Sotkuiset käsikirjoitukset ja muuta harmillista

Sujuisiko latominen tästä käsikirjoituksesta? Sen on laatinut oikeinkirjoituksen kehittäjänä tunnetuksi tullut Frans Ahlman (1836–1895). Jos latoja tulkitsi väärin jonkun sanan, Ahlman kirjoitti korjausvedokseen: ”Ei ole latojan hyvä mennä muuttelemaan käsikirjoituksen sanoja”.

 

 

 

 

Kemigrafia mullisti 1890-luvun alussa kuvien painamisen. Rasterikuvat tulivat mahdollisiksi, mutta myös piirrokset tai käsialanäytteet voitiin valokuvata ja syövyttää kuvalaatoiksi. Alan ammattilehdissä uutta tekniikkaa hyödynnettiin nopeasti.

 Mediat julkaisivat kuvia latomoon toimitetuista tuherruksista ja sotkuisista oikovedoksista. Näin haluttiin osoittaa, millaisten ongelmien kanssa kirjapainoissa kamppailtiin. Samalla nämä dokumentit tallentuivat jälkipolville ihmeteltäväksi.

 Epäselvät käsikirjoitukset tuottivat tuolloin ja myöhemminkin runsaasti harmia. Toimittajat tapasivat leikata uutisia muista lehdistä, yhdistellä niitä ja kirjoittaa väliin omia lisäyksiä. Näin käsikirjoitus saatiin näppärästi aikaiseksi, mutta kiireessä leikatuista uutisista puuttui usein pari viimeistä riviä. Lisäksi liima levisi käsikirjoituspinkassa paperista toiseen. Arkit tarrautuivat yhteen, ja kun niitä yritettiin saada erilleen, arkit repeilivät ja lisää tekstiä katosi.

Tarvitessaan muistiinpanovälineitä toimittajat olivat luovia. Vanhasta lehdestä revitty suikale, johon kirjoitettiin lyijykynällä jo painetun tekstin päälle, sai kelvata käsikirjoitukseksi. Latojille päätyi myös käytettyyn käärepaperiin tai seinästä reväistyyn mainosjulisteen palaan väsättyjä hengentuotteita.

Oma lukunsa olivat liuskoihin tehdyt lisäykset ja poistomerkinnät. Usein toimittaja unohti merkitä, mihin kohtaan lisäys oli tarkoitus laittaa. Erilaisilla katkoviivoilla taas kerrottiin, että poistettavaksi merkittyä kohtaa ei poisteta, mutta se siirretään paikkaan, joka unohdettiin merkitä. Käsikirjoitusliuskoja ei muistettu numeroida ja niihin liitetyt pienet lappuset katosivat ennen kuin sekalainen nivaska päätyi ladottavaksi.

Näitä ja monia muita sotkuisiin käsikirjoituksiin tai epäselvään käsialaan liittyviä ilmiöitä oli aiemmin kuvailtu ammattilehdissä vain sanallisesti. Nyt niistä voitiin julkaista myös todistusvoimaisia kuvanäytteitä.

Monesti käsikirjoitukset koostuivat irrallisista lappusista. Siksi oli tarpeen sälyttää ne tukevasti yhdessä paikassa. Kirjaltajan sardiinipurkista, isosta rautanaulasta ja sulasta kirjapainolyijystä valmistama käsikirjoituspiikki.

Käsittämättömät käsialat

Ammattilehti Kirjaltajassa erityisen huomion kohteeksi joutui maaseutukirjeenvaihtaja, joka tapasi lähettää uutisensa kirjekorttina. Tekstin, joka koostui useista eri uutisista, hän kirjoitti yhteen pötköön, mutta selvyyden vuoksi alleviivasi uuden uutisen otsikon.

Yhdestä toimittajan lähettämästä kirjekortista julkaistiin kuva Kirjaltaja-lehdessä 1901. Samalla kerrottiin, että toimittajan alati pienenevän käsialan kehitystä seurattiin kirjapainossa mielenkiinnolla. Ennätys siihen mennessä oli  97 riviä tiheästi kirjoitettua testiä yhdessä kortissa. Uutiseksi ladottuna siitä kertyi 149 palstariviä ja kirjainmerkkien määrä oli 5 662. Käsinkirjoitetut tekstit olivat yleinen käytäntö toimituksissa pitkään, sillä hankalina pidettyjä kirjoituskoneita vierastettiin.

Näyte Juhani Ahon Panu-romaanin käsikirjoituksesta. Saatko selvää?

Monista toimittajista ja etenkin kirjailijoista oli liikkeellä juttuja, joiden mukaan heidän käsialansa oli erityisen vaikeaselkoista. Tällainen kirjailija oli mm. Juhani Aho.

Väitettiin, että hänen käsialastaan sai selvän vain muuta asiaan vihkiytynyt latoja. Tämä tuntuu oudolta, sillä nykysilmin katsottuna Juhani Ahon käsiala näyttää melko selkeältä. Ehkä se oli aikalaisille liian modernia?

Harmilliset kvk:t

Käsikirjoituksen vastaiset korjaukset (kvk) olivat käsinladonnan aikaan erityisen harmillisia. Ladelmat koottiin irtokirjakkeista ja vedostettiin asiakkaalle oikolukua varten. Oletuksena oli, että vedosvaiheessa asiakas korjaa vain ladontavirheet. Toisinkin saattoi käydä.

Helsingissä ilmestynyt Typografbladet julkaisi vuonna 1894 esimerkin Fiskt museet -lehden korjausvedoksesta. Typografbladet päivitteli sitä, että toimitus ei ollut tarkastanut kirjoitusta, vaan alkoi vasta ladelman saatuaan sitä muokata. Ehkä latojakunnan paheksuntaa enemmän toimituksen käytänteisiin vaikutti kirjapainon lähettämä lasku käsikirjoituksen vastaisista korjauksista.

Nämä muutamat painetuksi tulleet esimerkit tallensivat merkittävää tietoa kirjapainojen arjesta. Myöhemminkin asiakkaiden aiheuttamista ongelmista ammattilehdissä on kyllä kirjoitettu, mutta ei niin yksityiskohtaiesti tai ongelmia esimerkkikuvilla havainnollistaen. Se on vahinko.

Kuinka kauas muistisi kantaa?

Yksi maaseutukirjeenvaihtajan kuuluisista postikorteista. Kortin alkuperäinen koko on 8,9 cm x 13,9 cm.

Nykyisin painopinnanvalmistuksen virheet ja kommellukset tapahtuvat muualla kuin kirjapainoissa ja ovat luonteeltaan toisenlaisia, koska tekstit ja taitot ovat toimitetaan yleensä painovalmiita dokumentteina.

Niitä, jotka ovat tehneet lehtiä ja kirjoja asiakkaiden käsikirjoituksista, ohjeista ja muusta aineistosta, on yhä työelämässä ja varsinkin eläkeläisten karttuvassa kaartissa. Keskuudessamme on myös heitä, joiden muisti kantaa 1940-luvun kirjapainoihin.

Alan perinteestä on julkaistu lukuisia osastohistoriikkeja ja mm. kaskukirjoja, mutta kvk-ongelmiin, epäselviin käsikirjoituksiin, yöunet vieneisiin töppäyksiin tai muihin kommelluksiin liittyvää perinnettä ei ole juurikaan tallennettu. Olisiko aika kerätä nämä tarinat, aineistot ja tapahtumat talteen?

Teksti, kuvat ja kuvankäsittely Markku Kuusela.

 

 

 

Vaikka toimittaja olisi käyttänyt täytekynää ja laadukasta paperia kirjoittaessaan, ei sotkuilta ja epäselvyyksiltä vältytty, jos imupaperin käyttö unohtui. Tämä tärkeä vakiokaluste oli usein kateissa juuri ratkaisevalla hetkellä.
Palanen latomoon toimitetusta eduskunnan istuntoa käsittelevästä uutiskäsikirjoituksesta. Toimittaja on käyttänyt sekä teräskynää että lyijykynää (vaaleampi teksti).

 

XR-Factory kokoaa yhteen AR-, VR- ja MR–teknologiatoimijat

Suomen ensimmäiset virtuaalisen, yhdistetyn ja laajennetun todellisuuden teknologioita hyödyntävät teollisuuden messut järjestetään Tampereella lokakuussa.

Tampereen yliopisto ja TAMK järjestävät yhteistyössä Business Tampereen, Ylen, Wakeonen ja VR Finlandin kanssa 7. lokakuuta XR Factory -tapahtuman. XR-Factory on virtuaalisen (VR), lisätyn (AR) ja yhdistetyn todellisuuden (MR) messut, joka yhdistää teollisuuden ja media-alan yritykset, startupit ja opiskelijat. Päivän tapahtuma järjestetään kokonaan digitaalisena.

