Allan Frilander – kirjapainoammattilainen ja taiteilija

Koulupoikasena Allan Frilander seurasi tarkasti kotitalonsa pihapiirissä toiminutta
sanomalehti Keskisuomalaisen kirjapainoa. Hän kyseli ammattilaisilta, mitä kukin teki ja miten laitteet toimivat. Vastaanotto oli suopeaa, ja Allanista tuli tuttu näky tässä jyväskyläläisessä kirjapainossa.

Allan Frilander kotisohvallaan tutkimassa kirjoittamaansa kirjaa.

Kun Frilander nuorena toimitti omaa koululaislehteä, hän kysyi faktorilta, voisiko sen tehdä kirjapainossa. Lupa myönnettiin, ja niin Frilander pääsi kastin ääreen. Ammattilaisten neuvoilla lehti tuli tehdyksi. Sen jälkeen faktori toi 12-vuotiaalle koululaiselle uutta ladottavaa, oikeita töitä, joista lupasi maksaa palkkaakin. Siitä se lähti. Valitsiko Allan ammatin vai ammatti Allanin?

Kirjapainoura jatkui Uuden Suomen kirjapainossa Helsingissä. Siellä Frilander suoritti konelatojan opin. Kun jyväskyläläinen kirjanpainaja Jalmari Mantere vieraili Uuden Suomen kirjapainossa, hän tokaisi Frilanderille: ”Mitä sinä täällä teet, sinua tarvitaan Jyväskylässä”. Tämän ”käskyn” ja samaan aikaan osuneen vuoden 1949 kirjaltajalakon siivittämänä Frilander palasi Jyväskylään.

Kun taidot karttuivat, alkoivat faktorin tehtävät kiinnostaa nuorukaista. Faktorikoulu olisi tarjonnut väylän edetä uralla, mutta Mantere ei ajatuksesta innostunut. Sen sijaan hän lupasi opettaa kaikki tarvittavat faktorintaidot. Suomen Faktoriliiton jäseneksi Frilander hyväksyttiin tammikuussa 1951. Jäsenkirjan mukaan hän on faktori numero 678.

Frilanderin muovaamia veistoksia työhuoneen hyllyllä. Lintuaiheinen veistos on Frilanderin isän valmistama.

Frilanderin kyvyt tunnistettiin, ja hän sai stipendin ensimmäisille Drupa-messuille vuonna 1951. Myöhemmin hän kierteli myös Pohjoismaissa ja muun muassa Sveitsissä hakemassa tuntumaa alan kehitykseen ja uuteen, vasta läpimurtoaan tekevään offsettekniikkaan.

Mantereen kirjapainon jälkeen Frilander testasi faktorintaitojaan Työn Voiman kirjapainossa. Mutta suuremmat haasteet odottivat Keuruulla, jonne Otava oli perustamassa kokonaan uutta tuotantolaitosta. Frilander palkattiin sinne ylifaktoriksi vuonna 1955. Hänen tehtävänään oli johtaa laitoksen käyttöönottoa.

Seuraava haaste tuli Pietarsaaresta, jossa Jakobstads Tidningin kirjapainoon tarvittiin uudistustaitoista vetäjää. Toisin kuin aiemmat lyhyemmät työsuhteet, tuli Pietarsaaresta pitkä pesti. Se alkoi vuonna 1958 ja päättyi, kun Frilander jäi eläkkeelle vuonna 1983.

Allan Frilander esittelee pienintä sitomaansa kirjaa.

Kuvanveistäjä ja faktori
Käden taidot, jotka olivat vieneet kastin ääreen, veivät Frilanderin myös taiteen pariin. Erilaiset muodot ja niiden luova toteuttaminen kiinnostivat, ja vapaa-aika täyttyi veistosten muotoilusta. Vuonna 1966 Frilanderin veistoksia oli ensimmäisen kerran esillä taidenäyttelyssä. Kyseessä oli yhteisnäyttely kahden taidemaalarin kanssa.

Sittemmin näyttelyitä on ollut eri puolilla Suomea ja ulkomaillakin. Frilanderin töitä on museoiden ja yksityisten kokoelmissa. Viimeisin Frilanderin näyttely järjestettiin Jyväskylässä kaksi vuotta sitten; se oli taiteilijan 90-vuotisjuhlanäyttely.

Kirjaimet ovat kiinnostaneet Frilanderia aina siitä lähtien, kun hän oppi lukemaan. Kiinnostus syveni muinaisiin kirjoitusjärjestelmiin saakka. Tästä kiinnostuksesta on syntynyt lukuisa joukko taideteoksia, joissa on mukana myös sokeain pistekirjoitusta. Niille, jotka eivät pistekirjoitusta osaa, teokset ovat visuaalisia, mutta sokeat pystyvät lukemaan niihin sisältyvän viestin.

Kirjapainoammatin peruja on myös Frilanderin kiinnostus kirjansidontaan. Hän osti Gutenberg-museosta Mainzista maailman pienimmäksi mainostetun kirjan. Sen koko on 5 x 6 mm. Se oli haaste, johon Frilander vastasi valmistamalla oman pienen kirjansa, mutta hän hävisi kuitenkin koossa (6 x 7 mm). Maailman pienin kirja on tehty liimasidoksena. Frilander päätti yrittää, kuinka pienen kirjan saa tehdyksi tavallisella lankamenetelmällä. Näin syntyi komea nahkakantinen teos, jonka koko on 10 x 15 mm.

Puinen painokone
Oman puusta tehdyn painokoneen rakentamista Frilander kokeili jo koululaisena. Ensimmäiset yritykset jäivät kesken, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan. Eläkkeelle jäätyään Frilander alkoi perusteellisesti tutkia painokoneen historiaa. Tavoitteekseen hän otti selvittää, millaisen laitteen Daniel Medelplan rakensi Pälkäneellä aapisten painamista varten vuonna 1719. Alkoi projekti, jonka tuloksena syntyi kaksi toimivaa puista painokonetta. Näistä ensimmäisessä puristusvoiman antoi puinen ruuvikierre. Frilander kuitenkin päätteli, että sellaista rakennetta Medelplanin koneessa tuskin oli. Niinpä hän rakensi toisen, vipuvarteen perustuvan koneen. Tämä jälkimmäinen kone on kesäisin nähtävillä Medelplan-museossa Pälkäneellä.

Allan Frilanderin Suomen Faktoriliiton jäsenkirja vuodelta 1951.

Allan Frilander täytti tammikuussa 92 vuotta. Kuvanveistäjä-faktorin koti on täynnä taidetta. Jyväskylän kodin ulkovarastossa on ensimmäinen Frilanderin rakentamista toimivista puisista painokoneista. Sille olisi hyvä löytää koti, jossa laite voisi kertoa kahden suomalaisen kirjapainotaiturin – Medelplanin ja Frilanderin – elämäntyöstä. Laite on myös kunnianosoitus suomalaiselle lukutaidolle.

Kirjapaino ammattikasvatuksen uranuurtajana

Vaikka kuurot olivat jo 1900-luvun alkuvuosina osoittaneet, että he menestyvät kirjapainoammateissa siinä kuin kuulevatkin, oli työ- tai oppipaikan saanti heille vaikeaa. Kuurojen työllistymismahdollisuuksia parantamaan perustettiin Helsinkiin vuonna 1929 kuurojen oma kirjapaino Oy Surdus Ab.

Surdus oli osakeyhtiö. Osakkeiden tärkein anti omistajilleen oli kuurojen kirjatyöntekijöiden työllistäminen.

Kuurojen kirjapainon tärkeä taustahahmo oli Keskuskirjapainossa sitojana työskennellyt Oskar Wetzell. Hankittuaan vankan ammattitaidon hän perusti oman kirjansitomon ja otti sinne kuuroja ammattioppiin.

