Kujeilua vai näpertelyä?

Onko termi kuvaladonta tuttu? Jos epäröit vastatessasi, et ole varmasti ainoa. Googlekin antaa kuvaladonnalle vain kahdeksan osumaa, joista useimmat vievät joulukorttien tulostussivuille. Vain yksi osuma osuu oikeaan.

Albert Schillerin kuvaladontatyö The Antique Shop.

Google-haun perusteella voisi äkkiseltään luulla, että kuvaladontatuntemus on katoamassa. Näin ei kuitenkaan ole. Se ainoa oikea osuma nimittäin kertoo, että Grafia on myöntänyt apurahan graafikko Heikki Lotvoselle, jonka tutkimuksen otsikko on: ”Kujeilua typografisin aineksin – kuvaladonnan historiaa 1900-luvun alun Suomesta”.

Mitä kuvaladonta sitten on? Graafinen tietokirja vuodelta 1960 määrittelee sen piirroksia jäljittelevien kuvien ja koristeyhdistelmien latomiseksi, joka tehdään viivakkeiden, koristeiden ja muiden ladontamateriaalien avulla.

Kuvaladontaa on harjoitettu aina siitä lähtien, kun latojat ovat pidelleet käsissään kirjakkeita. Aina on ollut niitä, jotka ovat kokeilleet, millaisen kuvan linjoista ja muista ladontatarpeista saisi aikaiseksi. Monesti työ on jäänyt kesken, ja ladelma on pitänyt purkaa, koska siihen käytettyä materiaalia on tarvittu tilaustöiden valmistamiseen.

Joskus sinnikkäät taitajat saivat työnsä valmiiksi ja ehtivät onneksi ottaa niistä vedoksiakin. Näin kuvaladelmatyöt ovat säilyneet vedoksina näihin päiviin asti.

Heikki Lotvonen tutkimassa Walto Malmiolan kuvaladontatöiden alkuperäisvedoksia Kirjan talossa Helsingin Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen toimistolla.

Suomessa tunnetuin alan taitaja oli Walto Malmiola (1893–1950), joka KK:n kirjapainossa työskennellessään valmisti useita kuvaladelmia. Niistä tunnetuin on kuva säveltäjä Jean Sibeliuksesta. Sen Malmiola teki valokuvasuurennosta apuna käyttäen. Sibelius-tauluun Malmiola käytti messinkistä viivamateriaalia noin 30 000 juoksuciceroa (noin 130 metriä) sekä välisteitä ja kvadraatteja.

Viivakkeilla ja geometrisillä ornamenteilla
tehty kuvaladelma.

Messinkinen materiaali oli arvokasta, ja sille olisi ollut käyttöä KK:n kirjapainon tuotannossa muutenkin. Mutta kirjapainon johtaja Atte Syvänne arvosti Malmiolan taitoja ja antoi hänen käyttää kirjapainon välineistöä kuvaladelmatöissään.

Kuvaladonnan tutkimus

Graafikko Heikki Lotvonen kiinnostui kuvaladontatöistä opiskellessaan Aalto-yliopistossa graafista suunnittelua. Ensin hän kiinnostui 1980-luvun tietokoneilla tehdystä ns. ASCII-grafiikasta. Siitä katse siirtyi taaksepäin, ensin kirjoituskoneella tehtyihin kuviin ja sitten kuvaladontaan.

Jatkaessaan opintojaan Amsterdamissa hän perehtyi kuvaladontaan syvällisemmin. Tällöin hän totesi, että kuvaladontaa ei ole osattu arvostaa, joten myös siihen liittyvä tutkimustieto on vähäistä. Yleisö ei ymmärtänyt, millaista työmäärää, kärsivällisyyttä, hahmotuskykyä, ammattitaitoa sekä luovuutta kuvaladelman valmistaminen edellytti. Toisaalta ammatissa toimivat pitivät kuvaladonnan harrastusta joutavana puuhasteluna, joskin osoituksena verrattomasta ammattitaidosta.

Kuvaladontaa harjoittivat kirjapainoväen lisäksi myös monet kuuluisat kirjainmuotoilijat ja typografit, mutta heidänkään kuvaladelmansa eivät ole arvostettuja tai yleisesti tunnettuja. Tämä on vahinko, sillä mielenkiintoinen kuvaladonnan maailma tarjoaa paljon silmänruokaa ja ihmeteltävää. Kuten esimerkiksi Albert Schillerin teos The Antique Shop, jota Lotvonen pitää mestariteoksena.
– Sitä tutkimalla näkee, mitä kaikkea koristekirjainten ja viivakkeiden avulla voi saada aikaan, hän toteaa.

Kuvaladontatyö, joka julkaistiin Kirjapainotaito-lehdessä vuonna 1939.

Lotvonen rajaa omassa tutkimuksessaan kuvaladontaan kuuluvaksi kaikenlaiset abstraktit ja esittävät sommitelmat, jotka on tehty typografisia viivakkeita, kirjaimedian ilmiöitä, kirjaimia, merkkejä, kliseitä ja/tai koristekirjakkeita yhdistellen. Töiden tulee olla käsin- tai Monotype-latomakoneella ladottuja.

Suomalaiset kuvaladelmat

Suomessa kuvaladelmien valmistamisen aktiivisinta aikaa oli 1900-luvun alkupuolisko. Tuolloin Kirjapainotaito-lehti julkaisi satunnaisesti kuvia niistä. Eniten niitä julkaistiin 1930-luvulla. Valitettavasti kuvien tekijöitä ei useinkaan mainittu. Kuvaladonnan vähättelyä oli Suomessakin paljon. Kirjapainotaito- lehdessä Malmiola itse nimitti Sibelius-kuvansa valmistamista kujeiluksi, kun taas lehden toimitus kutsui työtä latousnäpertelytaidon mestariteokseksi.

Sota-aikana kuvaladelmien tekoon ei kirjapainoissa ollut aikaa, ja ladontamateriaalitkin olivat kortilla. Tarvikepula jatkui 1950-luvun alkuun saakka. Vasta silloin kirjakevarastot alkoivat täyttyä uudelleen. Tuolloin kuvaladonnan konkarit olivat jo poistuneet työelämästä, eikä uusia yrittäjiä entiseen tapaan enää ilmaantunut.

