan museosta. Edessä vasemmalla faktorin työpiste, keskellä vuosina 1959–1982 käytössä ollut vedoskone ja taustalla käsinlatomo.

Suomen itsenäistyttyä kirjapainon nimi vaihtui Valtioneuvoston kirjapainoksi ja sen tilauskanta kasvoi huomattavasti. Toiminnan laajenemisen myötä kirjapaino muutti eduskunnan tuntumaan. Valtion Painatuskeskukseksi nimi vaihtui vuonna 1967. Samalla säädettiin, että kaikki valtion painatustyöt oli annettava Painatuskeskukselle, ellei se itse antanut lupaa niiden teettämiseen muualla.

Vuonna 1975 Painatuskeskus muutti moderneihin toimitiloihin Hakuninmaalle. Tuotantotekniikkaa uudistettiin kuitenkin hitaasti, ja kohopaino pysyi tuotannon perustana. Painatuskeskus jäi jälkeen alan teknisestä kehityksestä, uutta tekniikkaa kokeiltiin ja sisäänajettiin verkkaisesti.

Kertarysäyksellä offsetaikaan

Painatuskeskuksen uudeksi pääjohtajaksi tuli vuonna 1981 Olavi Perilä. Hänen johdollaan tuotanto modernisoitiin muutaman vuoden kuluessa kokonaan. Kaikkea ”lyijykauden” tekniikkaa ei kuitenkaan hävitetty, sillä Painatuskeskuksen historiallinen
rooli valtiokoneiston aineistotuottajana ymmärrettiin.

Sattumalta näille esineille oli paikkakin valmiina. Uuteen toimitaloon oli varattu tila uima-altaalle, joka jäi rakentamatta. Tästä kellarissa sijaitsevasta 374 neliön tilasta tehtiin museo.

Regaalin laatikosta paljastuu lauma leijonia.

Museossa ovat edustettuina kaikki kirjapainon työvaiheet painopinnanvalmistuksesta jälkikäsittelyyn. Esineet on sijoitettu asiantuntevasti ja osastoittain. Erityisen täysipainoinen on monotype-osasto. Laitteet, varaosat, manuaalit ja käyttöohjeet sekä erilaiset tekniset muuntotaulukot ovat tallella. Jopa huoltopöytä tarvekaluineen on toimintavalmiina, vain monttööri puuttuu. Esineteksteihin on kirjattu tietoja laitteista sekä niiden käyttövuosista. Joidenkin kohdalla on mainittu myös hankintahinta.

Esimerkiksi monotype-kirjoittimen (käytössä 1962–1982) hankintahinta on nykyrahaksi muutettuna liki 50 000 €. Valinkoneen (käytössä 1958–1983) hankintahinta on ollut noin 70 000 €. Samoihin aikoihin hankittu Intertype-rivilatomakone maksoi nykyrahassa liki 85 000 €.

Budjetti ajoi kaiken muun ohi

Valtion budjetti sekä eduskunnan lainsäädäntöön liittyvät asiakirjat olivat  Painatuskeskuksen tärkeimpiä töitä. Kun budjettineuvottelut saatiin valmiiksi – mihin aikaan vuorokaudesta tahansa – piti kirjapainon käynnistää budjetin painotyöt välittömästi. Budjetin valmistuminen olikin vuosittain toistuva jännitysnäytelmä, jota Painatuskeskuksessa seurattiin henkeä pidätellen.

Nykymaailmassa budjettiesityksen kaltaiset työt sujuvat muun tuotannon lomassa. Niiden työstämiseen ei liity samanlaista draamaa kuin menneinä vuosina. Tämän kadotetun draaman dokumenttina Editan museo toimii oivallisesti.

Kokoelman painokoneista mielenkiintoisin on Miehlen kaksivuoropainokone, joka ostettiin Keisarillisen senaatin kirjapainoon vuonna 1907. Sillä voitiin painaa 0-kokoisia arkkeja, ja sen nopeus oli 1.600 arkkia tunnissa. Painokone jäi pois käytöstä vasta vuonna 1984, mikä antaa osviittaa uudistumisen vauhdista. Jälkikäsittelylaitteita kokoelmassa on paljon. Niidenkin poistovuodet näyttävät osuvan 1980-luvun alkuun. Ne on vaihdettu modernimpiin laitteisiin samaan aikaan kuin latomon ja painon kalustokin uusittiin.

Miehlen kaksivuoropainokone, jonka valmistusvuosi on 1901. Senaatin kirjapainoon se hankittiin 1907 ja tuotannosta se poistettiin 1984.

Myös postituksen laitteistot ovat menneet vaihtoon samoihin aikoihin. Esillä on mm. pistotus- ja osoiteleimauskone, jotka molemmat olivat tuotantokäytössä vuosina 1928–1980.

Museo tänään

1980-luvun jälkeen Editan museon kokoelma on karttunut vain vähän, mutta esimerkiksi valoladonnan laitekantaa on tuotu museoon 1990-luvun puolella. Kokoelma on karttunut
myös yritysostojen kautta. Edita osti mm. Tilgmannin rippeet ja niinpä Ferdinand Tilgmannin patsas on saanut paikan Editan museossa.

Editan museo on hieman ristiriitainen nimitys. Museon kokoelmat ovat käytännössä peruja Valtion Painatuskeskuksen ajoilta, eikä Editan lippu enää liehu kirjapainotalon pihalla. Editan toimintaa jatkaa valtion omistama Nordic Morning Oyj. Emoyhtiön yhtenä osana toimii printin ja sähköisen viestinnän palvelukumppaniksi itsensä määrittävä Edita Prima. Kiinteistön osoitekaan ei ole enää Hakuninmaantiellä vaan osoite on Kuninkaantammenkierto 3. Talo on kyllä tiukasti kiinni perustuksissaan,
mutta kadun ja myös kaupunginosan nimi on vaihtunut.

Maailma museon ympärillä muuttuu, mutta toivottavasti museo pysyy. Sillä on kerrottavanaan tärkeä viesti. Teksti ja kuvat Markku Kuusela.

Artikkelia varten ovat tietoja antaneet Edita Primassa työskentelevä Tuomo Hekkala sekä Editan seniorifaktorit Kari Honkanen ja Timo T. Saarikoski. Editan museon pääsee tutustumaan vain erikseen vierailusta sopimalla.

Bertholdin valoladontatyöasema 1980-luvulta. Laitteessa on kaksi näyttöä, joista isommasta näkee ladelman asettelun ja pienemmästä ladotun tekstin. Hiirtä ei ole vaan kaikki typografiset komennot annettiin näppäimistöltä, siksi näppäimistö on paljon monipuolisempi kuin tämän päivän ”näppikset”.