Kuurojen yhdistystoimintaan aktiivisesti osallistunut Wetzell oivalsi yritystoiminnan tuomat mahdollisuudet kuurojen työllistämisessä. Hänen aloitteestaan Kuurojen liitto käynnisti hankkeen, joka johti Surdus-kirjapainon perustamiseen. Surdus aloitti toimintansa Helsingin keskustassa Rikhardinkadulla ja työllisti aloittaessaan kahdeksan työntekijää ja kolme oppilasta.

Kuurojen keskuudessa oli riittävästi graafisen alan osaajia, joten kirjapaino toimi alkuun heidän johdollaan. Toiminnan vakiintuessa kävi kuitenkin ilmeiseksi, että yrityksen johtoon tarvittiin ammattilainen, jolla olisi kontakteja yritysmaailmaan sekä kokemusta muiden kirjapainojen johtamisesta. Tällainen henkilö löytyikin helposti.

Faktori Liljanderin ura Surduksessa

Kirjapainoalalla oppinsa 1900-luvun alussa suorittanut ja monissa kirjapainoissa faktorina toiminut Evert A. Liljander kiinnitettiin Surduksen tekniseksi johtajaksi toukokuussa 1936. Hän oli aiemmin ollut töissä mm. Norjassa, jossa oli työskennellyt kuurojen latojien kanssa. Myöhemmin helsinkiläisessä Kustannusosakeyhtiö Kirjan kirjapainossa hänen alaisenaan oli kuuro latoja, jonka kanssa Liljander tuli hyvin toimeen Norjassa opitun kommunikoinnin avulla.

Kun Surdus etsi teknistä johtajaa, nousi Liljanderin nimi heti esiin. Hän olikin Surduksen palveluksessa 27 vuotta. Liljander tunnetaan myös aktiivisena järjestöjyränä. Hän kuului Faktoriliiton liittohallitukseen vuosina 1951–1964 ja oli liiton sihteerinä 1951–1954. Jäätyään eläkkeelle Liljander toimi Faktoriliiton toimistonhoitajana vuoteen 1972 saakka. Tuolloin hän oli jo 78-vuotias.

Toiminnan laajetessa Surdus Oy muutti pois Rikhardinkadun ahtaista tiloista, ensin Aleksanterinkadulle ja sitten Meritullinkadulle. Vakiotilauskantaan kuuluivat kuurojen yhdistysten painotuotteet, mutta muutoin se toimi tavallisen liikekirjapainon tapaan.

Carl-Erik Martolan työvälineitä sekä hänen sitomiaan kirjoja.

Kun offsettekniikka syrjäytti rytinällä kohopainon 1970-luvulla, jouduttiin Surduksessa toteamaan, että rahkeet eivät riitä toiminnan jatkamisen kannalta välttämättömiin investointeihin. Kirjapainon toiminta loppui vuonna 1979.

Viidenkymmen toimintavuotensa aikana Surdus ehti tarjota monelle kuurolle pääsyn kirjapainoammatteihin. Tarkkoja lukuja ei ole, mutta on arveltu, että 1970-luvun lopulla kirjapainoalalla oli töissä jopa sata kuuroa. Läheskään kaikki eivät tulleet alalle Surduksen kautta, mutta se, että alalla oli jo pitkään ollut kuuroja ammattilaisia, auttoi muita kuuroja työpaikan hankinnassa.

Pieni näyttely –  paljon asiaa

Kuurot kirjatyöntekijät -näyttelyssä Helsingissä on vitriinissä esillä kuvalaattoja, kirjakkeita, kirjansidontaa liittyviä välineitä sekä työnäytteitä. Ne ovat peräisin museon omista ja juuri tähän näyttelyyn lahjoitetuista kokoelmista. Lahjoittajina ovat olleet kuurojen kirjatyöntekijöiden perikunnat. Sukujen vaalimat kulttuuriaarteet ovat näin päätyneet suuren yleisön nähtäville.

Kirjansidonnassa käytetty puristin ja kultausfiletteja Oskar Wetzellin sitomosta sekä Wetzellin sitomia kirjoja.

Näyttelyn tekstit on laatinut erikoistutkija Tiina Naukkarinen. Surdus Oy:n tarina tulee kerrotuksi, ja myös muita kuurojen Suomessa toteuttamia kirjapainohankkeita esitellään.

 

Näyttelyssä esitettävä lyhytelokuva on todellinen löytö. Filmin on kuvannut Rurik Pitkänen. Pitkänen aloitti latojanopin vuonna 1919 ja suoritti myöhemmin faktorin tutkinnon. Hän toimi Surduksen johtokunnassa sen alkuajoista aina kuolemaansa 1966 saakka. Filmistä on helppo havaita, että se on kirjapainoammattilaisen tekemä. En muista nähneeni toista yhtä hyvin kohopainoaikaisen siviilipainon toiminnasta kertovaa dokumenttia. Filmi on digitoitu Suomen kirjasäätiön tuella ja sen voi katsoa myös kotikoneella.

Surduksen toiminnasta kertova lyhytelokuva tarjoaa mielenkiintoisen matkan 1950-luvun
kirjapainoon. Pysäytyskuva R. Pitkäsen lyhytelokuvasta.

Vuonna 1907 perustettu Kuurojen museo on nykyisin osa Työväenmuseo Werstasta. Museon tehtävä on huolehtia Suomen kuurojen ja viittomakielisten kulttuuriperinnön tallentamisesta, tutkimisesta ja näytteillä pitämisestä. Kuurot kirjatyöntekijät -näyttely on avoinna yleisölle Valkeassa talossa Haagassa Ilkantie 4:ssä perjantaisin kello 12–16 sekä sopimuksen mukaan muulloinkin. Näyttely on esillä 4.9.2020 saakka ja sinne on vapaa pääsy.

Näyttelystä tehty verkkoversio löytyy Kuurojen museon kotisivuilta http://www.kuurojenmuseo.fi.

Teksti Markku Kuusela, kuvat Ilari Järvinen / Museokuva ja Markku Kuusela.

 

 

Kirjainprojekti vailla vertaa

Litografi Pentti O. Hiltunen on luovuttanut merkittävän typografia- ja kalligrafia-aiheisen kokoelmansa Päivälehden museolle. Hiltunen on vuosien mittaan restauroinut eli puhtaaksi piirtänyt ja dokumentoinut liki tuhat katoamassa olevaa kirjasinleikkausta sekä runsaasti erilaisia koristeaiheita ja monogrammeja.

Tänä syksynä 87 vuotta
täyttävä Pentti Hiltunen ja Ateneumin kurssilla tehty oma kuva 1940-luvun lopulta.

Hiltunen hakeutui 1940-luvun lopulla oppilaskokelaaksi Maanmittaushallituksen karttapainoon. Kolmen viikon koeajalla kokelaiden taidot punnittiin. Faktorin ohje oli: piirtäkää vaikka yksi kirjain päivässä. Oli oltava kärsivällinen ja huolellinen. Niin joukosta valikoituivat ne, joilla kädentaito riitti vaativaan ammattiin.

Litografin nelivuotiseen oppiin kuului myös jatkokoulutus Ateneumin taideteollisella kurssilla. Tiedot ja taidot jalostuivat. Hiltusesta tuli pätevä ammattilainen, ja hänen oppi-isänsä karttapainossa alkoi uskoa Hiltuselle myös ylimääräisiä töitä. Näitä olivat erityisesti silkkipainojen tarvitsemat viimeistelytyöt. Työpäivät venyivät ja kokemusta karttui.