Taitava käsinlatoja ja sittemmin faktorina ja toimittajana toiminut sekä Suomen Työväen Säästöpankin hallinnossa uran tehnyt Albert Karjalainen oli yksi niistä kirjaltajista, joiden tiedetään tehneen myös kuvaladontatöitä. Hänen kuten monen muunkaan suomalaisen kujeilijan töitä ei tunneta. Löytyisikö niistä tietoa lehtemme lukijoiden arkistoista tai tietolaareista? Heikki Lotvoselle voi laittaa postia kuvaladontaan liittyen. Heikin sähköpostiosoite on hlotvonen@gmail.com.

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

Teollinen ja puoliteollinen kirjansidonta Suomessa

Miten kirjansidonta on kehittynyt 1960-luvulta tähän päivään? Teollista kirjansidontaa tehtiin isoissa kustannustaloissa pääosin automaattikoneilla. Kiinnostavampaa kirjansidonta oli puoliteollisissa kirjansitomoissa, joissa työvaiheet tehtiin erilliskoneilla jopa käsityönä.

Kirjan noukintaa tehtiin pöydän reunalla, mutta oli myös pyöriviä noukintakoneita ja joissain sitomoissa ylösottokoneita. Neulonta tapahtui käsin syöttäen erillisellä ns. heftauskoneella, joita saattoi olla useampi rinnakkain. Yleensä koneilla oli vastaanottaja neulotuille kirjan sisuksille. Sisuksen liimaus, puhtaaksileikkaus ja selän pyöristys tehtiin erilliskoneissa.

Päänauha (kapiteeli) laitettiin käsin. Kirjan kannen valmistus tapahtui yleensä linjassa: ylivedon liimaaja, pahvien ja irtoselän asettelija ja reunojen kääntäjä (ns. sisäänlyönti). Kirjan kansitus sujui kirjansitojan ja kannenvoitelijan työnä käsin, taipeen puristus taas erillislaitteella.

Puoliteollisen kirjansidonnan työvaiheet tarvitsivat monta tekijää, yleensä työntekijäjoukko oli naisvaltainen. 1960-luvun lopulla alkoi osittainen automaatio em. työvaiheiden yhdistelmillä. Käyttöön tuli mm. kone, joka liimatusta ja puhtaaksileikatusta sisuksesta alkaen pyöristi selän, liimasi ja asetteli harsovahvikkeen sekä leikkasi, liimasi ja asetti kapiteelinauhan paikalleen. Kone pyöristi ja
alisti kannen ja kansitti kirjan puristimeen.

Kirjansidonnan termistö on ollut hukassa jo pidemmän aikaa. Puhutaan mm. puoliranskalaisesta sidonnasta, kun halutaan kangas (kluutti) seläksi ja paperi ns. ylivedoksi. Tämän sidontatavan nimi on puolikluuttinen sidos. Puoliranskalainen sidos on kyseessä silloin, kun selkä ja kulmat ovat nahkaa, selässä on kohokkeet (bindit) ja yliveto on yleensä paperinen. Myös käsitys liima- tai lankaselästä on puutteellinen. Sidottu kirja on aina kovakantinen, joko liimanidotulla tai neulotulla sisuksella. Nidottu kirja on aina pehmeäkantinen, joko liimanidottu tai lankanidottu. Teksti Esko Salonen

Kirjansitojamestari ei ole lukutoukka

Otsikko on lainattu Västra Nyland -lehden syntymäpäiväjutusta. Kun toimittaja kysyi Esko Saloselta, 76 v, montako kirjaa hän on sitonut, hän vastasi: ”Kyllä se miljoonissa on”. Mutta kysymykseen montako kirjaa hän on lukenut, Salonen joutui vastaamaan: ”En yhtään”.

Kirjansitojamestari Salonen ja kisälli Ottopoika. Kuva Tony Elf.

Todellisuudessa kirjansitojamestari tarkistaa jokaisen kirjan laadun ja oikeellisuuden. Kouluaikana Esko Salonen teki kesätöitä setänsä liikkeissä. Koulujen päättyessä isä käski hakeutua vakituiseen työhön, joten helsinkiläisenä Salonen marssi Siltasaarenkadulle nuorisotyönvälitykseen.

Tarjolla oli kaksi oppisopimuspaikkaa, kaideviilarin ja kirjansitojan. Jälkimmäinen homma kuulosti siistiltä sisätyöltä, joten se tuli valituksi. Hän pääsi Pitäjänmäellä sijaitsevan Kirjateos Oy:n kirjansitomoon oppipojaksi ja aloitti työt vuonna 1960 syyskuun 8. päivänä kello 7.00. Onnea oli, että työ oli monipuolista, ja hyvien kädentaitojen ansiosta taidot karttuivat nopeasti.

Kisälliajan huippuhetkiä

Usko ja luottamus osaamiseen ja taitoihin mahdollistivat vaativatkin sidontatyöt. Salonen pääsi sitomaan mm. Suomen puolustuslaitoksen lahjan presidentti Urho Kekkosen 70-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1970. Lahja oli isokokoinen, kovakantinen ja sentin paksuisiin kansiin sidottu kokonahkainen, 12-senttinen ja a3-kokoinen laitos. Kansiin prässättiin UKK:n synnyinkodin Lepikon torpan ison hirren pääty, tekstit, päivämäärät ja presidenttivaakuna.

Salonen sitoi myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerille Leonid Brezhneville albumeja ja joitain kirjoja. Nämä vaativat ja arvokkaat sidontatyöt lisäsivät puhtia edelleen.

Vuodet 1960–80 olivat vilkasta aikaa, sekä kotimaisia että pohjoismaisia kirjansidonta- ja työ- ja taitokilpailuja oli useita. Myös erilaisia kursseja, kuten taidekirjojen ja paperien marmorointiin ja kultasyrjien ja muiden tekniikoiden oppimiseen, oli paljon. Oppejaan jakoi mm. maailmalla tunnettu sveitsiläinen kirjansitoja Hugo Peller, jonka sidontatapoja Salonen on käyttänyt kilpailutöissään. Oppija kisällinajan työnäytteiden jälkeen Salonen suoritti mestaritutkinnon ja sai mestarikirjan vuonna 1972.