Tapahtumassa panostetaan kansainvälisyyteen ja saavutettavuuteen. Puhujina ovat muun muassa Rene Shculte, Valorem Reply, Saksasta ja Tikiri Wanduragala, Lenovo, Iso-Britanniasta.

XR-Factory ei ole vain yleisölle suunnattu tapahtuma, vaan myös alusta tapahtuman kumppaneille testata teollisuuden alalle sijoittuvia täysin virtuaalisia messuja. Tavoitteena on päästä mahdollisimman lähelle aitoja kohtaamisia osallistujien kesken. Mm. Ylen virtuaalistudiosta striimataan päivän ajan 09-18 kaikille avointa suoraa lähetystä päivän tapahtumista.

Tapahtuma on maksuton ja sinne pääsee mukaan ilmoittautumalla verkkosivun https://xrfactory.zone/ kautta.

Lisätietoa tapahtumasta ja sen järjestelyistä:
Timo Kivikangas / XR Factory
timo.kivikangas@tuni.fi

Sami Puttonen / XR Challenge
p. 040 540 5717
sami.puttonen@businesstampere.com

Latojan huomautus

Latojan huomautus on tuttu ilmaisu ajalta, jolloin vielä oli latomoita ja latojia. Moni työkseen sanomalehtiä latonut on varmasti joskus halunnut tuoda oman kommenttinsa julki. Mutta tekivätkö latojat oikeasti huomautuksia painettuun lehteen?

Latojan huomautukset merkittiin myös latojan muistutuksina tai lyhennyksin (lat. huom ja lat. muist.). Mutta aineistoja voitiin peukaloida
ilman puumerkkiäkin. Tässä Uuden Suomettaren ilmoituksessa housunkannattimet on vaihdettu
hameenkannattimiksi. Lehti pyysi myöhemmin
tätä ”latojan sukkeluutta” anteeksi. (Uusi Suometar 22.8.1899)

Satunnainen tutkimusotanta suomalaisista sanomalehdistä 1890-luvulta 1920-luvun lopulle osoittaa, että jonkin verran näitä kommentteja tuolloin oli. Mutta aitoja ne kaikki eivät olleet. Toimittajat näet käyttivät latojan huomautuksia oman tekstinsä täydentäjinä. Kirjoitukseen sai lisää ilmettä, kun siihen toi mukaan ulkopuolisen näkemyksen.

Latojan oli vaikea saada huomautuksiaan painetuksi. Jos sellaista yritti, oikolukija todennäköisesti huomasi lisäyksen, joka sitten poistettiin nuhteiden kera. Mutta toisinaan lehdenteossa oli niin kiire, että kaikkia ladelmia ei ehditty tarkastaa. Tällöin saattoi latojan huomautus päätyä
lehteen saakka.

Tyypillinen, lehden linjan kannalta harmiton latojan huomautus oli Uudessa Suomettaressa tammikuussa 1892. Se oli artikkelissa, jossa kerrottiin varakkaiden kiinalaisten hääjuhlatavoista. Niihin kuului mm. runsaat viinilahjat morsiamelle. Latoja muistutti palstan alalaidassa: Ehkäpä tämä ikivanha tapa sopii Kaanaan häitten vastapainoksi!

 

Kirja-alalla työehtoasiat kärjistyivät lakon asteelle vuonna 1900. Lehden kustantajat pikakouluttivat pääkaupungissa uutta työvoimaa siltä varalta, että lakko puhkeaa. Nämä pikakoulutetut tekivät opinnäytteenään pienen lehden, jonka ulkoasua helsinkiläinen Päivälehti arvioi. Latojatkin kommentoivat julkaisun ulkoasua: Ammattimiehistä näyttää se – –!!

Poliittiset huomautukset

Oululaisessa Kalevassa kerrottiin toukokuussa 1905 Kajaanissa järjestetystä nuorsuomalaisten vappujuhlasta, jota oli häirinnyt ”toisen aatesuunnan” edustaja. Artikkelissa mainittiin tämän vanhasuomalaisen häirikön nimi. Latoja huomautti: Saa kai pränikän ensi pääsiäisenä. Huomautuksella viitattiin vanhasuomalaisten suosioon venäläisviranomaisten keskuudessa.

Useimmat latojien huomautukset kumpusivat vuosisadan vaihteen voimapuolueiden nuor- ja vanhasuomalaisten välisestä poliittisesta väännöstä. Kun lehdet liputtivat voimakkaasti näkemystensä puolesta, sallittiin latojillekin samanmieliset huomautukset. Tai sitten ne olivat toimittajan kynästä lähtöisin.

Turun Sanomat alkoi ilmestyä nuorsuomalaisten lehtenä tammikuussa 1905. Lehdessä oli alkuvuosina useita latojien huomautuksia. Ensimmäinen latojan poliittinen kommentti julkaistiin kun lehti oli vasta kaksi viikkoa vanha. Tällöin lehti arvosteli turkulaista hovioikeuden asessoria. Hänen työstään perimiä maksuja latoja kommentoi Hra asessorin särkyrahaksi.

Toisenlainen latojan huomautus oli Turun Sanomissa elokuussa 1908. Latoja laittoi puumerkkinsä jo otsikkoon ja kommentoi: Metafysiikka – – ei käsittele luonnollisia asioita vaan yliluonnollisia. Tämäkin kyhäys on siitä loistavana todistuksena.

Työväenlehdistö laajeni nopeasti 1900- luvun alussa. Niissäkin latojat saivat huomautuksiaan julki, etenkin jos ne olivat lehden poliittisen linjan mukaisia. Mutta joskus toimituksen ja latojien sukset menivät ristiin. Tamperelainen Kansan Lehti kirjoitti elokuussa 1906, että lehti ei voi kilpailutilanteen vuoksi luopua kirjapainon yötyöstä. Aihe oli arka ja toimitus varoitti latojia, että huomautuksia ei sallita. Latoja kuitenkin lisäsi tekstin loppuun: Olisi latojillakin ollut tässä jotain muistuttamista, mutta koska toimitus jo ennakolta on ilmoittanut ei tykkäävänsä ”latojain muistutuksista” tässä asiassa, ollaan vaiti.

Huomautukset harvenevat

1920-luvulla latojien huomautusten sävy muuttui. Valtalehdissä niitä oli myös yhä harvemmin. Ajalle tyypillinen huomautus julkaistiin Haminan lehdessä huhtikuussa 1926. Lehtitaloon oli toimitettu makkaralähetys maistiaisiksi, ja kun siitä lehdessä kirjoitettiin, niin latojat liittivät mukaan kiitoksensa: Makkarat olivat mainioita, joten lausumme samanlaiset lähetykset vast’edeskin sydämellisesti tervetulleiksi. Lehden teon kotoisasta tunnelmasta kertoo Kajaani-lehdessä keväällä 1929 julkaistu sikäläisten lehtitalojen välisten hiihtokisojen tulosluettelo, johon latoja on liittänyt huomautuksen selittäen huonoa sijoitustaan: Tulos johtuu, ainakin osaltaan, varpaallisen katkeamisesta.

Kuoliniskun nämä huomautukset saivat keväällä 1948. Sanomalehti Vapaa Sana ladottiin kirjapaino Liike Oy:ssä. Kirjoitukseen, jossa arvosteltiin erään toimittajan kielenkäyttöä, oli konelatoja lisännyt ivallisen kommentin. Konelatoja oli kirjapainon luottamusmies, mutta joutui irtisanotuksi. Sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöt pitivät rikettä selvänä: kukaan ei saa tehdä ilman painotyön tilaajan suostumusta muutoksia tai lisäyksiä teksteihin.

Toki latojilla on ollut paljon huomautettavaa sekin jälkeen, mutta huomautukset on tehty suullisesti tai muulla tavoin. Vai oletko sinä törmännyt painetuksi asti päätyneisiin latojan huomautuksiin?

Teksti Markku Kuusela

Painovoimaa koulutukseen

Maaliskuisilla Sign, Print & Pack-messuilla julkistettiin graafisen alan suuri osaamistarvekysely. Alan liittojen ja Print&Media-lehden mukaan painoala tarvitsee nyt uusia tuulia ja uutta osaamista. Insinööriosaamisen ja -koulutuksen uudistamista työstetään myös Metropolia Ammattikorkeakoulun hankkeissa.