Kun oppi-isä muutti pois Suomesta, jäi hänen laaja asiakaskuntansa Hiltuselle. Asiakaspohja mahdollisti pian oman yrityksen perustamisen. Syntyi Lito-Kuva, jonka vetäjänä Hiltunen toimi 45 vuotta.

Kivikaudelta reproaikaan
Offsettekniikka ja uudet tekstinvalmistus ja kuvankäsittelymenetelmät syrjäyttivät kivipainon tuotannollisena menetelmänä 1950-luvulla. Hyviä kuvantekijöitä ja puhtaaksipiirtäjiä kuitenkin tarvittiin. Oli vain käytettävä uutta tekniikkaa. Lito-Kuvaankin hankittiin ajanmukaiset tuotantovälineet, joista otettiin kaikki tehot irti. Tarkkapiirtoiset, ääriviivakorostustekniikkaa hyödyntävät rasterikuvat olivat Lito-Kuvan tunnustettu tavaramerkki.

Lito-Kuvan aikaan Hiltunen valmisti melkoisen määrän
kirjaimistoja, jotka sijoitettiin tyhjiin filmilaatikoihin.

Valoladonnan myötä markkinoille tulvi uusia fontteja, joita painojen asiakkaat vaativat käytettäväksi. Fontit olivat kalliita, yksi fontti saattoi 1970-luvun puolivälissä maksaa 10 000 markkaa (noin 8 500 €). Kyseistä fonttia tarvittiin ehkä vain muutamassa työssä.

Hiltunen ei halunnut satsata kalliisiin fontteihin. Hän hankki kuvat tarvittavan fontin kirjaimistosta ja suurensi ne kameran tai kopiokoneen avulla. Sen jälkeen hän siisti kirjaimet puhtaiksi ja tarvittaessa myös tekstasi niitä uudestaan.

Uudelleen työstetyt kirjaimet pienennettiin sitten haluttuun pistekokoon, jonka jälkeen uusia kirjainoriginaaleja saattoi kopioida rajattomasti. Näin saatiin haluttu fontti omaan käyttöön. Irtokirjaimina tosin, mutta kustannuksia säästäen. Näitä duunattuja fontteja ehti Hiltusen käsistä syntyä kymmenittäin, kunnes digiaika mullisti alan jälleen kerran. Valomekaaniset kirjasinfontit jäivät historiaan.

Kirjaimia pelastamaan
1990-luvun alun lama päätti Lito-Kuvan tarinan, ja Hiltunen siirtyi eläkkeelle. Se merkitsi uuden ja merkittävän työsaran alkua: katoamassa olevien kirjaimistojen pelastamista.

Maailmassa arvioidaan olevan liki 200 000 fonttia, ja uusia syntyy kaiken aikaa lisää. Fonttikirjastoista voi löytää kuvat useimmista käytössä olevista fonteista, mutta jotkut kirjaimistot ovat katomassa kokonaan. Niistä on vain satunnaisesti jäljellä olevia tuhruisia kuvia vanhoissa painotuotteissa. Kuitenkin näillä kirjaimistoilla on paikkansa typografian historiassa. Näitä fontteja Hiltunen ryhtyi pelastamaan.

Kirjainten suunnittelijoiden työlle ei edes mielikuvitus ole asettanut rajoja.

Herätteen pelastustyöhön antoivat Lito-Kuvan aikaan itse duunatut fontit. Kädentaito oli edelleen tallella, ja Lito-Kuvan aikaista menetelmää saattoi soveltaa kotonakin, jonne Hiltunen hankki reprokameran ja muut tarpeelliset välineet.

Lähdeaineistoa, vanhoja mallikirjoja ja esitteitä alkoi kertyä, kun tieto Hiltusen harrastuksesta levisi alan ihmisten keskuudessa. Mutta työ ei ollut helppoa. Vanhojen mallien aakkoset olivat usein erikokoisia ja ryhmittelyt erimuotoisia. Lisäksi oli tavallista, että malleista puuttui kirjaimia. Aluksi Hiltusta hirvitti täydentää puutteellisia kirjaimistoja omilla versioilla, mutta kun jälki näytti hyvältä, kirjaimistot tulivat täydennetyiksi.

Kotioloissa onnistui vaativimpienkin anfangikirjainten työstäminen. Hiltunen kertoo tarvittaessa suurentaneensa kirjaimen jopa yli 400 prosentin kokoon. Tällöin siistiminen kävi helpommin, mutta vei rutkasti aikaa. Hiltunen käytti työskentelyssään myös maskikalvoja ja
muita reprovälineitä.

Kauniit kirjaimet -näyttelyyn kuuluu myös Hiltusen eri tekniikoilla tekemiä tauluja, kuten tämä kirjapainotaidon perustanlaskijaa esittävä työ.

Nyt Hiltunen on jäänyt eläkkeelle myös harrastuksestaan. Työnsä keskeisen sisällön, niin pelastetut fontit kuin reprokuvauksen tekniikkaa syventävät opit, hän on koonnut Kauniit kirjaimet -näyttelyksi. Se on kiertänyt useissa kirjastoissa ja ollut esillä jopa Rekolan kirkossa. Näyttely on nyt siirretty Päivälehden museon kokoelmiin, joten pelastetut fontit ovat saaneet uuden kodin.

 

 

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

 

Paperin ja painovärin tuoksu kuuluvat kesään!

Tiesitkö, että aivan Vaasan kupeessa on graafisen alan ystäviä kiinnostava tutustumiskohde? Stundarsin ulkoilmamuseossa Mustasaaressa on toimiva kirjapainomuseo. Vierailu painovärin- ja paperipölyntuoksuiseen museoon tuo kesäpäivään nostalgista tunnelmaa.

Kirjapainomuseon ensimmäisessä huoneessa on toimittajan työpöytä

Stundars on niin sanottu elävä museo, jonka teemana on pohjalainen käsityöläiskylä. Alueella olevat mökit sisustuksineen kuvaavat 1800–1900-lukujen vaihteen maaseudun elämää talonpoikien, käsityöläisten ja tilattoman väestön näkökulmasta. Stundarsissa vaalitaan entisaikojen käsityöläistaitoja vuosittaisilla tapahtumilla, esimerkiksi käsityöläispäivillä, aikamatkoilla, juhlilla ja markkinoilla. Kesäisin ovat avoinna omien aikataulujensa mukaan muun muassa kirjapaino, sepänpaja, ruukunvalajan paja ja messinkivalimo.

Kirjapainot eivät tosin kuuluneet suomalaisiin maaseutukyliin 1800-luvulla, sillä niitä sai perustaa vain kaupunkeihin. Ensimmäinen maaseutukirjapaino perustettiin Oulunkylän maalaiskuntaan vuonna 1919. Mutta tästä yksityiskohdasta ei tarvitse välittää, sillä toimiva kirjapainomuseo sopii hyvin Stundarsin museokylään. Kirjapainothan olivat pitkälti käsityövaltaisia aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.

Käsikirjoitus on paikallaan tenakkelissa
odottamassa, että käsinlatoja aloittaa
työnsä.

Vaasalaista perinnettä

Oikeastaan Stundarsin kirjapainomuseota voi pitää myös vaasalaisena. Museo näet toimii Vaasasta siirretyssä puurakennuksessa. Rakennus on peräisin 1800-luvulta ja rakennettu alkujaan teollisuuskäyttöön. Museon kirjapainoesineistö on pääosin Vasabladetin kirjapainosta. Jonkin verran esineitä on tuotu myös muista vaasalaisista kirjapainoista sekä helsinkiläisistä ja turkulaisista ruotsinkielisistä kirjapainoista.