Uusi aika ja yrittäjyys

Vuonna 1978 Salonen oli tilanteessa, jossa hän pohti, jatkaako vieraan palveluksessa vai oman työn tekijänä. Hän valitsi yrittäjyyden. Työvuosina ja erityisesti työnjohtajana ja kirjansitojamestareiden yhdistyksen aktiivina olivat kustannustalot ja kirjapainot tulleet tutuiksi. Kerran kokouksessa hän mainitsi yrityksen perustamisesta, johon Otavan kirjansitomon johtaja Kemppainen heti totesi: ”Nyt oot perustanut oman, aamulla tulee kuorma sidottavaa”.

Salosen kirjansidonta jatkuu edelleen mielenkiintoisten projektien parissa. Hän kuuluu Suomen kirjataiteen komiteaan ja toimii siellä Mediaunionin edustajana valitsemassa vuoden kauneimpia kirjoja. Tällä hetkellä Salosella on työn alla yksi uran hienoimmista hankkeista.

– Voin hyödyntää tietotaitoani Borgåbladet-lehden korjaus- ja restaurointityöhön. Vuosikerrat ulottuvat vuodesta 1864 alkaen 1980-luvulle, kyseessä ovat siis 100 vuoden vuosikerrat, Salonen iloitsee.

Borgåbladet perustettiin vuonna 1860, ja vuonna 2015 se yhdistyi Östra Nylandin paikallislehteen. Uuden lehden nimi Östnyland. Kirjansitojamestari Esko Salonen on sitonut Östnylandin vuosikertoja sen perustamisesta alkaen.

– Pari vuotta sitten syntyi ajatus Borgåbladetin huonokuntoisten vuosikertojen entisöinnistä. Työ on hyvä tehdä nyt, kun kirjansitojia vielä on. Idea johti yhteistyöhön. Vuodesta 2021 alkaen Salonen on entisöinyt 1800-luvun lehtivuosikerrat, ja työ jatkuu muutaman kymmenen lehtivuosikerran vuosivauhdilla, kertoo Östnylandlehden päätoimittaja Helén Kurri vaativasta projektista ja sen tarkoituksesta.

Kirjansitojamestari Esko Salonen. Kuva Tony Elf.

– On kulttuuriteko, että vanhat, osittain hyvin kuluneet lehtivuosikerrat entisöidään. Vuosikerrat säilytetään arkistossa Porvoossa, ja niitä käyttävät mm. paikallishistorioitsijat ja Östnylandin toimittajat. Hanketta tukevat Östnyland/ KSF Media ja Konstsamfundet, Helén Kurri toteaa.

Kohopainoa turkulaisittain

Humalistonkadulla Turun keskustassa toimii suomalaisittain harvinainen yritys, Letterpress House, käsinladonnan ja kohopainon erikoisliike.

Taiteilijatarvikkeita ja muita Letterpress Housessa myynnissä olevia tuotteita.

Kohopainon englanninkielinen nimitys letterpress on vakiintunut eri maissa toimivien pienten kohopainotekniikkaan keskittyneiden yritysten nimitykseksi. Nämä lähinnä käsityöläisputiikkeihin rinnastettavat painot poikkeavat perinteisistä kirjapainoista. Niissä valmistetaan pieniä painoksia
erikoistöistä, ja usein yrittäjä itse tekee kaikki tuotantoon liittyvät työvaiheet: suunnittelee ja hinnoittelee, hankkii tarvittavat materiaalit, latoo tekstit sekä painaa ja tekee jälkikäsittelytyöt. Alihankintana teetetään yleensä vain kuvalaatat, jos sellaisia tarvitaan.

Kirjakkeita Männistö on hankkinut siten, että pääkirjasinperheet Garamond ja Helvetica olisivat mahdollisimman täydelliset.

Näihin tehtäviin ei enää saa ammattioppia, vaan taidot täytyy hankkia itse. Alan työtehtävät opetteli itsenäisesti myös Letterpress Housen omistaja, kohopainomestari Sakari Männistö.

Raumalta lähtenyt, mutta jo pitkään Turussa asunut Männistö valmistui teolliseksi muotoilijaksi viisitoista vuotta sitten Turun ammattikorkeakoulusta. Sen jälkeen hän työskenteli muotoilun ja graafisen suunnittelun tehtävissä. Vähitellen Männistöä alkoi nyppiä, kun huolella tehdyt työt menettivät digipainossa parhaan teränsä: vastaan tuli ikäviä yllätyksiä, kun esimerkiksi musta ei ollutkaan mustaa.

Oppi kantapään kautta

Männistön tuttavalla oli kohopainokone. Sen toimintamekanismi ja laadukas jälki kiehtoivat, ja Männistö hankki itselleen pienen Adana-nykäisimen. Sen avulla kohopainon lainalaisuudet tulivat tutuiksi. Sitten olikin aika hankkia isompi tiikelikone. Etsiessään itselleen sopivaa 1900-luvun alkupuolella valmistettua tiikeliä hän päätyi Arab-merkkiseen laitteeseen, joka oli kaupan Englannissa. Männistö matkusti Englantiin, jossa tiikeli oli osiin purettuna nähtävänä, ja teki kaupat.

Männistöllä oli nyt mieleisensä laite, mutta hän ei tiennyt, miten sitä käytetään. Oli etsittävä joku, jolla olisi käytössä vastaava tiikeli. Suomessa englantilaisvalmisteinen Arab on melko tuntematon merkki, joten apua oli haettava muualta. Lopulta apu löytyikin Hollannista, kun amsterdamilainen painajamestari Thomas Gravemaker lupasi auttaa.

Tavattuaan Gravemakerin Männistö sai paitsi tarvitsemansa tiedot myös kärsivällisen oppi-isän. Miehet tapasivat myöhemmin sekä Amsterdamissa että Turussa. Lisäksi tavaksi tuli, että uusien ongelmien
ilmaantuessa Männistö soitti Gravemakerille ja kysyi neuvoa. Gravemaker alkoi kutsua näitä avunpyyntöjä ”perjantaipuheluiksi”. Kun Männistö oli päiväkaupalla yrittänyt ratkaista esiin tullutta ongelmaa, hän viikon päätteeksi soitti Amsterdamiin ja kysyi neuvoja.

Painamisen ohella Männistön oli opeteltava myös käsinladonnan taidot. Mikä tahansa kyhäelmä ei kelpaa, vaan jäljen on oltava priimaa. Alan kirjallisuus, sitkeä käytännön opettelu sekä kokemusten vaihto muiden alalla toimivien kanssa olivat metodeja, joiden avulla taito karttui.