Graafinen tekniikka ja media-ala ovat ensimmäisinä kohdanneet digitalisaation haasteet. Monet uudet paino- ja tulostustekniikat, ekologisuuden vaatimukset, värinhallinta sekä prosessien nopeutta ja tehokkuutta parantavat
teknologiat ovat muuttaneet alaa. Vaihtoehtoisia kehityssuuntia on välttämätöntä tunnistaa, jotta ketteryys säilyisi. Lisäksi uutta kohti kannattaa mennä yhteistyössä.

Metropolian mediatekniikan koulutuksessa uskotaan, ettei tulevaisuus ole pelkästään digitaalinen. Koulutusta on kuitenkin uudistettava, jos nuoria halutaan painetun median opintoihin. Toimenpiteitä graafisen tekniikan osaamisen varmistamiseksi lähdettiin siksi viime vuonna selvittämään. Media-alan tutkimussäätiö ja C. V. Åkerlundin mediasäätiö myönsivät molemmat työhön apurahaa. Sekä painettuna että verkossa ilmestynyt Painovoimaa! Selvitys graafisen alan insinööriosaamistarpeista sekä koulutuksen houkuttelevuuden, kansainvälistymisen ja yhteistyörakenteiden lisäämisestä on tiekarttana jatkotoimille.

– Haastattelujen, sähköisen kyselyn ja kansainvälisen opetussuunnitelmavertailun tuloksena alalle ehdotetaan yhden lukukauden laajuista graafisen tekniikan sivuainekokonaisuutta, kertoo mediatekniikan tutkintovastaava Toni Spännäri.

– Paluuta entiseen laajaan ja erikoistuneeseen insinööritutkintoon ei näytä olevan. Julkinen rahoitus edellyttää korkeakouluilta mahdollisuutta joustavasti suoritettavaan moduulityyppiseen opiskeluun, väyläopintoja toisen asteen ammatillisen koulutuksen opiskelijoille sekä täydennyskoulutusmahdollisuuksia työelämässä toimiville. Erikoistuminen on hankittava opintoja räätälöimällä ja valinnaisia opintoja hyödyntämällä.

Uusi suunta koulutusajatteluun

Tulevaisuuden johtajat, yrittäjät, työntekijät ja kehittäjät ovat parhaillaan kasvamassa eri oppilaitoksissa ja korkeakouluissa. Jos graafinen tekniikka ja painoviestintä eivät näy tarjonnassa otsikkoina, opintojaksoina,
innovaatioprojekteina, uutisina ja valmistuneiden uratarinoina, ei opintoihin osata hakeutua eikä niitä ymmärretä kaivata.

Tilanne on vakava, sillä graafisen tekniikan korkeakoulutus on käytännössä loppunut Suomesta. Aalto-yliopisto lopetti sen jo vuosia sitten, Metropoliasta valmistuivat maamme viimeiset graafisen tekniikan insinöörit vuonna 2017. Ammattikorkeakouluihin kohdistuneiden suurten budjettileikkausten myötä koulutukselle ei ollut enää edellytyksiä. Metropoliassa on kuitenkin kirkastunut ajatus siitä, että kokonaisen tutkinnon tilalle olisi tärkeä luoda alan uusimman kehityksen ja sen tuomat monipuoliset työtehtävät huomioiva vapaasti valittava opintokokonaisuus.

– Hyvin erilaisten opiskelijoiden tulisi voida erikoistua painettuun mediaan ja työllistyä muuttuvaan graafisen ja mediaalan kenttään, Toni Spännäri toteaa ja jatkaa: – Koulutustaustan diversiteetillä varmistetaan alan uudistumiskykyä, mutta yhtä tärkeää on rakentaa matalan kynnyksen yhteiskehittelymallia yritysten tarpeiden
kuuntelemiseksi. Työelämälähtöinen koulutus on ammattikorkeakoulujen tärkein tehtävä.

Metropoliassa ja muissa laajan tekniikan alan ammattikorkeakouluissa graafisen tekniikan sivuainekokonaisuus soveltuisi erityisesti tieto-, media-, kone- ja automaatiosekä materiaali- ja pintakäsittelytekniikan opiskelijoille. Pakkaustekniikankin koulutuksessa painotekninen osaaminen on tärkeää. Myös liiketaloudessa markkinoinnin ja myynnin sekä kulttuurialalla graafisen suunnittelun tai vaikkapa tekstiili- ja sisustussuunnittelun opiskelijat hyötyisivät
painotekniikan ja -viestinnän sivuaineopinnoista. Kokonaisuus olisi hyvä avata myös täydennys- tai perehdytyskoulutukseksi yritysten työntekijöille sekä väyläopinnoiksi toisen asteen painoviestinnän opiskelijoille.

Vain laaja-alaisella yhteistyömallilla voidaan varmistaa sivuainekokonaisuuden kannalta riittävä määrä hakijoita, tavoitellut osaamistulokset ja koulutuksen järjestämisen taloudellinen tehokkuus. Painoalan työvoimatarve ei lukumääräisesti ole merkittävä, mutta osaamistarpeet ovat kasvaneet ja monipuolistuneet. Tilausta korkeakoulutukselle on, mutta kokonaan uudella tavalla toteutettuna.

Avointa oppimista ja tuoteajattelua

Uutta pedagogista lähestymistapaa havainnollistaa esimerkiksi viiden opintopisteen Painoviestinnän perusteet -opintojakso. Se on tarkoitus toteuttaa verkkokurssina niin, etteivät lähtökohtana ole painatustekniikat, vaan erilaiset valmiit, arjessa esillä olevat konkreettiset tuotteet. Ajoneuvoteippaus, banderolli, T-paita, aikakauslehti tai messuosasto ovat käsitteitä, joiden tuotantoprosessia avaamalla kiinnostus oppia lisää voi herätä.

Oppisisältöä tuotetaan yhteistyössä Stadin ammattiopiston ja Jyväskylän Gradian kanssa. Näissä molemmissa on alan intomielisiä kehittäjiä, ja toisen asteen painoviestinnän opiskelijat ovat potentiaalisia hakijoita korkeakouluopintoihin. Nykypäivän yritystoiminnan haasteissa ei usein riitä pelkkä painotekniikan osaaminen. Siksi sivuainekokonaisuuteen sisällytetään opintoja myynnistä, markkinoinnista ja vaikkapa kustannuslaskennasta. Kokonaisuuden osat voi suorittaa myös erillisinä opintoina.

Vetoapua kansainvälisestä yhteistyöstä

Sivuaineen lisäksi graafista tekniikkaa voi painottaa työharjoittelun ja opinnäytetyöaiheen suuntaamisen avulla. Tähän tarvitaan toimivaa yritysyhteistyötä. Sivuaineen rinnalla Metropoliassa rakennetaan myös suoria koulutuspolkuja ja vaihto-opintomahdollisuuksia alan huippukorkeakouluihin. Niiden tutkintotavoitteisesta tarjonnasta ja kesäkouluista avautuu erikoistumismahdollisuuksia printtimediaan. Painovoimaa!-selvityksen yhteydessä tehtiin benchmarking-matka maailman johtavaan alan korkeakouluun Hochschule der Medieniin, joka sijaitsee Stuttgartissa. Tarkoituksena oli tiivistää yhteistyösuhteita ja saada uusia näköaloja printtimedian tulevaisuuteen. Lisäksi mediatekniikan opiskelijoille järjestettiin syksyllä 2019 opintomatka Stuttgartiin, jossa tutustuttiin korkeakoulun englanninkieliseen Print Media Technologies -koulutusohjelmaan. Ajatuksena oli lisätä alan houkuttelevuutta ja osoittaa, miten erinomaiset mahdollisuudet suomalaisilla opiskelijoilla olisi viettää vaihtovuosi esimerkiksi Saksassa. Samassa yhteydessä vierailtiin Heidelbergin tehtailla Wieslochissa. Tutustuminen suuren kokoluokan moderneihin painokoneisiin, niiden tietotekniikkaa vahvasti hyödyntävään ohjaamiseen, erikoispainatukseen ja materiaalivirtojen hallintaan oli vaikuttava kokemus.

Yhteen hiileen puhaltamista 

Jotta graafinen ala olisi paremmin läsnä potentiaalisten opiskelijoiden arjessa, Metropolia haastaa kaikki toimijat parantamaan painetun median imagoa. On tärkeä nostaa nuorten tietoisuutta alan tarjoamista uramahdollisuuksista ja nykyaikaisista tieto- ja automaatiotekniikan sekä markkinoinnin, johtamisen ja esimiestyön suuntaan kehittyneistä
työympäristöistä. Metropolia lupaa aktiivisesti jakaa uratarinoita ja kesätyökokemuksia korkeakoulun hakukampanjoissa. Alussa mainittu graafisen alan osaamistarvekysely on vielä auki. Käy vastaamassa osoitteessa pmlehti.fi/kysely

Kirjoittajat:
Tuire Ranta-Meyer toimii yhteistyöstä ja verkostoista vastaavana johtajana Metropoliassa.
Pentti Viluksela toimi aiemmin Metropolian graafisen tekniikan yliopettajana.