Vaasalla on aivan erityinen asema suomalaisessa kirjapainohistoriassa. Ennen Vaasaa suomalaisia kirjapainokaupunkeja olivat vain Turku (1642) ja Viipuri (1689). Vaasaan ensimmäinen kirjapaino perustettiin vuonna 1776. Helsinki sai oman kirjapainonsa vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Vuonna 1856 perustettu Vasabladet (alkuaan Wasabladet) on puolestaan Suomen toiseksi vanhin jatkuvasti ilmestyvä sanomalehti. Juuri Vasabladetin julkaisijayhtiö luovutti toiminnastaan tallentamansa historiallisen kokoelman Stundarsin museolle
1970–1980-lukujen taitteessa.

Mikael Lassfolk ja Stundarsin Linotyperivilatomakone, joka on ollut käytössä
Vasabladetin latomossa.

Työnäytökset toiminnan ydin

Stundarsin kirjapainomuseon työnäytöstoimintaa pyörittää viiden aktiivin ryhmä. Heidän toimintansa painottuu kesäaikaan. Ryhmään kuuluvan, konelatojana työuransa tehneen Mikael Lassfolkin mukaan he opastavat ryhmiä, päivystävät museolla ja huolehtivat tilojen esittelystä. Museon laitteilla he myös valmistavat kylttejä ja julisteita museolle sekä tuotteita myytäväksi museokauppaan.

Kirjapainoaktiivien ohella Stundarsin monipuolisesta työnäytöstoiminnasta vastaa peräti satakunta jäsentä kattava mestarikilta, joka koostuu eri ammattialojen taitajista. Stundarsin kirjapainossa esillä oleva esinekokoelma on tyypillinen kohopainokauden tekniikkaan keskittyneille kirjapainomuseoille. Samanlaisia laitteita on kokoelmissa niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Stundarsissa nämä välineet ja koneet on kotoisen ahtaasti sijoitettu. Vedokset kuivuvat seinillä, työnäytteitä on siellä täällä, ja ladelmat sekä kuvalaatat ovat pöydillä katsojien ihmeteltävinä. Juuri tällaista oli varmaan 1800-luvun kirjapainoissa, joissa tilaa oli aina liian vähän.

Latomon ja painon lisäksi esillä on toimituksen huone ja kirjansitomo. Osa esineistä on selvästi tuoreempia kuin miljöö antaisi odottaa, mutta koska tilassa tehdään myös töitä ja järjestetään työnäytöksiä, vastaa esineistö käytännön tarpeita. Tunnelma on aito.

Stundarsin museon kirjakekastit ovat
peräisin Vasabladetin ja Framin kirjapainoista
Vaasasta.

Suomen vanhin painolaite

Yksi Stundarsin erikoisuuksista on vanhin Suomessa käytössä ollut ja tähän päivään säilynyt painolaite, metallinen nykäisin. Se on peräisin jo 1800-luvun alkupuolelta. Tiettävästi laite tuotiin Vaasaan Wolffin kirjapainoon vuonna 1838 Tukholmasta.

Wolffin kirjapaino kasvoi vauhdilla, ja vuonna 1847 sinne hankittiin Suomen ensimmäinen pikapainokone eli ”joutupräntti”. Wolffin paino ajautui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin, ja pikapainokone myytiin Porvooseen. Sen jälkeen vanha tukholmalaislaite oli jälleen Vaasan ykköskoneena. Näin siitäkin huolimatta, että laite vaurioitui vanhan Vaasan tulipalossa vuonna 1852. Kirjapainorakennus paloi, ja toisessa kerroksessa ollut painolaite putosi lattian läpi. Se saatiin kuitenkin korjatuksi ja laite toimintakuntoon. Sillä painetaan työnäytöksissä vieläkin.

Käy tutustumassa Stundarsin museon aukiolo- ja tapahtumatietoihin: http://www.stundars.fi

Kirjansitomossa on esillä kirjansidonnan
työvaiheita kuvaavia esineitä. Tällä
pöydällä on myös Stundarsissa tehtyjä
joulukortteja, jotka ovat joulun aikaan kysyttyjä tuotteita.

Stundarsin museokirjapainon painotuotteita.

 

 

 

Faktori Medelplan ja hänen aapisensa

Suuren Pohjansodan (1700–1721) aikana venäläiset miehittävät Suomen. Sota ja nälkä olivat näännyttäneet kansaa ja miehityksen aikana sitä uhkasi henkinen taantuminen. Vanhat aapiset oli puhki luettu eikä uusia saatu, sillä suomalaiset kirjapainot olivat tuhoutuneet tai paenneet Ruotsiin.

Lukutaidon opetuksesta vastanneet papit olivat huolissaan: miten estää lukutaidon rapistuminen, mistä voisi saada aapiskirjoja? Syvällä Hämeessä pulmaan keksittiin ratkaisu – faktori Daniel Medelplan.

Turussa 1650-luvun lopulla syntynyt Daniel Medelplan aloitti työt kirjapainossa jo varhain. Hän työskenteli sekä latojana että painajana ja oli myös taitava painokuvalaattojen tekijä. Kun Viipuriin perustettiin uusi kirjapaino 1689, kutsuttiin Medelplan sen faktoriksi.

Kirjapaino toimi hänen johdollaan menestyksekkäästi, mutta sitten ”ammatin ulkopuoliset syyt” katkaisivat Medelplanin uran.

Vuonna 1694 paljastui, että hänellä oli suhde perheen apulaisena olleen vaimon siskon tyttären kanssa. Tästä aikalaiskäsityksen mukaan jyrkästi kielletystä suhteesta ehti syntyä pari lastakin. Laki oli ankara. Medelplan ja hänelle lapset synnyttänyt tyttö tuomittiin kuolemaan.

Tuomioita ei kuitenkaan pantu toimeen, vaan hovioikeus muutti ne korkeiksi sakkorangaistuksiksi. Kun Medelplan ei kyennyt sakkoja maksamaan, hän joutui virumaan muutaman vuoden vankilassa. Vuonna 1697 hänet vapautettiin ja karkotettiin Viipurista. Sitä ennen hän joutui kärsimään kujanjuoksu rangaistuksen.

Viipurin vuosien jälkeen Medelplanin vaiheista tiedetään hyvin vähän. Vuonna 1713 hän asettui perheineen Pälkäneelle Taurialan kylään. Värjärinä toimineen kirjanpainajan maine tunnettiin ja niin papisto osasi kääntyä hänen puoleensa aapiskirja-asiassa.

Miten painaa kirja ilman kirjapainoa?

Medelplan olikin ehkä ainoa, jolla oli edellytyksiä selvitä tehtävästä. Hän oli monipuolinen ammattilainen jolla oli myös keksijän ominaisuuksia. Yhdistelemällä alalla aiemmin oppimaansa tietoutta ja soveltamalla sitä saatavilla oleviin tarvekaluihin, hän alkoi valmistella aapisen painamista.

Medelplanin aapisessa oli 28 sivua ja sen esikuvana oli jokin aiemmin käytössä ollut aapinen. Koska kirjapainovälineitä ei ollut saatavilla, työ piti aloittaa etsimällä kuvalaatan valmistamiseen parhaiten sopiva puulaji, ja valmistaa siitä puulaatat. Sitten sivut oli nakerrettava kirjain kerrallaan. Se oli aikaa vaativaa työtä. Toivottavasti työkalut olivat hyvässä terässä!

Kun laatat olivat valmiit, tarvittiin painokone. Senkin Medelplan rakensi itse. Millainen kone se oli, sitä ei varmuudella tiedetä. Eikä kirjaa voi painaa ilman painoväriä. Niinpä Medelplan joutui kehittämään värin, jolla painaminen onnistui. Onneksi hän oli perehtynyt myös värien valmistukseen, sillä kirjapainot keittivät tuohon aikaan tarvitsemansa värit itse.