Sakari Männistö putiikkinsa viihtyisässä takahuoneessa.

Lisää koneita

Päästäkseen tekemään monipuolisempia töitä, mm. julisteita, Männistö tarvitsi isomman painolaitteen. Sellaiseksi valikoitui saksalainen vuonna 1960 valmistunut Korrexin Hannover-mallinen vedoskone. Konekannan ohella kasvoi muukin kohopainotarpeisto: kirjakkeet sekä muut ladontatarpeet, työkalut, kastit, työpöydät ja painopaperit. Esineistö oli hajallaan kodissa, kellareissa ja sukulaisten autotalleissa. Lopulta Männistö päätti keskittää työvälineensä omaan toimitilaan Turun keskustaan. Se antoi hyvät toimintaedellytykset kohopainoyritykselle.

Sitten tuli korona, joka hiljensi myös Letterpress Housen tilauskannan ja muunkin toiminnan. Silloin esimerkiksi Männistön vetämät workshopit jäivät tauolle. Nyt ollaan menossa kohti parempia aikoja. Hääkutsuille ja muille pienpainotöille kuten ruokalistoille sekä kutsu- ja postikorteille alkaa taas olla kysyntää. Ihmiset arvostavat käsinladottuja ja kohopainossa huolella valmistettuja tuotteita.

Alan tulevaisuutta pohtiessaan Männistö kertoo, että ainoa eurooppalainen kirjasinvalaja, saksalainen Rainer Gerstenberg on kuulemma jäämässä eläkkeelle. Gerstenbergin valimosta on tähän asti saanut tilattua kaikkia tarvittavia metallikirjakkeita. Tuoreet tiedot letterpress-verkostosta kuitenkin kertovat, että Belgiassa ollaan ehkä käynnistämässä uutta kirjasinvalimoa. Latomahakojakin on taas ryhdytty valmistamaan, ja Romaniassa toimii laitos, josta saa tilattua laadukkaita uusia puukirjaimia vaikkapa itse piirretyistä malleista.

Letterpress-ammattilaisten ja -harrastajien verkosto tarjoaa tuoreiden tietojen lisäksi myös vertaistukea. Vanhemmat taiturit siirtävät ammattitaidon saloja uudelle sukupolvelle. Näin internet on tuonut uuden työkalun kohopainotaidon jatkuvuudelle. Kunhan uudet taitajat pitävät huolen laadukkaasta työnjäljestä ja vaihtavat kokemuksiaan, on gutenbergilaisen kirjapainotaidon tulevaisuus turvattu myös digiaikana

Näkymä Letterpress Housen tiloihin. Ikkunan vieressä Korrex-vedostin.

Teksti ja kuvat Markku Kuusela

Digiloikka menneisyyteen

Digitekniikka on tuonut vanhat kirjapainotuotteet uudelleen saataville. Kansalliskirjasto on digitoinut runsaasti Suomessa painettua kirjallisuutta, lehtiä ja pienpainotuotteita.

Typograafinen muistolehti julkaistiin vuonna 1892. Tuolloin oli kulunut 250 vuotta Suomen ensimmäisen kirjapainon perustamisesta.

Tekijänoikeuksista vapautuneet painotuotteet ovat nyt kaikkien käytettävissä digitaalisessa kirjastossa. Painotuote luetaan näytöltä, joten aitoa lukukokemusta se ei tavoita, mutta eipä tarvitse varoa sivujen repeämistä.

Digitoitu aineisto löytyy digi.kansalliskirjasto.fi -sivustolta. Sieltä voi tutkia, miltä Suomessa painettu kirja näytti 1600-luvulla, ja miten sen ulkoasu on kehittynyt. Painotekniikka pysyi samanlaisena satoja vuosia, mutta kirjaimistot ja painopinnan jäsentely kehittyivät. Digiversioista muutoksen seuraaminen on vaivatonta.

Erityisen hyvin typografisen kehityksen havaitsee sanomalehdistä. Digitaalisesti voi lukea kaikki Suomessa ilmestyneet sanomalehdet vuoteen 1939 saakka. Niissä riittääkin tutkittavaa, sillä selattavissa on vapaassa verkkokäytössä yli 5,7 miljoonaa sanomalehtisivua. Sellainen digitoitu aineisto, joka tekijänoikeusrajoitusten vuoksi ei ole julkista, on luettavissa vapaakappalekirjastojen kulttuuriperintöasemilla eri puolella Suomea.

Viking-kenkävoideluettelo vuodelta 1944.

Myös suomalaisia aikakauslehtiä voi lukea digikirjastossa vuoteen 1939 saakka. Miltä Seura, Suomen Kuvalehti tai Apu näyttivät 1930-luvulla ja millaisia artikkeleita ne julkaisivat?

Ammattijulkaisuja ja pienpainotuotteita

Varhaiset graafisen alan ammattilehdet on myös digitoitu. Helsingin kirjatyöntekijäin julkaisema Kirjapainolehti (1889–1890) sekä sen jälkeen ilmestymisensä aloittaneet Suomen Kirjapainolehti (1891–1894) ja Typografbladet (1891–1900) tarjoavat näkymän suomalaisiin kirjapainoihin aikana, jolloin latominen alkoi koneellistua, kuvanvalmistuksessa kemigrafia otti ensi askeleitaan ja rotaatiotekniikka rantautui Suomeen.

Kirjatyöntekijäin liiton Gutenberg-lehti alkoi ilmestyä 1893. Aluksi siinäkin käsiteltiin alan teknisiä kysymyksiä, mutta järjestöuutiset ja poliittiset kysymykset valtasivat vähitellen lehdessä suurimman palstatilan. Lehden nimi vaihtui Kirjatyöksi vuonna 1916.

Kun Gutenberg keskittyi ammattiyhdistysasioihin, perustettiin uusi ammattilehti Kirjaltaja. Se oli sisällöltään kunnianhimoinen, ja lehden ulkoasussa näkyivät tuoreeltaan kirjapainotekniikan uusimmat keksinnöt ja sovellukset. Myös ladontatyö oli viimeisteltyä. Kirjaltajan palstoja katsoessaan voi vieläkin aistia latojan tunteman ammattiylpeyden, kun palstan tavujaot pysyivät sääntöjen rajoissa eivätkä ladelman sananvälit muodostaneet silmää häiritseviä kujanteita.