Allan Frilander – kirjapainoammattilainen ja taiteilija

Koulupoikasena Allan Frilander seurasi tarkasti kotitalonsa pihapiirissä toiminutta
sanomalehti Keskisuomalaisen kirjapainoa. Hän kyseli ammattilaisilta, mitä kukin teki ja miten laitteet toimivat. Vastaanotto oli suopeaa, ja Allanista tuli tuttu näky tässä jyväskyläläisessä kirjapainossa.

frilander lukee
Allan Frilander kotisohvallaan tutkimassa kirjoittamaansa kirjaa.

Kun Frilander nuorena toimitti omaa koululaislehteä, hän kysyi faktorilta, voisiko sen tehdä kirjapainossa. Lupa myönnettiin, ja niin Frilander pääsi kastin ääreen. Ammattilaisten neuvoilla lehti tuli tehdyksi. Sen jälkeen faktori toi 12-vuotiaalle koululaiselle uutta ladottavaa, oikeita töitä, joista lupasi maksaa palkkaakin. Siitä se lähti. Valitsiko Allan ammatin vai ammatti Allanin?

Kirjapainoura jatkui Uuden Suomen kirjapainossa Helsingissä. Siellä Frilander suoritti konelatojan opin. Kun jyväskyläläinen kirjanpainaja Jalmari Mantere vieraili Uuden Suomen kirjapainossa, hän tokaisi Frilanderille: ”Mitä sinä täällä teet, sinua tarvitaan Jyväskylässä”. Tämän ”käskyn” ja samaan aikaan osuneen vuoden 1949 kirjaltajalakon siivittämänä Frilander palasi Jyväskylään.

Kun taidot karttuivat, alkoivat faktorin tehtävät kiinnostaa nuorukaista. Faktorikoulu olisi tarjonnut väylän edetä uralla, mutta Mantere ei ajatuksesta innostunut. Sen sijaan hän lupasi opettaa kaikki tarvittavat faktorintaidot. Suomen Faktoriliiton jäseneksi Frilander hyväksyttiin tammikuussa 1951. Jäsenkirjan mukaan hän on faktori numero 678.

Frilander_veistoksia
Frilanderin muovaamia veistoksia työhuoneen hyllyllä. Lintuaiheinen veistos on Frilanderin isän valmistama.

Frilanderin kyvyt tunnistettiin, ja hän sai stipendin ensimmäisille Drupa-messuille vuonna 1951. Myöhemmin hän kierteli myös Pohjoismaissa ja muun muassa Sveitsissä hakemassa tuntumaa alan kehitykseen ja uuteen, vasta läpimurtoaan tekevään offsettekniikkaan.

Mantereen kirjapainon jälkeen Frilander testasi faktorintaitojaan Työn Voiman kirjapainossa. Mutta suuremmat haasteet odottivat Keuruulla, jonne Otava oli perustamassa kokonaan uutta tuotantolaitosta. Frilander palkattiin sinne ylifaktoriksi vuonna 1955. Hänen tehtävänään oli johtaa laitoksen käyttöönottoa.

Seuraava haaste tuli Pietarsaaresta, jossa Jakobstads Tidningin kirjapainoon tarvittiin uudistustaitoista vetäjää. Toisin kuin aiemmat lyhyemmät työsuhteet, tuli Pietarsaaresta pitkä pesti. Se alkoi vuonna 1958 ja päättyi, kun Frilander jäi eläkkeelle vuonna 1983.

Frilander_taitavat kädet ja pieni kirja
Allan Frilander esittelee pienintä sitomaansa kirjaa.

Kuvanveistäjä ja faktori
Käden taidot, jotka olivat vieneet kastin ääreen, veivät Frilanderin myös taiteen pariin. Erilaiset muodot ja niiden luova toteuttaminen kiinnostivat, ja vapaa-aika täyttyi veistosten muotoilusta. Vuonna 1966 Frilanderin veistoksia oli ensimmäisen kerran esillä taidenäyttelyssä. Kyseessä oli yhteisnäyttely kahden taidemaalarin kanssa.

Sittemmin näyttelyitä on ollut eri puolilla Suomea ja ulkomaillakin. Frilanderin töitä on museoiden ja yksityisten kokoelmissa. Viimeisin Frilanderin näyttely järjestettiin Jyväskylässä kaksi vuotta sitten; se oli taiteilijan 90-vuotisjuhlanäyttely.

Kirjaimet ovat kiinnostaneet Frilanderia aina siitä lähtien, kun hän oppi lukemaan. Kiinnostus syveni muinaisiin kirjoitusjärjestelmiin saakka. Tästä kiinnostuksesta on syntynyt lukuisa joukko taideteoksia, joissa on mukana myös sokeain pistekirjoitusta. Niille, jotka eivät pistekirjoitusta osaa, teokset ovat visuaalisia, mutta sokeat pystyvät lukemaan niihin sisältyvän viestin.

Kirjapainoammatin peruja on myös Frilanderin kiinnostus kirjansidontaan. Hän osti Gutenberg-museosta Mainzista maailman pienimmäksi mainostetun kirjan. Sen koko on 5 x 6 mm. Se oli haaste, johon Frilander vastasi valmistamalla oman pienen kirjansa, mutta hän hävisi kuitenkin koossa (6 x 7 mm). Maailman pienin kirja on tehty liimasidoksena. Frilander päätti yrittää, kuinka pienen kirjan saa tehdyksi tavallisella lankamenetelmällä. Näin syntyi komea nahkakantinen teos, jonka koko on 10 x 15 mm.

Puinen painokone
Oman puusta tehdyn painokoneen rakentamista Frilander kokeili jo koululaisena. Ensimmäiset yritykset jäivät kesken, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan. Eläkkeelle jäätyään Frilander alkoi perusteellisesti tutkia painokoneen historiaa. Tavoitteekseen hän otti selvittää, millaisen laitteen Daniel Medelplan rakensi Pälkäneellä aapisten painamista varten vuonna 1719. Alkoi projekti, jonka tuloksena syntyi kaksi toimivaa puista painokonetta. Näistä ensimmäisessä puristusvoiman antoi puinen ruuvikierre. Frilander kuitenkin päätteli, että sellaista rakennetta Medelplanin koneessa tuskin oli. Niinpä hän rakensi toisen, vipuvarteen perustuvan koneen. Tämä jälkimmäinen kone on kesäisin nähtävillä Medelplan-museossa Pälkäneellä.

Frilander_jäsenkirja
Allan Frilanderin Suomen Faktoriliiton jäsenkirja vuodelta 1951.

Allan Frilander täytti tammikuussa 92 vuotta. Kuvanveistäjä-faktorin koti on täynnä taidetta. Jyväskylän kodin ulkovarastossa on ensimmäinen Frilanderin rakentamista toimivista puisista painokoneista. Sille olisi hyvä löytää koti, jossa laite voisi kertoa kahden suomalaisen kirjapainotaiturin – Medelplanin ja Frilanderin – elämäntyöstä. Laite on myös kunnianosoitus suomalaiselle lukutaidolle.

Kirjapaino ammattikasvatuksen uranuurtajana

Vaikka kuurot olivat jo 1900-luvun alkuvuosina osoittaneet, että he menestyvät kirjapainoammateissa siinä kuin kuulevatkin, oli työ- tai oppipaikan saanti heille vaikeaa. Kuurojen työllistymismahdollisuuksia parantamaan perustettiin Helsinkiin vuonna 1929 kuurojen oma kirjapaino Oy Surdus Ab.

Surdus oli osakeyhtiö. Osakkeiden tärkein anti omistajilleen oli kuurojen kirjatyöntekijöiden työllistäminen.

Kuurojen kirjapainon tärkeä taustahahmo oli Keskuskirjapainossa sitojana työskennellyt Oskar Wetzell. Hankittuaan vankan ammattitaidon hän perusti oman kirjansitomon ja otti sinne kuuroja ammattioppiin.

Kuurojen yhdistystoimintaan aktiivisesti osallistunut Wetzell oivalsi yritystoiminnan tuomat mahdollisuudet kuurojen työllistämisessä. Hänen aloitteestaan Kuurojen liitto käynnisti hankkeen, joka johti Surdus-kirjapainon perustamiseen. Surdus aloitti toimintansa Helsingin keskustassa Rikhardinkadulla ja työllisti aloittaessaan kahdeksan työntekijää ja kolme oppilasta.