On arveltu, että Medelplan valmisti myös kirjaa varten tarvitsemansa paperin. Todennäköisesti paperia oli kuitenkin saatavissa muuta kautta. Suomessa oli ollut paperimyllyjä jo 1600-luvun puolelta lähtien. Jos ne eivät sodan vuoksi olleet toiminnassa, niin kirjan tilanneella papistolla oli ehkä kontakteja tai suhteita, joilla tarvittavan paperimäärän sai toimitetuksi.

Sankariteon jälkimaine

Medelplanin painamaa aapista kutsutaan Pälkäneen puuaapiseksi. Painosmäärää ei tiedetä ja viimeinen tunnettu kappale kirjasta tuhoutui Turun palossa 1827. Kirjan nähneet ovat kuitenkin kirjoittaneet siitä huomioita, ja siksi kirjan olemassaolo tunnetaan.

Jyväskyläläisen faktori Allan Frilanderin puulaatalle leikkaamia aapisen sivuja. Frilander käyttää valmistamissaan rekonstruktioissa samaa tekniikkaa, jota Medelplan aikoinaan käytti. Frilanderin rakentama puinen painolaite on toimiva rekonstruktio laitteesta, jollaisella Medelplan todennäköisesti aikoinaan puuaapisen painoi. Kuva: Päivälehden museo.

On vaikea arvioida, miten suuri vaikutus Medelplanin aapisella oli suomalaisten lukutaidon säilymiseen. Puuaapiset valmistuivat juuri silloin, kun tarve oli suurin, mutta olot maassa rauhoittuivat vähitellen ja kirjapainotoiminta käynnistyi uudelleen. Alun perin hanke oli paikallinen, mutta jos olot olisivat jatkuneet melskeisinä, niin Medelplanin leikkaamilta puulatoilta olisi voitu painaa lisää kirjoja. Niin varmasti aapisen painokuntoon saattanut Medelplan kuin sen tilaajatkin ajattelivat. Kansan lukutaitoa haluttiin vaalia ja siksi aapisia tarvittiin.

Tämä tiedostetaan myös Puuaapisen kotikunnassa Pälkäneellä. Siellä vietetään tänä vuonna Medelplanin ja Pälkäneen puuaapisen 300-vuotisen ilmestymisen kunniaksi Lukutaidon juhlavuotta. Kunnassa järjestään paljon juhlavuoden ohjelmaa.

Kesäviikonloppuisin avoinna oleva Pälkäneellä toimivan Daniel Medelplanin museon vuoden teemana ovat aakkoset. Museossa voi tutustua jyväskyläläisen kuvanveistäjä-faktorin Allan Frilanderin rakentamaan rekonstruktioon Medelplanin painolaitteesta. Frilander on tutkinut, millaisia edellytyksiä Medelplanilla oli aapisen valmistamiseen ja painolaitteen ohella myös leikannut puulaatoille samanlaisia sivuja, joita Pälkäneen puuaapisessa oli. Museon kesäkauden avajaisia vietetään sunnuntaina 2.6.2019, ja sen aukiolo- ja muihin tietoihin voi tutustua museon kotisivuilla.

Jyväskyläläisen faktori Allan Frilanderin rakentama puinen painolaite. Se on toimiva rekonstruktio laitteesta, jollaisella Medelplan todennäköisesti aikoinaan Puuaapisen painoi. Kuva: Päivälehden museo.

Teksti Markku Kuusela, kuvat Markku Kuusela ja Päivälehden museo.

___

Daniel Medelplan oli aikansa huomattavin puupiirtäjä Suomessa. Hän ei signeerannut töitään, mutta tutkija Anna Perälä on onnistunut jäljittämään Medelplanin työt sitkeän aikalaisdokumentteihin ja tyyliseikkoihin pohjautuvan tutkimuksen sekä vankan asiantuntemuksensa avulla.

Perälän mukaan Medelplan ei ollut piirtäjänä varsinainen tyylitaituri, mutta puulaatan teknisen valmistuksen hän hallitsi hyvin. Jutun kuvat on Medelplanin valmistamia kirjojen kuvituskuvia.

 

Uutta tänään, museoon huomenna

Kohopainotekniikasta offsetiin siirtyminen 1960-luvulta lähtien merkitsi dramaattista murrosta kirjapainoissa. Vanha tekniikka ei enää soveltunut tuotantoon. Kohopainokoneet romutettiin ja tonneittain kirjasinmateriaalia ja kuvalaattoja hävitettiin.

Meno hirvitti perinteestä huolta kantavia alan ammattilaisia. Tehtiin aloitteita yrityskohtaisten museokokoelmien kokoamisesta. Toisinaan yritysten omistajat näitä aloitteita tukivatkin. Näin syntyi myös Sanoma Oy:n kirjapaino- ja toimitustyön esinekokoelma.

Offsetpainopellistä valmistettu säilytyslaatikko, omatekoinen vasara sekä paperipaino, joka on valmistettu valamalla lyijysulalla iso avain kiinni peltirasiaan.

Esineiden talteenotto ei ollut summittaista, vaan sen tekivät alan ammattilaiset. Tavoitteena oli kerätä tuotantovälineistä kokoelma, jonka avulla voitaisiin rakentaa pieni toimiva kirjapaino. Myös sanomalehden painopinnanvalmistuksesta, painamisesta ja postitustekniikasta kerättiin keskeistä esineistöä.

Kokoelmaan otettiin lisäksi yhtiön historiaan liittyviä esineitä, kuten Sanomien ensimmäinen offsetpainokone. Kokoelmaan päätyi myös Sanomien ostamien kirjapainojen esineistöä.

Perinteisistä esineistä toimiva museo

Esinekokoelma oli varastoituna vuoteen 2001 saakka, jolloin Päivälehden museo aloitti toimintansa Ludviginkadulla Helsingissä. Kokoelmaa oli jo aiemmin luetteloitu ja tutkittu, mutta nyt osa siitä saatiin myös esille uuden museon näyttelyyn. Vuonna 2007 tehdyn museouudistuksen yhteydessä museotilaan avattiin Painokellari, jonne kirjapainoesineistöä saatiin runsaammin esille. Pääkaupungin sydämessä on siitä lähtien ollut toimiva kirjapainomuseo.

Painokellarissa kokoelman esineet ovat käytössä. Työnäytöksissä rivilatomakoneella ladotaan ja Siipiheikulla painetaan. Käsinlatojat näyttävät aidoilla välineillä miten ladelmat syntyvät ja taittajat perehdyttävät museovieraat metalli- ja paperitaiton salaisuuksiin.

Painokellarin toiminnasta on kantautunut viestejä nuorten taiteilijoiden pariin. Projekteja, joissa he ovat valmistaneet töitään perinteisellä kirjapainotekniikalla on toteutettu Painokellarin tiloissa ja sen välineillä. Museon kokoelma palvelee hyvin myös graafisen alan ammattikoulutusta. Opastukset ja työpajat johdattavat kirjapainotaidon juurille.

Kirjapainojen ehkä yleisimmät omatekoiset välineet olivat erilaiset metallilinjoista valmistetut veitset.

Kokoelmien erikoisuuksia

Kirjapainomuseoiden näyttelyissä – niin maailmalla kuin Suomessakin – on esillä samankaltaisia esineitä. Toki jokaisella esineellä on kerrottavana oma tarinansa, mutta toimintaperiaatteiltaan ne eivät juuri toisistaan eroa.

Kokoelmissa on kuitenkin myös sellaisia esineitä, jotka helposti jäävät museon esinevaraston kätköihin, koska niihin liittyviä tarinoita ei tunneta. Päivälehden museon vanhoista ammattilaisista koostuva työnäytösporukka ja muu ammatillinen verkosto on auttanut tunnistamaan näitä erikoisuuksia.