Yli sata vuotta vanhoja, taitavien ammattilaisten tekemiä painotuotteita, kelpaa katsella. Digikirjaston pienpainotuotekokoelmaa selatessa ymmärtää, millainen aarre Kansalliskirjastolle on kirjapainojen vapaakappalevelvoitteiden myötä syntynyt. Pienpainatteita ovat mm. mainokset, esitteet, hinnastot, tuotekuvastot ja käyttöohjeet sekä kaikenlaiset painotuotteina valmistetut oppaat, luettelot, kiertokirjeet jne. Myös julisteet, paperinuket ja puuhakirjat kuuluvat pienpainotuotteisiin. Näistä kaikista painotöistä on pitänyt toimittaa vapaakappaleet kirjastoon.

Näihin asti nämä julkaisuajankohdastaan paljon kertovat tuotteet ovat jääneet arkiston kätköihin. Mutta nyt pienpainotuotteitakin pääsee tutkailemaan näyttöruudun avulla, vaikka kotisohvaltaan.

Ipnos Oy:n tuotevalikoimaa 1930-luvun lopulta. Esite on painettu Tilgmannin offsetpainossa Helsingissä 1937.

Digikirjastolle on kysyntää

Korona-aika on lisännyt selvästi digitaalisten arkisto-, kuva- ja kirjapalvelujen kysyntää. Digi.kansalliskirjasto.fi:n sivuillakin vieraillaan ahkerasti, kertoo tietojärjestelmäasiantuntija Tuula Pääkkönen Kansalliskirjaston DH-tutkimusyksiköstä.

– Viime vuonna käyttöä oli ennätyksellisen paljon, ja vuositasolla ylitettiin 21 miljoonan sivukäytön raja. Arkisin, päiväaikaan, digikirjastossa on jatkuvasti noin sata käyttäjää aineistoja selailemassa, hän kertoo.

– Vuodessa digitoidaan yli kaksi miljoonaa sivua. Tavoitteena on tehdä laajoja, yhtenäisiä kokonaisuuksia, mutta julkaista myös kokoelmissa olevia harvinaisuuksia, Pääkkönen jatkaa.

Kun digitoituja kirjoja ja lehtiä julkaistaan, on tarkkaan punnittava tekijänoikeuskysymykset. Lehtien osalta on päästy ratkaisuun, jonka mukaan ne ovat yleisön käytettävissä vuoteen 1939. Suomessa ilmestyneet ruotsinkieliset lehdet ovat kuitenkin käytettävissä vuoteen 1949 saakka. Tämän on mahdollistanut useiden suomenruotsalaisten säätiöiden myöntämä avustus.

Digikirjastosta voi nyt lukea vaikkapa suositun nuorisoromaanin. Kariston julkaisema painos vuodelta 1916.

– Kirjoissa tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän tai tekijöiden kuolemasta. Tänä vuonna avautuvat teokset vuonna 1951 kuolleilta kirjailijoilta. Näihin kuuluvat esimerkiksi Yrjö Heilala, Alma Söderhjelm, Tatu Pekkarinen ja G. E. Mannerheim, kertoo Pääkkönen.

Digitaalinen aarrearkku löytyy osoitteesta: https://digi.kansalliskirjasto.fi

Teksti: Markku Kuusela, kuvat: Kansalliskirjaston Digitaaliset Aineistot


Ajatuksia valokuvista ja kuvakirjastoista

Perhealbumit ja varastoihin unohtuneet valokuvalaatikot sisältävät valtavan määrän tietoa. Isovanhempien valokuvista voi katsoa miltä Joensuussa näytti 1930-luvulla, miten joen rannan maisema on muuttunut ja miten kaupunki on rakennettu.

Vuonna 1975 olen ensimmäisessä kesätyöpaikassani sanomalehti Karjalaisen reprossa kuvaamassa reprokameralla paperitaitettua kaupan mainosta filmille. Filmistä tehdään painolaatta, laatalla painetaan lehden sivu. Opiskelen lukiossa. Kirjoitusten jälkeen haaveilen urasta kirjapainoalalla, ajattelin pyrkiä ammattikouluun kuvanvalmistuslinjalle. Minusta tulee faktori. Kuva Kirsti Brusin kotiarkisto.

Vanhoista kuvista näkee, miten Pielisjoki ylitettiin 1900-luvun alussa nykyisen Ylisoutajan sillan kohdalla. Tai miten lossit ovat muuttaneet muotoaan sadan vuoden aikana. Minkälaisia olivat sillat, tiet, pihat.

Valokuvista voidaan myös saada selville ihmisten keskinäisiä suhteita; miten suhtauduttiin sukupuoleen, ikään, siviilisäätyyn. Kenen kanssa ja miten he tehtiin työtä tai vietettiin aikaa.

Meillä on tapana tehdä kuolinsiivouksia, joskus ihan oikeissa tilanteissa ja joskus taas silloin, kun saamme äkillisen siivouspuuskan ja tahdomme eroon vanhasta roinasta. Heitämme roskalavalle kulttuuriperintöä – tarpeettomalta tuntuvaa materiaalia, josta tulevaisuudessa ollaan valmiita maksamaan.

Digitaalinen kuvakirjasto – arkipäivän kulttuuripankki

Valokuvat, diat, albumit, kotivideot pitää saada talteen. Nyt tarvitaan apuun se kuuluisa Joku. Joku voi olla yhdistys, mainostoimisto, mediatalo, graafisen alan yritys, ammattiyhdistys.

Tavallisilta ihmisiltä, yhteisöiltä ja järjestöiltä voidaan kerätä kuvamateriaalia, paperivalokuvia, negatiiveja, videoita, leikekirjoja. Selvitetään kuvauskohde, ajankohta, keitä ja mitä kuvassa on. Nimetään mahdollinen kuvaaja, hankitaan materiaalille tekijänoikeudet. Periaatteena on, että käytetään vain lahjoitettua ja kierrätettyä materiaalia.

Kuvat digitoidaan. Tämä on projektin suurin konkreettinen työ. Digitoijan tulee tuntea vanhan tekniikan valokuvaamisen ”yhden ainoan oikean hetken” työskentely. Kuvat täytyy käsitellä vanhaa tekniikkaa kunnioittaen. Tallennustilaa tarvitaan paljon, sillä digitoitujen kaupallisten originaalien on oltava laadukkaita korkearesoluutiokuvia.