Kuurojen keskuudessa oli riittävästi graafisen alan osaajia, joten kirjapaino toimi alkuun heidän johdollaan. Toiminnan vakiintuessa kävi kuitenkin ilmeiseksi, että yrityksen johtoon tarvittiin ammattilainen, jolla olisi kontakteja yritysmaailmaan sekä kokemusta muiden kirjapainojen johtamisesta. Tällainen henkilö löytyikin helposti.

Faktori Liljanderin ura Surduksessa

Kirjapainoalalla oppinsa 1900-luvun alussa suorittanut ja monissa kirjapainoissa faktorina toiminut Evert A. Liljander kiinnitettiin Surduksen tekniseksi johtajaksi toukokuussa 1936. Hän oli aiemmin ollut töissä mm. Norjassa, jossa oli työskennellyt kuurojen latojien kanssa. Myöhemmin helsinkiläisessä Kustannusosakeyhtiö Kirjan kirjapainossa hänen alaisenaan oli kuuro latoja, jonka kanssa Liljander tuli hyvin toimeen Norjassa opitun kommunikoinnin avulla.

Kun Surdus etsi teknistä johtajaa, nousi Liljanderin nimi heti esiin. Hän olikin Surduksen palveluksessa 27 vuotta. Liljander tunnetaan myös aktiivisena järjestöjyränä. Hän kuului Faktoriliiton liittohallitukseen vuosina 1951–1964 ja oli liiton sihteerinä 1951–1954. Jäätyään eläkkeelle Liljander toimi Faktoriliiton toimistonhoitajana vuoteen 1972 saakka. Tuolloin hän oli jo 78-vuotias.

Toiminnan laajetessa Surdus Oy muutti pois Rikhardinkadun ahtaista tiloista, ensin Aleksanterinkadulle ja sitten Meritullinkadulle. Vakiotilauskantaan kuuluivat kuurojen yhdistysten painotuotteet, mutta muutoin se toimi tavallisen liikekirjapainon tapaan.

Carl-Erik Martolan työvälineitä sekä hänen sitomiaan kirjoja.

Kun offsettekniikka syrjäytti rytinällä kohopainon 1970-luvulla, jouduttiin Surduksessa toteamaan, että rahkeet eivät riitä toiminnan jatkamisen kannalta välttämättömiin investointeihin. Kirjapainon toiminta loppui vuonna 1979.

Viidenkymmen toimintavuotensa aikana Surdus ehti tarjota monelle kuurolle pääsyn kirjapainoammatteihin. Tarkkoja lukuja ei ole, mutta on arveltu, että 1970-luvun lopulla kirjapainoalalla oli töissä jopa sata kuuroa. Läheskään kaikki eivät tulleet alalle Surduksen kautta, mutta se, että alalla oli jo pitkään ollut kuuroja ammattilaisia, auttoi muita kuuroja työpaikan hankinnassa.

Pieni näyttely –  paljon asiaa

Kuurot kirjatyöntekijät -näyttelyssä Helsingissä on vitriinissä esillä kuvalaattoja, kirjakkeita, kirjansidontaa liittyviä välineitä sekä työnäytteitä. Ne ovat peräisin museon omista ja juuri tähän näyttelyyn lahjoitetuista kokoelmista. Lahjoittajina ovat olleet kuurojen kirjatyöntekijöiden perikunnat. Sukujen vaalimat kulttuuriaarteet ovat näin päätyneet suuren yleisön nähtäville.

Kirjansidonnassa käytetty puristin ja kultausfiletteja Oskar Wetzellin sitomosta sekä Wetzellin sitomia kirjoja.

Näyttelyn tekstit on laatinut erikoistutkija Tiina Naukkarinen. Surdus Oy:n tarina tulee kerrotuksi, ja myös muita kuurojen Suomessa toteuttamia kirjapainohankkeita esitellään.

 

Näyttelyssä esitettävä lyhytelokuva on todellinen löytö. Filmin on kuvannut Rurik Pitkänen. Pitkänen aloitti latojanopin vuonna 1919 ja suoritti myöhemmin faktorin tutkinnon. Hän toimi Surduksen johtokunnassa sen alkuajoista aina kuolemaansa 1966 saakka. Filmistä on helppo havaita, että se on kirjapainoammattilaisen tekemä. En muista nähneeni toista yhtä hyvin kohopainoaikaisen siviilipainon toiminnasta kertovaa dokumenttia. Filmi on digitoitu Suomen kirjasäätiön tuella ja sen voi katsoa myös kotikoneella.

Surduksen toiminnasta kertova lyhytelokuva tarjoaa mielenkiintoisen matkan 1950-luvun
kirjapainoon. Pysäytyskuva R. Pitkäsen lyhytelokuvasta.

Vuonna 1907 perustettu Kuurojen museo on nykyisin osa Työväenmuseo Werstasta. Museon tehtävä on huolehtia Suomen kuurojen ja viittomakielisten kulttuuriperinnön tallentamisesta, tutkimisesta ja näytteillä pitämisestä. Kuurot kirjatyöntekijät -näyttely on avoinna yleisölle Valkeassa talossa Haagassa Ilkantie 4:ssä perjantaisin kello 12–16 sekä sopimuksen mukaan muulloinkin. Näyttely on esillä 4.9.2020 saakka ja sinne on vapaa pääsy.

Näyttelystä tehty verkkoversio löytyy Kuurojen museon kotisivuilta http://www.kuurojenmuseo.fi.

Teksti Markku Kuusela, kuvat Ilari Järvinen / Museokuva ja Markku Kuusela.

 

 

Kirjainprojekti vailla vertaa

Litografi Pentti O. Hiltunen on luovuttanut merkittävän typografia- ja kalligrafia-aiheisen kokoelmansa Päivälehden museolle. Hiltunen on vuosien mittaan restauroinut eli puhtaaksi piirtänyt ja dokumentoinut liki tuhat katoamassa olevaa kirjasinleikkausta sekä runsaasti erilaisia koristeaiheita ja monogrammeja.

Tänä syksynä 87 vuotta
täyttävä Pentti Hiltunen ja Ateneumin kurssilla tehty oma kuva 1940-luvun lopulta.

Hiltunen hakeutui 1940-luvun lopulla oppilaskokelaaksi Maanmittaushallituksen karttapainoon. Kolmen viikon koeajalla kokelaiden taidot punnittiin. Faktorin ohje oli: piirtäkää vaikka yksi kirjain päivässä. Oli oltava kärsivällinen ja huolellinen. Niin joukosta valikoituivat ne, joilla kädentaito riitti vaativaan ammattiin.

Litografin nelivuotiseen oppiin kuului myös jatkokoulutus Ateneumin taideteollisella kurssilla. Tiedot ja taidot jalostuivat. Hiltusesta tuli pätevä ammattilainen, ja hänen oppi-isänsä karttapainossa alkoi uskoa Hiltuselle myös ylimääräisiä töitä. Näitä olivat erityisesti silkkipainojen tarvitsemat viimeistelytyöt. Työpäivät venyivät ja kokemusta karttui.

Kun oppi-isä muutti pois Suomesta, jäi hänen laaja asiakaskuntansa Hiltuselle. Asiakaspohja mahdollisti pian oman yrityksen perustamisen. Syntyi Lito-Kuva, jonka vetäjänä Hiltunen toimi 45 vuotta.

Kivikaudelta reproaikaan
Offsettekniikka ja uudet tekstinvalmistus ja kuvankäsittelymenetelmät syrjäyttivät kivipainon tuotannollisena menetelmänä 1950-luvulla. Hyviä kuvantekijöitä ja puhtaaksipiirtäjiä kuitenkin tarvittiin. Oli vain käytettävä uutta tekniikkaa. Lito-Kuvaankin hankittiin ajanmukaiset tuotantovälineet, joista otettiin kaikki tehot irti. Tarkkapiirtoiset, ääriviivakorostustekniikkaa hyödyntävät rasterikuvat olivat Lito-Kuvan tunnustettu tavaramerkki.

Lito-Kuvan aikaan Hiltunen valmisti melkoisen määrän
kirjaimistoja, jotka sijoitettiin tyhjiin filmilaatikoihin.

Valoladonnan myötä markkinoille tulvi uusia fontteja, joita painojen asiakkaat vaativat käytettäväksi. Fontit olivat kalliita, yksi fontti saattoi 1970-luvun puolivälissä maksaa 10 000 markkaa (noin 8 500 €). Kyseistä fonttia tarvittiin ehkä vain muutamassa työssä.