Tällaisia ovat mm. työntekijöiden itse valmistamat työvälineet. Rivilatomakoneen mönttööri on tehnyt makkaranpaistotikusta padan suuhun hyvin istuvan puhdistusvälineen taivuttamalla sen vartta ja liittämällä tikun kärkiosaan huopapaloja. Tyhjästä sardiinipurkista on saatu hyvä ja tukeva käsikirjoituspiikki asettamalla siihen pitkä naula ja täyttämällä se sulalla lyijyllä. Veitsiä moniin tarpeisiin valmistettiin kirjapainojen linjamateriaaleista ja käytetyistä offsetpainolevyistä sai mainioita säilytysastioita reunat taivuttamalla.

Myös kotoa voitiin tuoda apuvälineitä työmaalle. Tyhjäksi käytetty leivinjauhepurkki kelpasi vaseliinin säilytykseen ja nuuka painaja otti säilykepurkinkin uusiokäyttöön. Kun väri pestiin painokoneesta pois, painaja keräsi ylimääräisen värin purkkiin. Asiakastöihin tätä väriä ei käytetty, mutta vedosten ottamiseen se kelpasi.

Omatekoiset välineet kertovat usein enemmän työstä ja sen tekijöistä kuin isot ja monimutkaiset laitteet.

Päivälehden museon kokoelmien yksi erikoisuus on lajitelma hieroglyfejä. Ne on tilattu Puromiehen kirjapainolle Saksasta 1930-luvulla.

Miten museoida tätä päivää?

Päivälehden museo on Helsingin Sanomain Säätiön ylläpitämä museo ja toimii kokonaan säätiöltä saamansa rahoituksen varassa. Museo on kuitenkin ottanut kantaakseen valtakunnallisen vastuun sanomalehden valmistuksen liittyvän perinteen tallentamisesta. Tämän tehtävän hoitamiseen sillä on hyvät edellytykset. Museolla on tiiviit kontaktit mm. Helsingin Sanomien toimitukseen ja tuotantoon, ja näin se pystyy seuraamaan alan kehitystä sekä toimitustyön että lehden valmistuksen osalta.

Nykypäivän tallentaminen on haastavaa. Lehdet valmistetaan painokuntoon tietokoneilla. Tuotantoon käytettyjen tietokoneiden tallentaminen ei kerro yhtä havainnollisesti sivujen valmistamisesta kuin perinteiset koneet tai reprokamerat. Siksi tallentamiseen on täytynyt etsiä uusia tapoja.

Työprosessien kuvaus haastattelujen, kuvien ja videoinnin avulla on nykyaikainen tapa saada talteen oleellisimman tiedot työprosessin kulusta niin toimitustyössä kuin lehden valmistuksessakin. Tämän ns. nykydokumentoinnin lisäksi museo kartuttaa kokoelmiaan myös käytöstä poistuvilla esineillä. Jos esimerkiksi rotaatiopainajalla tai postituksen työntekijällä on käytössään kotikutoinen vempain, jolla hän avittaa päivittäisten töidensä tekemistä, niin sellaisen loppusijoituspaikka on ehdottomasti museossa. Teksti ja kuvat Markku Kuusela

Lapset pääsevät työpajoissaan vedostamaan kuvia Weilin+Göösin ensimmäisellä painolaitteella, Sakassa 1860-luvulla valmistetulla painolaitteella.

 

Mene myös nettiin!
Päivälehden museon kokoelmasta vain murto-osa on esillä näyttelytiloissa.

Muihin  kokoelman esineisiin pääsee kuitenkin tutustumaan internetin kautta.

Osoitteessa http://www.arjenhistoria.fi voi hakea tietoja lähes 800:sta museon esineestä. Julkaistavien
esinetietojen määrä kasvaa kaiken aikaa.

Kirjahistoria kertoo kulttuurimme selkärangasta – painetusta kirjasta

Keväällä ilmestyi kirjanystävien iloksi ilmaiseksi ladattava Kirjahistorian perusteet ja tutkimus -sähkökirja. Sen avulla pääsee tutustumaan kirjan historiaan monipuolisesti ja sähköisen kirjan parhaita ominaisuuksia hyödyntäen. Kirjan kiehtova historia on uudella tavalla kaikkien saavutettavissa.

Tutkimuksen kirjoittaja, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dosentti Tuija Laine, on tutkinut kirjahistoriaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Laine opiskeli 1980-luvulla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Siellä tutkimusteemana oli suomalainen vanha hartauskirjallisuus. Kirjat olivat aina kiinnostaneet häntä, ja tämä tutkimussuunta imaisi nuoren opiskelijan mukaansa. Niin alkoi taival, joka johti työtehtäviin vanhan kirjallisuuden kartoitusprojektissa ja edelleen kirjahistorian tutkijaksi, tohtoriksi ja lopulta kirjahistorian professoriksi.

Kirjahistoria on monissa maailman yliopistoissa arvostettu tutkimusala, mutta kun yliopistojen rahoitusta Suomessa karsittiin, päättyi kirjahistorian tarina Helsingin yliopistossa. Vaikka kirjahistoria ei enää ole varsinaisena akateemisena oppiaineena, sen tutkiminen Suomessa jatkuu. Hyvä näyttö tästä on Laineen kirjoittama Kirjahistoria-teos.

Mitä kirjahistoria on?

Kirjahistoriassa tutkimuksen kohteena ovat kirjat ja muut julkaisut sekä käsikirjoitukset. Niitä tutkitaan sekä esineinä että kommunikaation välineinä. Tarkastelun kohteena ovat kirjan kirjoittamisen, painamisen, julkaisemisen, kustantamisen ja kaupan ohella myös mm. kuka kirjaa on lukenut, millaisen vastaanoton kirja on saanut ja miten sitä on säilytetty. Näin voidaan selvittää millainen asema kirjalla on yhteiskunnassa eri aikoina ollut. Kirjahistorian tutkimustuloksia ja tutkimusmetodeja voidaan hyödyntää vaikkapa kirkkohistorian tai poliittisen historian tutkimuksessa.

Kirjahistorian tutkimusmetodeja on tarvittu esimerkiksi silloin, kun on jäljitetty varhaisimpia Shakespearen tekstiversioita tai Mikael Agricolan suomenkielistä tuotantoa. Näitäkin tapauksia Tuija Laine kirjassaan selostaa. Hänen Kirjahistoria-teosta lukiessaan oivaltaa, että kirjalla on totisesti muitakin, kuin sen sisältöön liittyviä arvoja.

Yksi suomalaisen kirjahistorian suurista projekteista, jota Laine on ollut toteuttamassa, on jo 1980-luvulla käynnistynyt Ennen vuotta 1850 painetun kirjallisuuden kartoitus. Kartoituksen tuloksista on muodostettu tietokanta, joka on kaikkien käytettävissä. Tietokannasta selviää sekin, mihin tahtiin kirjat ovat eri puolilla Suomea yleistyneet. Selvitystyön lähteinä on käytetty seurakuntien ja muiden julkisten kokoelmien sekä yksityisten ihmisten kirjastoista saatuja tietoja.

Tähän tietokantaan voi vieläkin tehdä lisäyksiä. Jos hyllyssäsi on jokin ennen vuotta 1850 painettu kirja, voit tallentaa sitä koskevat tiedot tietokantaan ja näin osaltasi tarkentaa kuvaa kirjan historiasta Suomessa. Tietokannan osoite on: https://avaa.tdata.fi/web/kirjahistoria/kirjakartoitus

Kirjoista kirjojen äärellä

Dosentti Tuija Laine Kansalliskirjastossa esittelemässä Reenpään kokoelman kirjoja.