Kuvat tallennetaan tarkoituksenmukaisissa tallennusmuodoissa, ne varustetaan hakutunnuksilla, hashtageilla. Määritellään kuvien käyttöoikeudet. Käytetään esim. avointa Creative Commons ”epäkaupallinen” lisenssiä. Lajitellaan ja luokitellaan kuvat, järjestetään kuvakokoelmat kuvakirjastoiksi. Kaupallisessa osuudessa määritellään aineistojen käyttäjäryhmät ja laskutusperiaatteet. Tehdään varmennukset käyttäjäryhmien tunnistamiseen.

Vasemmalla apteekin ranta laivalaiturilta nähtynä. Kuva Museovirasto, Karjalaisen Osakunnan kokoelmat. Postikortti Schlüterin Kirjakauppa Yhtiö, 1900-luvun alku. Keskellä Arvinsalmen lossi. Kuva Kirsti Brusi. Oikealla Orivesi II Rääkkylässä. Kuva Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvaaja Matti Poutavaara.

Kuvakirjasto julkaistaan verkkokauppa-alustalla netissä. Työ tulee toteuttaa niin, että sitä koordinoivat ammattilaiset. Digitointityö voi olla vaikkapa osa mediakoulutuksen opintoihin liittyvää työharjoittelua. En tarkoita ilmaisen työvoiman käyttöä, vaan kuvakirjaston toiminnan tulee olla suunniteltu niin, että se myös tuottaa.

Yksityinen kuvakirjasto – digitaalinen kulttuuripankki

Koronapandemia ja lock down ovat joka alalla kiihdyttäneet digitointityötä. Suomessa maakuntamuseot vastaavat alueellaan merkittävien valokuvakokoelmien määrittelystä ja tallentamisesta, heillä on tarpeeksi digitoimista omien kokoelmiensa kanssa.

Museovirasto tallentaa valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset valokuvakokoelmat. Journalistinen kuva-arkisto tallentaa ja digitoi keskeiset lehtikuvan kuva-arkistot. Tätä työtä tehdään digiajassa kovalla kiireellä, työn aikana julkiset kokoelma- ja kuvapalvelut ovat joko suljettuja tai vain rajallisesti käytössä.

Olen suunnitellut kaupallisen kuvakirjaston, jonka toiminta on asiakaslähtöistä. Palvelu ei ole museotoiminnan oheispalvelu, eikä aloittelevan kuvaajan ensiesiintymisfoorumi. Siinä vastataan asiakkaan täsmähakuun. Olemassa oleva materiaali on yksilöllistä. Kuvat käsitellään pieteetillä ja tehdään konservointi ammattitaitoisesti, vanhaa tekniikkaa kunnioittaen. Kaikki ulos lähtevä materiaali on käsitelty asiakkaan tarpeen mukaan ja se toimitetaan asiakkaan haluamassa muodossa.

Kuvakirjastojen käyttäjäkunta

Digitoituja kuvia tarvitaan siellä, missä kuvia yleensäkin. Verkkoalusta avaa kuvakirjastolle maailmanlaajuisen näkyvyyden. Kuvakirjastoja käyttävät mediatoimistot, mainostoimistot, lehtitalot ja julkaisutoiminta yleensä.

Käyttäjinä ovat elokuvateollisuus, kuvauspaikka-agentit, sisällöntuottajat, lavastajat ja järjestäjät, puvustajat. Erikoistehosteiden ja -efektien suunnittelijat. Digitaaliset mallintajat. Peliteollisuus, 3D mallintajat. Museoiden tutkijat, kokoelma-amanuenssit, näytteilleasettajat, historioitsijat, konservaattorit. Opiskelijat, pedagogiset ryhmät, matkailu, taiteilijat.

Mitä kuvakirjastoista löytyy?

Palataan Joensuuhun. Tulee mieleen, että minkälainen se oli se ylisoutajien ammattiryhmä? Haku kuvakirjastoon, kuva aukeaa silmien eteen. Taitaa ukki olla tuossa menossa Penttilän sahalle iltavuoroon töihin. Tuosta voisi tehdä kotiin, vaikka kuvatapetin.

Asiakas sanoo, että nettisivuille tarvitaan sisältöä. ”Voisitteko tehdä julkaisun yrityksen nettisivuille juhlavuoden kunniaksi?” Toki me voimme tehdä, näkyy olevan kuvakirjastossa kuviakin teidän palaneesta tehtaastanne. Käytetäänkö niitä?

Kuka tietää vaikka seuraavan suuren Kalevala-aiheisen seikkailupelin tapahtumat olisivat Karjalan laulumailla? Onhan meillä vielä Parppeinpirtti ja Korpiselkätalo, etsitään niiden harvemmin käytettyjä kuvia kuvakirjastosta. Lisää taloja karjalaiskylään voidaan tehdä digitaalisesti rajantakaisen Karjalan valokuvien perusteella, ne rakennetaan pelinkuvituksessa alustana käytettävien rautalankamallien päälle. Ivalo tv-sarjan hotelli rakennettiin digitaalisesti täällä tekniikalla.

Olemassa olevia rakennuksia voidaan digitaalisesti muokata lisäämällä niihin valokuvista bongattuja yksityiskohtia, vaikkapa sodan jälkiä, kuten uusimmassa Tuntemattomassa sotilaassa tehtiin. Digitaalisesti tehdyn talon pihalla käyskentelee ajan ja asian mukaisesti puettu ehtoinen emäntä.

Kuvakirjastosuunnitelma tuli mieleeni, kun etsin korona-ajan keskellä aihetta opinnäytetyölleni. Alkuperäisen valokuvanäyttelyn aiheen piti olla 110 kuvaa kirjapainosta, ja minusta piti tulla medianomi (AMK) keväällä 2021. Nämä suunnitelmat jäivät alkuperäisessä aikataulussa toteutumatta koronapandemian vuoksi. Ehkä jatkan sitten eläkkeellä.

Teksti Kirsti Brusi, kuvankäsittelyn ja median ammattilainen, medianomiopiskelija (AMK).