Hiltunen ei halunnut satsata kalliisiin fontteihin. Hän hankki kuvat tarvittavan fontin kirjaimistosta ja suurensi ne kameran tai kopiokoneen avulla. Sen jälkeen hän siisti kirjaimet puhtaiksi ja tarvittaessa myös tekstasi niitä uudestaan.

Uudelleen työstetyt kirjaimet pienennettiin sitten haluttuun pistekokoon, jonka jälkeen uusia kirjainoriginaaleja saattoi kopioida rajattomasti. Näin saatiin haluttu fontti omaan käyttöön. Irtokirjaimina tosin, mutta kustannuksia säästäen. Näitä duunattuja fontteja ehti Hiltusen käsistä syntyä kymmenittäin, kunnes digiaika mullisti alan jälleen kerran. Valomekaaniset kirjasinfontit jäivät historiaan.

Kirjaimia pelastamaan
1990-luvun alun lama päätti Lito-Kuvan tarinan, ja Hiltunen siirtyi eläkkeelle. Se merkitsi uuden ja merkittävän työsaran alkua: katoamassa olevien kirjaimistojen pelastamista.

Maailmassa arvioidaan olevan liki 200 000 fonttia, ja uusia syntyy kaiken aikaa lisää. Fonttikirjastoista voi löytää kuvat useimmista käytössä olevista fonteista, mutta jotkut kirjaimistot ovat katomassa kokonaan. Niistä on vain satunnaisesti jäljellä olevia tuhruisia kuvia vanhoissa painotuotteissa. Kuitenkin näillä kirjaimistoilla on paikkansa typografian historiassa. Näitä fontteja Hiltunen ryhtyi pelastamaan.

Kirjainten suunnittelijoiden työlle ei edes mielikuvitus ole asettanut rajoja.

Herätteen pelastustyöhön antoivat Lito-Kuvan aikaan itse duunatut fontit. Kädentaito oli edelleen tallella, ja Lito-Kuvan aikaista menetelmää saattoi soveltaa kotonakin, jonne Hiltunen hankki reprokameran ja muut tarpeelliset välineet.

Lähdeaineistoa, vanhoja mallikirjoja ja esitteitä alkoi kertyä, kun tieto Hiltusen harrastuksesta levisi alan ihmisten keskuudessa. Mutta työ ei ollut helppoa. Vanhojen mallien aakkoset olivat usein erikokoisia ja ryhmittelyt erimuotoisia. Lisäksi oli tavallista, että malleista puuttui kirjaimia. Aluksi Hiltusta hirvitti täydentää puutteellisia kirjaimistoja omilla versioilla, mutta kun jälki näytti hyvältä, kirjaimistot tulivat täydennetyiksi.

Kotioloissa onnistui vaativimpienkin anfangikirjainten työstäminen. Hiltunen kertoo tarvittaessa suurentaneensa kirjaimen jopa yli 400 prosentin kokoon. Tällöin siistiminen kävi helpommin, mutta vei rutkasti aikaa. Hiltunen käytti työskentelyssään myös maskikalvoja ja
muita reprovälineitä.

Kauniit kirjaimet -näyttelyyn kuuluu myös Hiltusen eri tekniikoilla tekemiä tauluja, kuten tämä kirjapainotaidon perustanlaskijaa esittävä työ.

Nyt Hiltunen on jäänyt eläkkeelle myös harrastuksestaan. Työnsä keskeisen sisällön, niin pelastetut fontit kuin reprokuvauksen tekniikkaa syventävät opit, hän on koonnut Kauniit kirjaimet -näyttelyksi. Se on kiertänyt useissa kirjastoissa ja ollut esillä jopa Rekolan kirkossa. Näyttely on nyt siirretty Päivälehden museon kokoelmiin, joten pelastetut fontit ovat saaneet uuden kodin.

 

 

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

 

Paperin ja painovärin tuoksu kuuluvat kesään!

Tiesitkö, että aivan Vaasan kupeessa on graafisen alan ystäviä kiinnostava tutustumiskohde? Stundarsin ulkoilmamuseossa Mustasaaressa on toimiva kirjapainomuseo. Vierailu painovärin- ja paperipölyntuoksuiseen museoon tuo kesäpäivään nostalgista tunnelmaa.

Kirjapainomuseon ensimmäisessä huoneessa on toimittajan työpöytä

Stundars on niin sanottu elävä museo, jonka teemana on pohjalainen käsityöläiskylä. Alueella olevat mökit sisustuksineen kuvaavat 1800–1900-lukujen vaihteen maaseudun elämää talonpoikien, käsityöläisten ja tilattoman väestön näkökulmasta. Stundarsissa vaalitaan entisaikojen käsityöläistaitoja vuosittaisilla tapahtumilla, esimerkiksi käsityöläispäivillä, aikamatkoilla, juhlilla ja markkinoilla. Kesäisin ovat avoinna omien aikataulujensa mukaan muun muassa kirjapaino, sepänpaja, ruukunvalajan paja ja messinkivalimo.

Kirjapainot eivät tosin kuuluneet suomalaisiin maaseutukyliin 1800-luvulla, sillä niitä sai perustaa vain kaupunkeihin. Ensimmäinen maaseutukirjapaino perustettiin Oulunkylän maalaiskuntaan vuonna 1919. Mutta tästä yksityiskohdasta ei tarvitse välittää, sillä toimiva kirjapainomuseo sopii hyvin Stundarsin museokylään. Kirjapainothan olivat pitkälti käsityövaltaisia aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.

Käsikirjoitus on paikallaan tenakkelissa
odottamassa, että käsinlatoja aloittaa
työnsä.

Vaasalaista perinnettä

Oikeastaan Stundarsin kirjapainomuseota voi pitää myös vaasalaisena. Museo näet toimii Vaasasta siirretyssä puurakennuksessa. Rakennus on peräisin 1800-luvulta ja rakennettu alkujaan teollisuuskäyttöön. Museon kirjapainoesineistö on pääosin Vasabladetin kirjapainosta. Jonkin verran esineitä on tuotu myös muista vaasalaisista kirjapainoista sekä helsinkiläisistä ja turkulaisista ruotsinkielisistä kirjapainoista.

Vaasalla on aivan erityinen asema suomalaisessa kirjapainohistoriassa. Ennen Vaasaa suomalaisia kirjapainokaupunkeja olivat vain Turku (1642) ja Viipuri (1689). Vaasaan ensimmäinen kirjapaino perustettiin vuonna 1776. Helsinki sai oman kirjapainonsa vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Vuonna 1856 perustettu Vasabladet (alkuaan Wasabladet) on puolestaan Suomen toiseksi vanhin jatkuvasti ilmestyvä sanomalehti. Juuri Vasabladetin julkaisijayhtiö luovutti toiminnastaan tallentamansa historiallisen kokoelman Stundarsin museolle
1970–1980-lukujen taitteessa.

Mikael Lassfolk ja Stundarsin Linotyperivilatomakone, joka on ollut käytössä
Vasabladetin latomossa.

Työnäytökset toiminnan ydin

Stundarsin kirjapainomuseon työnäytöstoimintaa pyörittää viiden aktiivin ryhmä. Heidän toimintansa painottuu kesäaikaan. Ryhmään kuuluvan, konelatojana työuransa tehneen Mikael Lassfolkin mukaan he opastavat ryhmiä, päivystävät museolla ja huolehtivat tilojen esittelystä. Museon laitteilla he myös valmistavat kylttejä ja julisteita museolle sekä tuotteita myytäväksi museokauppaan.

Kirjapainoaktiivien ohella Stundarsin monipuolisesta työnäytöstoiminnasta vastaa peräti satakunta jäsentä kattava mestarikilta, joka koostuu eri ammattialojen taitajista. Stundarsin kirjapainossa esillä oleva esinekokoelma on tyypillinen kohopainokauden tekniikkaan keskittyneille kirjapainomuseoille. Samanlaisia laitteita on kokoelmissa niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Stundarsissa nämä välineet ja koneet on kotoisen ahtaasti sijoitettu. Vedokset kuivuvat seinillä, työnäytteitä on siellä täällä, ja ladelmat sekä kuvalaatat ovat pöydillä katsojien ihmeteltävinä. Juuri tällaista oli varmaan 1800-luvun kirjapainoissa, joissa tilaa oli aina liian vähän.

Latomon ja painon lisäksi esillä on toimituksen huone ja kirjansitomo. Osa esineistä on selvästi tuoreempia kuin miljöö antaisi odottaa, mutta koska tilassa tehdään myös töitä ja järjestetään työnäytöksiä, vastaa esineistö käytännön tarpeita. Tunnelma on aito.