Haastattelen dosentti Lainetta Kansalliskirjaston Reenpää-huoneessa. Ympärillä on tuhansittain vanhoja arvokkaita kirjoja. Ne kuuluvat Heikki A. Reenpään Kansalliskirjastolle vuonna 2004 tekemään lahjoitukseen. Lahjoituskokoelmaan kuuluu noin 20 000 teosta, pääasiassa vanhaa suomalaista suomen- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja ne on sijoitettu Reenpään mukaan nimettyyn huoneeseen.

Tuija Laine käsittelee arvoteoksia tottuneesti. Ne ovat hänelle ennestään tuttuja, ja muistinvaraisesti hän hakee tuhansien kirjojen joukosta sellaisia, joissa tietää olevan kirjahistorian kannalta merkittäviä yksityiskohtia. Itse pelkään edes koskea näihin teoksiin, etten vain vahingoittaisi niitä.

Laine tuntee käytännössä kaikki Suomessa painetut varhaisimmat kirjat. Hän on tutkimustyössään ja vapaa-ajallaan kolunnut kirjastoja ja antikvariaatteja maailmallakin.

Esiteollisena aikana valmistettu kirja on käsityötuote. Niinpä se kertoo osaavalle tutkijalle paljon tietoja itsestään, tekijöistään ja lukijoistaan. Missä kunnossa kirja on, millaiselle paperille se on painettu, miten se on sidottu, kuinka arkit on numeroitu? Puuttuuko kirjasta jotakin tai onko siihen liitetty jotakin? Mitä kirjasintyyppejä ladelmassa on käytetty, tapahtuuko ladelmissa muutoksia, onko kirjan valmistuksessa käytetty poikkeavia ratkaisuja?  Erityisen kiinnostuneita tutkijat ovat kirjoissa mahdollisesti olevista omistuskirjoituksista tai marginaaleihin tehdyistä merkinnöistä. Ne antavat arvokasta lisätietoa tutkimukselle.

Kirja-alan ammattilaisen kannattaa tutustua kirjahistoriaan, sieltä saa hyödyllistä ja yleissivistävää tietoutta kulttuurimme vuosisataisesta selkärangasta – painetusta kirjasta.

Lataa ja nauti!

Dosentti Tuija Laine on tehnyt ennakkoluulottoman ratkaisun valitessaan Kirjahistorian perusteet ja tutkimus -teoksensa julkaisumuodoksi sähköisen kirjan. Kyse ei ole siitä, että kirjahistorian piirissä painettu kirja katsottaisiin vanhanaikaiseksi käyttöliittymäksi. Tämä kirja vain haluttiin saada julkaistuksi niin, että se on ilmaiseksi kaikkien saatavissa. Se oli mahdollista vain sähkökirjana. Lisäksi sähkökirjaa voi päivittää, ja sinne voi lisätä aineistoja tarpeen mukaan.

Sähkökirja toimii. Kun tekstissä viitataan tutkimuksiin tai aineistoihin, niin linkkiä napauttamalla saa ne eteensä saman tien. Kirjan linkeistä löytyy myös perinteisiä työtapoja havainnollistavaa videomateriaalia. Käsinladonnan tekniikka on monelle nykylukijalle jo vierasta, mutta video auttaa ymmärtämään mistä siinä on kyse. Akateemisia oppikirjoja aiemmin tuntemattomalle lukijalle kirjan esitystapa voi aluksi olla hämmentävä. Teksti kuitenkin kulkee jouhevasti, ja vaikka tieteellisten metodien esittely käydään läpi akateemisten perinteiden mukaisesti, lukija tuntee kuitenkin koko ajan olevansa ydinasian äärellä: kyse on kirjasta ja sen tutkimuksesta.

Vanhaa kirjaa ei aina ensisilmäyksellä tunnista kirjaksi.

Kirjaan on liitetty myös itseopiskelua tukevia pohdintatehtäviä mutta lukukokemus ei häiriinny, vaikka tehtävät sivuuttaisikin. Tieteellinen esitystapa tuo mukanaan joukon lukijalle ehkä vieraita termejä, mutta nekin avataan erikseen kirjassa säännöllisesti toistuvissa tietopaketeissa. Vaikka tämä teos on ilmaiseksi ladattavissa, ovat kirjan ystävät jo haikailleet siitä ”oikeaa” painettua versiota. Painetulla kirjalla on siis kysyntää. Kirjan voi ladata itselleen osoitteesta: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4040-1

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

 

Kuvan ja sanan liitto kirjan sivuilla näkyy myös vanhoissa kirjoissa.

Taidegraafikot kirjanpainajan ammattia harjoittamassa

Lahden Taideinstituutin toiminta lopetettiin osana valtakunnallista kulttuurialan koulutuspaikkojen leikkausohjelmaa vuonna 2016. Hetken näytti varmalta, että Taideinstituutin perinteisen taidegrafiikanpajan kattava laite- ja konekanta joutuisi hävitetyksi ja luova toiminta tiloissa päättyisi.

Graafikko Pekka Litmanen esittelee Painovoimapajassa säilytettäviä vedoksia.

Lahden taidegraafikot päättivät kuitenkin toisin ja ryhtyivät toimeen tilojen pelastamiseksi. Taidegraafikkojen laatimat suunnitelmat saivat Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston päättäjät puolelleen. Sen myöntämän puolitoistavuotisen apurahan turvin Taideinstituutin entisiin tiloihin Sammonkadulle rakentui monipuolinen tapahtumakeskus, josta on kehittynyt aktiivinen ja yhteisöllinen poikkitaideinstituutti. Sen suojissa toteutetaan monipuolisesti erilaisia taidelähtöisiä projekteja.

Osana tätä toimintaa ovat Taideinstituutin perintöä jatkavat grafiikan- ja paperivalmistuksen pajat sekä valokuvauspimiö. Pajatoiminta on organisoitu graafikkoyhdistyksen ja toiminnan sateenvarjo-organisaatioksi muodostetun Painovoima ry:n yhteistyöllä.

Taideinstituutin entisissä tiloissa on nyt noin 400 neliön verran painopajatilaa.
Lisäksi taiteilijoille on varattu ateljeetiloja 360 neliötä. Pajoista ja ateljeetiloista perittävillä maksuilla kerätään varoja tilavuokraan.

Toimiva laitekanta

Itse Painovoimapaja on näkemisen arvoinen paikka. Kiinteistön kakkoskerroksessa on käsin tehdyn paperin osasto. Siellä paperin raaka-aineina käytetään mm. pellavaa, jättipalsamia ja Vesijärven kaislaa.

Pajan ladontakirjakevarannot rajoittuvat vielä yhteen pystyregaaliin. Regaalin alle on laitettu pyörät, jotta sitä pystyy kätevästi liikuttamaan.

Viidennessä kerroksessa pääsee kokeilemaan kaikkia painotekniikoita. Laitteita on syvä-, laaka-, koho- ja seripainoa varten. Seripainossa painetaan kuvia muun muassa paitoihin ja kasseihin. Kortit, vihkoset ja taiteilijoiden vedostustyöt työllistävät muita koneita. Lahtelaiset taidegraafikot ovat siirtäneet Painopajan tiloihin myös omia laitteitaan.

Laitteet ovatkin ahkerassa käytössä. Taiteilijoiden lisäksi niitä käyttävät myös muun muassa koululaisryhmät.
– Litoprässin ääressä on vuoden aikana käynyt nelisensataa koululaista, kertoo Painovoimapajan pajamestari, graafikko Pekka Litmanen.

Hänen mukaansa koululaispajojen parasta palautetta on se, kun näkee lasten hämmästyneet ja iloiset ilmeet onnistuneen vedostuksen jälkeen.

– Pajassa työskennelleet ovat kokeneet litoprässin fyysisyyden, joka varmasti jättää muistijäljen vedostajan mieleen.