Helmet-lukuhaaste monipuolistaa lukemista

Miltä Helmet-lukuhaasteeseen osallistuminen tuntuu? Muuttaako haaste lukukokemusta? Helmet-kirjasto kysyi tätä haasteen osallistujilta loppuvuodesta 2021. Vastausten perusteella lukuhaaste lisää lukemisen monipuolisuutta ja keskustelua kirjallisuudesta.

Lyhyellä nimettömällä kyselyllä kartoitettiin, mitä Helmet-lukuhaaste on saanut aikaan osallistujien lukutavoissa. Kysely tehtiin verkossa loppuvuodesta 2021, ja siihen vastasi noin 200 lukuhaasteen osallistujaa.

Helmet-lukuhaasteen tavoitteena on muun muassa houkutella lukemaan myös jotain sellaista, jota ei tavallisesti lukisi. 90 prosenttia vastaajista kertoi saaneensa haasteesta paljon kirjavinkkejä ja lukeneensa aikaisempaa monipuolisemmin. Peräti 94 prosenttia oli lukenut haasteen ansiosta kirjan, johon ei olisi muuten tarttunut.

Lukuiloa ja sosiaalisuutta
Monessa vastauksessa lukuhaastetta kiitettiin rennosta otteesta lukuhaasteen osallistumistapojen suhteen. Vaikka lukuhaastetta ei saisi ”suoritettua”, tärkeintä on lukemisen ilo tai vaikkapa kadoksissa olleen lukuhalun herätteleminen.

Lukuhaasteen omassa Facebook-ryhmässä kysytään ja jaetaan lukuvinkkejä ja keskustellaan kirjallisuudesta ja lukemisesta. Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä on jäseniä noin 19 500, ja ryhmässä julkaistaan noin 2 000 julkaisua tai kommenttia viikossa.

Vaikuttivatko poikkeusajat?
Osalle vastaajista koronan aiheuttamat poikkeusolosuhteet ja rajoitukset eivät olleet vaikuttaneet lukemiseen tai kirjaston käyttöön lainkaan, mutta moni mainitsi lisänneensä äänikirjojen kuuntelua ja muiden e-kirjapalveluiden käyttöä sekä hyödyntäneensä kirjaston varausmahdollisuutta aikaisempaa enemmän.

Lisätietoja: Riikka Utriainen
riikka.utriainen@espoo.fi

Jos tietäjät vaikenevat, tieto menneestä katoaa

Kirjapainoväki on ollut arvonsa tuntevaa ja ammattiylpeää väkeä. Tapahtumia ammatin tietämiltä on tallennettu ja koottu edustava määrä. Perinnetieto kuitenkin päättyy kuin seinään, kun tullaan 1960 luvulle, jolloin elettiin kohopainosta offsettekniikkaan siirtymisen aikaa. Sen jälkeen tietokoneet mullistivat alan tuotannon.

Arthur Müller korjaa offsetkoneen painokehilöä Sanomapainossa Hiomotiellä.

Suuri joukko ammatteja on kadonnut, katoavatko myös niitä koskevat tiedot ja kokemukset? Ensimmäiset muistelmat kirjapainoammattilaisista ja kuvaukset heidät työstään julkaistiin alan ammatti- ja järjestölehdissä. Niitä alkoi ilmestyä 1880-luvun lopulla. Faktoriliiton ja työnantajaliiton omat julkaisut ansioituivat myös 1920-luvulta lähtien perinteen tallentajina. Lisää muistitietoa karttui, kun suuret kustantajat alkoivat toimittaa henkilökuntalehtiä. Niistä saatiin lukea pitkään palvelleiden työntekijöiden haastatteluja sekä katsauksia yhtiön ja toimialan historiaan.

Tarinoita tallentui myös lukuisiin ammattiosastojen ja -kerhojen historiikkeihin. Eräänlaisena tallennustyön kruununa Helsingin Faktoriklubi toteutti 1960-luvun alussa mittavan kansallisen perinnetietoprojektin, jonka lopputuloksena julkaistiin upea kirja Kirjapainotaitureiden kertomaa.

Murros, josta ei jää tarinoita?

Miksi työelämän kokemusten tallentaminen ei enää kiinnosta? Emmekö enää ole ylpeitä tekemästämme työstä? Mielenkiintoisista käänteistä ei ainakaan ole ollut puutetta. Kun kuumaladonta loppui ja offset syrjäytti kohopainon, toteutettiin kirjapainoissa mittava uudelleenkoulutusprojekti. Se ulottui tekstin-, kuvan- ja sivunvalmistuksesta aina painoon saakka.

Työntekijät kokivat muutoksen johdosta epävarmuutta, ja osa suhtautui penseästi uudistuksiin. Tietysti oli niitäkin, jotka innostuivat uudesta tekniikasta. Moni ansioitunutkin ammattilainen koki joutuneensa sivuraiteelle, kun alalle tuli uusia tekijöitä, joille petiitit ja cicerot olivat tuntemattomia ja myös tarpeettomia, koska niitä ei tietokonepohjaisessa tuotannossa käytetty.

Helsingin Sanomia taitetaan paperilla. Kuva on sisältynyt Sanoma Osakeytiötä esittelevään multivisioon vuodelta 1982.

Kohopainotekniikan aikaan työvoimaa oli tarvittu paljon. Niinpä joukkoon oli mahtunut niitäkin, jotka toilailuillaan virkistivät työpäivää. Tunnemme yli sata vuotta sitten eläneiden kirjapainoveijareiden ei luffareiden tempaukset, koska niistä on kirjoitettu useissa kirjoissa ja lehdissä. Viemmekö tiedot oman aikakautemme veijareista mukanamme, kun täältä lähdemme?

Paperitaiton aikakausi kesti vain kolmisenkymmentä vuotta, reprotekniikka oli voimissaan hieman pidempään. Kirjapainotaidon historiassa nämä ovat vain lyhyitä pyrähdyksiä, mutta monelle meistä ne ovat tarjonneet tärkeitä, kenties koko työuran mittaisia kokemuksia.

HS:n postitusta vuonna 1958. Tupakoijan takana Martta Liimatta ja pöydän oikealla puolella oleva nainen on nimeltään Manninen.