Stundarsin museon kirjakekastit ovat
peräisin Vasabladetin ja Framin kirjapainoista
Vaasasta.

Suomen vanhin painolaite

Yksi Stundarsin erikoisuuksista on vanhin Suomessa käytössä ollut ja tähän päivään säilynyt painolaite, metallinen nykäisin. Se on peräisin jo 1800-luvun alkupuolelta. Tiettävästi laite tuotiin Vaasaan Wolffin kirjapainoon vuonna 1838 Tukholmasta.

Wolffin kirjapaino kasvoi vauhdilla, ja vuonna 1847 sinne hankittiin Suomen ensimmäinen pikapainokone eli ”joutupräntti”. Wolffin paino ajautui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin, ja pikapainokone myytiin Porvooseen. Sen jälkeen vanha tukholmalaislaite oli jälleen Vaasan ykköskoneena. Näin siitäkin huolimatta, että laite vaurioitui vanhan Vaasan tulipalossa vuonna 1852. Kirjapainorakennus paloi, ja toisessa kerroksessa ollut painolaite putosi lattian läpi. Se saatiin kuitenkin korjatuksi ja laite toimintakuntoon. Sillä painetaan työnäytöksissä vieläkin.

Käy tutustumassa Stundarsin museon aukiolo- ja tapahtumatietoihin: http://www.stundars.fi

Kirjansitomossa on esillä kirjansidonnan
työvaiheita kuvaavia esineitä. Tällä
pöydällä on myös Stundarsissa tehtyjä
joulukortteja, jotka ovat joulun aikaan kysyttyjä tuotteita.
Stundarsin museokirjapainon painotuotteita.

 

 

 

Faktori Medelplan ja hänen aapisensa

Suuren Pohjansodan (1700–1721) aikana venäläiset miehittävät Suomen. Sota ja nälkä olivat näännyttäneet kansaa ja miehityksen aikana sitä uhkasi henkinen taantuminen. Vanhat aapiset oli puhki luettu eikä uusia saatu, sillä suomalaiset kirjapainot olivat tuhoutuneet tai paenneet Ruotsiin.

8_Komeetta.jpg

Lukutaidon opetuksesta vastanneet papit olivat huolissaan: miten estää lukutaidon rapistuminen, mistä voisi saada aapiskirjoja? Syvällä Hämeessä pulmaan keksittiin ratkaisu – faktori Daniel Medelplan.

Turussa 1650-luvun lopulla syntynyt Daniel Medelplan aloitti työt kirjapainossa jo varhain. Hän työskenteli sekä latojana että painajana ja oli myös taitava painokuvalaattojen tekijä. Kun Viipuriin perustettiin uusi kirjapaino 1689, kutsuttiin Medelplan sen faktoriksi.

Kirjapaino toimi hänen johdollaan menestyksekkäästi, mutta sitten ”ammatin ulkopuoliset syyt” katkaisivat Medelplanin uran.10_Kallosammal

Vuonna 1694 paljastui, että hänellä oli suhde perheen apulaisena olleen vaimon siskon tyttären kanssa. Tästä aikalaiskäsityksen mukaan jyrkästi kielletystä suhteesta ehti syntyä pari lastakin. Laki oli ankara. Medelplan ja hänelle lapset synnyttänyt tyttö tuomittiin kuolemaan.

Tuomioita ei kuitenkaan pantu toimeen, vaan hovioikeus muutti ne korkeiksi sakkorangaistuksiksi. Kun Medelplan ei kyennyt sakkoja maksamaan, hän joutui virumaan muutaman vuoden vankilassa. Vuonna 1697 hänet vapautettiin ja karkotettiin Viipurista. Sitä ennen hän joutui kärsimään kujanjuoksu rangaistuksen.

Viipurin vuosien jälkeen Medelplanin vaiheista tiedetään hyvin vähän. Vuonna 1713 hän asettui perheineen Pälkäneelle Taurialan kylään. Värjärinä toimineen kirjanpainajan maine tunnettiin ja niin papisto osasi kääntyä hänen puoleensa aapiskirja-asiassa.

Miten painaa kirja ilman kirjapainoa?

Medelplan olikin ehkä ainoa, jolla oli edellytyksiä selvitä tehtävästä. Hän oli monipuolinen ammattilainen jolla oli myös keksijän ominaisuuksia. Yhdistelemällä alalla aiemmin oppimaansa tietoutta ja soveltamalla sitä saatavilla oleviin tarvekaluihin, hän alkoi valmistella aapisen painamista.

Medelplanin aapisessa oli 28 sivua ja sen esikuvana oli jokin aiemmin käytössä ollut aapinen. Koska kirjapainovälineitä ei ollut saatavilla, työ piti aloittaa etsimällä kuvalaatan valmistamiseen parhaiten sopiva puulaji, ja valmistaa siitä puulaatat. Sitten sivut oli nakerrettava kirjain kerrallaan. Se oli aikaa vaativaa työtä. Toivottavasti työkalut olivat hyvässä terässä!

Kun laatat olivat valmiit, tarvittiin painokone. Senkin Medelplan rakensi itse. Millainen kone se oli, sitä ei varmuudella tiedetä. Eikä kirjaa voi painaa ilman painoväriä. Niinpä Medelplan joutui kehittämään värin, jolla painaminen onnistui. Onneksi hän oli perehtynyt myös värien valmistukseen, sillä kirjapainot keittivät tuohon aikaan tarvitsemansa värit itse.

Haikara

On arveltu, että Medelplan valmisti myös kirjaa varten tarvitsemansa paperin. Todennäköisesti paperia oli kuitenkin saatavissa muuta kautta. Suomessa oli ollut paperimyllyjä jo 1600-luvun puolelta lähtien. Jos ne eivät sodan vuoksi olleet toiminnassa, niin kirjan tilanneella papistolla oli ehkä kontakteja tai suhteita, joilla tarvittavan paperimäärän sai toimitetuksi.

Sankariteon jälkimaine

Medelplanin painamaa aapista kutsutaan Pälkäneen puuaapiseksi. Painosmäärää ei tiedetä ja viimeinen tunnettu kappale kirjasta tuhoutui Turun palossa 1827. Kirjan nähneet ovat kuitenkin kirjoittaneet siitä huomioita, ja siksi kirjan olemassaolo tunnetaan.

Puuhun leikattu - käsin painettu -näyttely Päivälehden museossa 19. 10. 2010.
Jyväskyläläisen faktori Allan Frilanderin puulaatalle leikkaamia aapisen sivuja. Frilander käyttää valmistamissaan rekonstruktioissa samaa tekniikkaa, jota Medelplan aikoinaan käytti. Frilanderin rakentama puinen painolaite on toimiva rekonstruktio laitteesta, jollaisella Medelplan todennäköisesti aikoinaan puuaapisen painoi. Kuva: Päivälehden museo.

On vaikea arvioida, miten suuri vaikutus Medelplanin aapisella oli suomalaisten lukutaidon säilymiseen. Puuaapiset valmistuivat juuri silloin, kun tarve oli suurin, mutta olot maassa rauhoittuivat vähitellen ja kirjapainotoiminta käynnistyi uudelleen. Alun perin hanke oli paikallinen, mutta jos olot olisivat jatkuneet melskeisinä, niin Medelplanin leikkaamilta puulatoilta olisi voitu painaa lisää kirjoja. Niin varmasti aapisen painokuntoon saattanut Medelplan kuin sen tilaajatkin ajattelivat. Kansan lukutaitoa haluttiin vaalia ja siksi aapisia tarvittiin.

Tämä tiedostetaan myös Puuaapisen kotikunnassa Pälkäneellä. Siellä vietetään tänä vuonna Medelplanin ja Pälkäneen puuaapisen 300-vuotisen ilmestymisen kunniaksi Lukutaidon juhlavuotta. Kunnassa järjestään paljon juhlavuoden ohjelmaa.

Kesäviikonloppuisin avoinna oleva Pälkäneellä toimivan Daniel Medelplanin museon vuoden teemana ovat aakkoset. Museossa voi tutustua jyväskyläläisen kuvanveistäjä-faktorin Allan Frilanderin rakentamaan rekonstruktioon Medelplanin painolaitteesta. Frilander on tutkinut, millaisia edellytyksiä Medelplanilla oli aapisen valmistamiseen ja painolaitteen ohella myös leikannut puulaatoille samanlaisia sivuja, joita Pälkäneen puuaapisessa oli. Museon kesäkauden avajaisia vietetään sunnuntaina 2.6.2019, ja sen aukiolo- ja muihin tietoihin voi tutustua museon kotisivuilla.