Graafikot joutuvat työssään käyttämään monenlaisia lisäaineita.

Viime syksynä Sammonkadun tapahtumatalossa taiteilijayhteisöt ja käsityöläiset järjestivät Kulttuurisukellus-tapahtuman. Silloin järjestettiin 120 työpajaa, joissa vieraili
600–800 peruskoululaista. Talon muissa työpajoissa tehtiin muun muassa pettuleipää ja valmistettiin tuohikenkiä. Taidepainopajassa järjestettiin paperinvalmistus-, valokuvaus-
sekä painotyöpajoja.

Taideinstituutin laitekanta on saatu uudelleen käyttöön ja toimiva taideyhteisö antaa uskoa tulevaan. Se kuuluu myös Litmasen puheesta, kun hän visioi Painopajan tulevaisuudennäkymiä. Siinä piirtyy esiin laajeneva kansallinen ja pohjoismainen
yhteistyö sekä taidepainopajan ja graafisen alan museoiden yhteistyöhön perustuva kokonaisvaltainen graafisen alan perinteen vaaliminen.

Äkkiseltään aika utopistisia puheita. Mutta jos Litmasen porukka olisi pari vuotta sitten kertonut suunnitelmistaan pelastaa Taideinstituutin kone- ja laitekanta ja saada ne taiteilijoiden aktiiviseen käyttöön, niin olisitko sellaisenkaan vision toteutumiseen uskonut?

Kivipainoprässille on paljon käyttöä.

Taidegraafikot ja kirjapainoperinne

Kirjapainoperinteen säilyttämistä ajatellen taidegrafiikan näkökulma poikkeaa museonäkökulmasta. Museot säilyttävät laitteita ja kertovat, miten ne toimivat, milloin
niitä käytettiin ja kuka niitä käytti. Taidegraafikot taas tarvitsevat laitteita luomistyönsä välineiksi, sillä taidegrafiikka on hyvin laitekeskeinen taidemuoto. Tällöin ei keskitytä
vain painamiseen tai painopinnanvalmistukseen, vaan tuotannon eri vaiheet sidotaan tiiviisti yhteen: prosessi alkaa jo paperinvalmistuksesta, painopinta valmistetaan tekniikoita vapaasti yhdistellen ja painokoneita viritellään tarpeen mukaan.

– Taidegrafiikan luonne on 2000-luvulla kehittynyt ja muuttunut koko ajan monipuolisemmaksi. Taidegrafiikka on muutakin, kuin kaksiulotteinen kuva paspartuurin alla. Eri painotekniikkojen käyttö onkin yksi madollisuus tuoda uutta
ulottuvuutta taidegrafiikkaan.

– Painamisen riemuun me taidegrafiikan puolella olemme rakastuneet, sen yllätyksellisyyteen ja siihen jälkeen mikä sieltä tulee, toteaa Litmanen. Meidän kirjapainoperinteen vaalijoiden tulisi nähdä, millaista hyötyä on mahdollista saada, jos
yhdistetään taidegrafiikan piirissä oleva luomisen palo ja osaaminen sekä museopuolella kartutettava perinnetietous ja museoammatillinen ammattitaito. Tallessa olevaa laitekantaa Suomessa riittää molempiin tarpeisiin. Voimat yhdistämällä perinne
saataisiin upeasti elämään ja kehittymään. Tämäkin on yksi Litmasen visioista. Olisiko siihen syytä tarttua?

Teksti ja kuvat Markku Kuusela.

Vastuullista journalismia edistetään kampanjalla

Journalistin ohjeita noudattavat mediat ovat aloittaneet laajan kampanjan, jonka tarkoituksena on korostaa, miten vastuullinen journalismi eroaa muusta viestinnästä. Kampanjan aikana lanseerataan Vastuullisen journalismin merkki, jota saavat käyttää ainoastaan Julkisen sanan neuvoston sääntelyn piiriin kuuluvat mediat.

Merkkikampanja kestää 12.–25.3., mutta mediat voivat ottaa merkin käyttöönsä pysyvästi.

Kampanjassa korostetaan, että mediat noudattavat Journalistin ohjeita siksi, että ne takaavat yleisön oikeudet. Median lukijoilla, katselijoilla ja kuulijoilla on oikeus muodostaa mielipiteensä luotettavan tiedon pohjalta.

Kampanjan koti on verkkosivu www.vastuullistajournalismia.fi. Sivusto kertoo, mitä journalistien työtä ohjaavat ja JSN:n tulkitsemat Journalistin ohjeet tarkoittavat tavalliselle median kuluttajalle.

Kampanjaan osallistuminen on vapaaehtoista. Kaikki JSN:n piiriin kuuluvat mediat eivät siis välttämättä merkkiä käytä.

Vuoden Huiput -festivaali kokoaa yhteen luovan alan suunnannäyttäjiä

Kansainvälisten luovan suunnittelun kärkinimien tähdittämä Vuoden Huiput -festivaali järjestetään 1.3.2018 Clarion-hotellissa.

Toista kertaa järjestettävä Vuoden Huiput -festivaali kokoaa yhteen luovan alan suunnannäyttäjiä. Festivaalin avaa graafisen suunnittelun maailmantähti Eike König. Norjan arkkitehtuuriylpeys Snøhetta on laajentanut toimintaansa myös brändisuunnittelun puolelle, josta tulee kertomaan Snøhettan brand design -osaston johtaja Martin Gran.

Festivaalipäivän päättää muotoilija, sosiologi Leyla Acaroglu, joka kertoo keynote-puheenvuorossaan muotoilun keinoista maailman pelastamiseen. Kansainvälisistä huipuista festivaaleilla kuullaan myös mm. kööpenhaminalaisduo Wang & Söderströmiä, joka työskentelee monialaisesti häivyttäen rajoja visuaalisen viestinnän, digitaalisen/fyysisen valmistamisen, taiteen ja tilasuunnittelun välillä. Gilles & Cecilie antavat puolestaan käytännön vinkkejä oman luovan toimiston pyörittämiseen.

Festivaali-iltapäivän kotimaisessa ”Kerronta ja karikot someviestinnässä” -kokonaisuudessa kuullaan tietokirjailija, bloggari Katleena Kortesuon näkemys siitä, miten visuaalinen viestintä aloittaa kriisin ja kuinka se lopettaa sen. Pappi ja viestintäammattilainen Jussi Kosken kertoo tarinoista ja persoonista tubevaikuttamisessa. Lisäksi toimittaja, käsikirjoittaja Veera Ojola avaa tarinankerronnan saloja Instagramissa. Puheenvuoroja seuraavan keskustelun moderoi Jari Lähdevuori.

Festivaalin oheisohjelma:

Font Selfie
Tyografiaan erikoistuneen suunnittelijan Sarah Hyndmanin Font Selfie -työpajassa voit valita omaan persoonaasi sopivan kirjaintyypin ja koristella sen makusi mukaan. Työpaja pyörii nonstop-periaatteella koko festivaalipäivän. #FontSelfie

Candy Play
Vapaudu luovaan leikkiin ja irrottaudu hetkeksi totutusta. Tutki karkkien värejä ja muotoja, ja rakenna ja kuvaa oma teoksesi Kukka-Maria Kiurun toteuttamalla nonstop-leikkipisteellä.

LCMDF DJ SET
Virallisen ohjelman loputtua after partyilla festivaaliväkeä viihdyttää LCMDF DJ’t.

Aikataulu ja info: festival.vuodenhuiput.fi

Lisätiedot ja akreditoitumispyynnöt:
Festivaalin tuottaja Liina Sipilä, liina.sipila@grafia.fi, 040-7246 782
Viestintäpäällikkö Katja Ojala, katja.ojala@grafia.fi, 040-8473 875