Puuhun leikattu - käsin painettu -näyttely Päivälehden museossa 19. 10. 2010.
Jyväskyläläisen faktori Allan Frilanderin rakentama puinen painolaite. Se on toimiva rekonstruktio laitteesta, jollaisella Medelplan todennäköisesti aikoinaan Puuaapisen painoi. Kuva: Päivälehden museo.

Teksti Markku Kuusela, kuvat Markku Kuusela ja Päivälehden museo.

___

Daniel Medelplan oli aikansa huomattavin puupiirtäjä Suomessa. Hän ei signeerannut töitään, mutta tutkija Anna Perälä on onnistunut jäljittämään Medelplanin työt sitkeän aikalaisdokumentteihin ja tyyliseikkoihin pohjautuvan tutkimuksen sekä vankan asiantuntemuksensa avulla.

Perälän mukaan Medelplan ei ollut piirtäjänä varsinainen tyylitaituri, mutta puulaatan teknisen valmistuksen hän hallitsi hyvin. Jutun kuvat on Medelplanin valmistamia kirjojen kuvituskuvia.

 

Uutta tänään, museoon huomenna

Kohopainotekniikasta offsetiin siirtyminen 1960-luvulta lähtien merkitsi dramaattista murrosta kirjapainoissa. Vanha tekniikka ei enää soveltunut tuotantoon. Kohopainokoneet romutettiin ja tonneittain kirjasinmateriaalia ja kuvalaattoja hävitettiin.

Meno hirvitti perinteestä huolta kantavia alan ammattilaisia. Tehtiin aloitteita yrityskohtaisten museokokoelmien kokoamisesta. Toisinaan yritysten omistajat näitä aloitteita tukivatkin. Näin syntyi myös Sanoma Oy:n kirjapaino- ja toimitustyön esinekokoelma.

loota ja vasara_IMG_5783
Offsetpainopellistä valmistettu säilytyslaatikko, omatekoinen vasara sekä paperipaino, joka on valmistettu valamalla lyijysulalla iso avain kiinni peltirasiaan.

Esineiden talteenotto ei ollut summittaista, vaan sen tekivät alan ammattilaiset. Tavoitteena oli kerätä tuotantovälineistä kokoelma, jonka avulla voitaisiin rakentaa pieni toimiva kirjapaino. Myös sanomalehden painopinnanvalmistuksesta, painamisesta ja postitustekniikasta kerättiin keskeistä esineistöä.

Kokoelmaan otettiin lisäksi yhtiön historiaan liittyviä esineitä, kuten Sanomien ensimmäinen offsetpainokone. Kokoelmaan päätyi myös Sanomien ostamien kirjapainojen esineistöä.

Perinteisistä esineistä toimiva museo

Esinekokoelma oli varastoituna vuoteen 2001 saakka, jolloin Päivälehden museo aloitti toimintansa Ludviginkadulla Helsingissä. Kokoelmaa oli jo aiemmin luetteloitu ja tutkittu, mutta nyt osa siitä saatiin myös esille uuden museon näyttelyyn. Vuonna 2007 tehdyn museouudistuksen yhteydessä museotilaan avattiin Painokellari, jonne kirjapainoesineistöä saatiin runsaammin esille. Pääkaupungin sydämessä on siitä lähtien ollut toimiva kirjapainomuseo.

Painokellarissa kokoelman esineet ovat käytössä. Työnäytöksissä rivilatomakoneella ladotaan ja Siipiheikulla painetaan. Käsinlatojat näyttävät aidoilla välineillä miten ladelmat syntyvät ja taittajat perehdyttävät museovieraat metalli- ja paperitaiton salaisuuksiin.

Painokellarin toiminnasta on kantautunut viestejä nuorten taiteilijoiden pariin. Projekteja, joissa he ovat valmistaneet töitään perinteisellä kirjapainotekniikalla on toteutettu Painokellarin tiloissa ja sen välineillä. Museon kokoelma palvelee hyvin myös graafisen alan ammattikoulutusta. Opastukset ja työpajat johdattavat kirjapainotaidon juurille.

omatekoiset veitset_IMG_5787
Kirjapainojen ehkä yleisimmät omatekoiset välineet olivat erilaiset metallilinjoista valmistetut veitset.

Kokoelmien erikoisuuksia

Kirjapainomuseoiden näyttelyissä – niin maailmalla kuin Suomessakin – on esillä samankaltaisia esineitä. Toki jokaisella esineellä on kerrottavana oma tarinansa, mutta toimintaperiaatteiltaan ne eivät juuri toisistaan eroa.

Kokoelmissa on kuitenkin myös sellaisia esineitä, jotka helposti jäävät museon esinevaraston kätköihin, koska niihin liittyviä tarinoita ei tunneta. Päivälehden museon vanhoista ammattilaisista koostuva työnäytösporukka ja muu ammatillinen verkosto on auttanut tunnistamaan näitä erikoisuuksia.

Tällaisia ovat mm. työntekijöiden itse valmistamat työvälineet. Rivilatomakoneen mönttööri on tehnyt makkaranpaistotikusta padan suuhun hyvin istuvan puhdistusvälineen taivuttamalla sen vartta ja liittämällä tikun kärkiosaan huopapaloja. Tyhjästä sardiinipurkista on saatu hyvä ja tukeva käsikirjoituspiikki asettamalla siihen pitkä naula ja täyttämällä se sulalla lyijyllä. Veitsiä moniin tarpeisiin valmistettiin kirjapainojen linjamateriaaleista ja käytetyistä offsetpainolevyistä sai mainioita säilytysastioita reunat taivuttamalla.

Myös kotoa voitiin tuoda apuvälineitä työmaalle. Tyhjäksi käytetty leivinjauhepurkki kelpasi vaseliinin säilytykseen ja nuuka painaja otti säilykepurkinkin uusiokäyttöön. Kun väri pestiin painokoneesta pois, painaja keräsi ylimääräisen värin purkkiin. Asiakastöihin tätä väriä ei käytetty, mutta vedosten ottamiseen se kelpasi.

Omatekoiset välineet kertovat usein enemmän työstä ja sen tekijöistä kuin isot ja monimutkaiset laitteet.

hierogly_IMG_5765
Päivälehden museon kokoelmien yksi erikoisuus on lajitelma hieroglyfejä. Ne on tilattu Puromiehen kirjapainolle Saksasta 1930-luvulla.

Miten museoida tätä päivää?

Päivälehden museo on Helsingin Sanomain Säätiön ylläpitämä museo ja toimii kokonaan säätiöltä saamansa rahoituksen varassa. Museo on kuitenkin ottanut kantaakseen valtakunnallisen vastuun sanomalehden valmistuksen liittyvän perinteen tallentamisesta. Tämän tehtävän hoitamiseen sillä on hyvät edellytykset. Museolla on tiiviit kontaktit mm. Helsingin Sanomien toimitukseen ja tuotantoon, ja näin se pystyy seuraamaan alan kehitystä sekä toimitustyön että lehden valmistuksen osalta.

Nykypäivän tallentaminen on haastavaa. Lehdet valmistetaan painokuntoon tietokoneilla. Tuotantoon käytettyjen tietokoneiden tallentaminen ei kerro yhtä havainnollisesti sivujen valmistamisesta kuin perinteiset koneet tai reprokamerat. Siksi tallentamiseen on täytynyt etsiä uusia tapoja.

Työprosessien kuvaus haastattelujen, kuvien ja videoinnin avulla on nykyaikainen tapa saada talteen oleellisimman tiedot työprosessin kulusta niin toimitustyössä kuin lehden valmistuksessakin. Tämän ns. nykydokumentoinnin lisäksi museo kartuttaa kokoelmiaan myös käytöstä poistuvilla esineillä. Jos esimerkiksi rotaatiopainajalla tai postituksen työntekijällä on käytössään kotikutoinen vempain, jolla hän avittaa päivittäisten töidensä tekemistä, niin sellaisen loppusijoituspaikka on ehdottomasti museossa. Teksti ja kuvat Markku Kuusela

nykäisin_IMG_5740
Lapset pääsevät työpajoissaan vedostamaan kuvia Weilin+Göösin ensimmäisellä painolaitteella, Sakassa 1860-luvulla valmistetulla painolaitteella.

 

Mene myös nettiin!
Päivälehden museon kokoelmasta vain murto-osa on esillä näyttelytiloissa.

Muihin  kokoelman esineisiin pääsee kuitenkin tutustumaan internetin kautta.

Osoitteessa http://www.arjenhistoria.fi voi hakea tietoja lähes 800:sta museon esineestä. Julkaistavien
esinetietojen määrä kasvaa kaiken aikaa.