Uusi tekniikka on muuttanut myös jälkikäsittelyn työvaiheita. Ammatteja on sielläkin kadonnut. Miten käsityövaltaiset tehtävät on automatisoitu, ja kuinka kirjatehtaat ovat muuttaneet työyhteisöjä? Oma tarinansa on kerrottavana niilläkin, jotka ovat joutuneet pakon edessä vaihtamaan aivan toisenlaiseen ammattiin tai jääneet kokonaan työttömiksi. Miltä tuntuu, kun esimerkiksi WSOY:n kaltainen kirjapainojättiläinen ja paikkakunnan ylpeys ajetaan alas, ja sen tuotantohalleista tehdään sisäpelikenttiä?

Unohtaa ei toki sovi alkoholia ja sen työpaikoille tuomia lieveilmiöitä. Nämä huuruiset tarinat ovat meille kaikille tuttuja, mutta niitä kerrotaan vain omassa porukassa. Niin kauan kuin kerrotaan.

Tarinat talteen

On aika saada nämä tarinat talteen. Siksi Päivälehden museo järjestää valtakunnallisen kirjapainoperinteen keräyskilpailun. Kilpailulla museo juhlistaa 20 vuotista toimintaansa.

– Tällä perinnekeruulla saamme talteen arvokasta tietoa ja samalla se tukee oivallisesti Painokellarimme toimintaa. Tässä toteutuu museon tehtävä tiedon ja taidon tallentajana, toteaa Päivälehden museon johtaja Saila Linnahalme.

Joitakin kirjoituksia graafisen alan murroksen tiimoilta on ehkä jo julkaistukin, artikkeleita, haastatteluja tai muistelmia. Myös tiedot tällaisista kirjoituksista otetaan mielellään vastaan. Museon tavoitteena on luoda tietopankki, johon kootaan graafista alaa koskevaa tietoutta. Perinnekisa käynnistyy virallisesti tammikuussa 2022. Tuolloin julkaistaan tarkemmat ohjeet osallistumisesta ja kerrotaan, miten keruukilvan voittaja palkitaan. Faktori-lehti seuraa kisan kulkua.

Jo nyt voi osallistua keruukisaan lähettämällä muistoja sähköpostitse osoitteeseen: markku.kuusela@hssaatio.fi ja kirjeitse: Markku Kuusela, Päivälehden museo, PL367, 00101 Helsinki.

Teksti: Markku Kuusela, kuvat: Päivälehden arkisto.

WeilinGöös, Paragon. Nitomosali.

Nuorekas 102-vuotias

Kirjapainoalan opetusta on Helsingissä annettu jo vuodesta 1919. Sittemmin Kirjapainokoulu on kokenut monta muutosta ja uudistusta. Nykyisin se on osa Stadin ammattiopistoa, joka on Suomen suurin ammatillista perus-, täydennys- ja oppisopimuskoulutusta järjestävä oppilaitos.

Stadin ammattiopistolla on 14 toimipaikkaa ympäri Helsinkiä ja opiskelijoita 17 000. Tarjolla on lähes 30 tutkintoa ja osaamista voi hankkia yli 50 ammattiin.

Suomessa on parhaillaan toimeenpanovaiheessa ammatillisen koulutuksen reformi. Myös graafisen alan koulutuksen sisältöjä ja muotoja on uudistettu reippaasti. Työssäoppiminen on tullut entistä tärkeämmäksi ja opetussisällöt monipuolistuneet. Keskeinen osa uudistusta on työllisyyttä tukeva rahoitusmalli: oppilaitoksia palkitaan siitä, että opiskelijat työllistyvät.

Antti Heikkisen teoksia Aaltopahvia ja ylijäämälavoja -näyttelystä.

Uudistuksen jälkeen graafisen alan toisen asteen koulutus on nimetty media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinnoksi, joka jakautuu neljään osaamisalaan. Näistä audiovisuaalisen viestinnän opiskelijat opiskelevat Helsingin Arabianrannassa ja valmistuvat mediapalvelujen toteuttajiksi. Heidän tulevia työpaikkojaan ovat mm. mediatalot, tuotantoyhtiöt, pelitalot ja äänistudiot sekä teatterit.

Mediapalvelujen toteuttajiksi valmistuvat myös Käpylän yksikössä opiskelevat julkaisutuotannon ja painoviestinnän osaamisalojen opiskelijat. He työllistyvät mm. digipainoihin, lehti- ja kirjankustantamoihin, mediataloihin sekä mainos- ja viestintätoimistoihin.

Uutuutena on aloittanut kuvallisen ilmaisun osaamisala. Sekin toimii Käpylässä, ja tutkinnon suorittaneet valmistuvat kuvallisen ilmaisun toteuttajiksi. Heidän työllistäjiään ovat mm. mainos- ja viestintätoimistot, mediatalot ja valokuvaamot. Varteenotettavia työllistymisratkaisuja ovat myös ryhtyminen itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, yrittäjäksi tai freelanceriksi. Moni myös jatkaa opintojaan esimerkiksi ammattikorkeakoulussa.

Opiskelijoita riittää

Kaikille neljälle media-alan ja kuvallisen ilmaisun alalle on kysyntää. Esimerkiksi kuvallisen ilmaisun linjalle olisi tänä vuonna yhteishaussa ollut viisinkertainen määrä tulijoita. Hakijamäärissä näkyy tietysti oppivelvollisuusiän nosto 18 ikävuoteen, jonka seurauksena oppivelvollisuus jatkuu vielä peruskoulun jälkeenkin.

Yhteishaun lisäksi koulutukseen voi hakea myös ns. jatkuvan haun kautta. Toisin kuin yhteishaussa, jatkuvassa haussa hakijoilla voi olla taustalla jo toinen tutkinto. Näin voi hankkia joko uuden ammatin tai päivittää ammattitaitoaan suorittamalla osatutkinnon.

Koska opetuksen painopiste on yhä enemmän työssäoppimisessa, ovat työharjoittelupaikat tärkeitä. Niitä onkin ollut tarjolla yllättävän hyvin. Koulutusalan laajenemisen johdosta on tarjolle tullut aivan uusia harjoittelupaikkoja, kuten erilaiset yhdistykset ja esimerkiksi YLE. Printtipuolella harjoittelupaikkojen tarjonta on vähäisempää.

Aaltopahvia ja ylijäämälavoja


Antin ensimmäisessä näyttelyssä töitä oli ripustettu seinälle ja niitä oli lattialla seinään nojaamassa.

Ei ehkä tyypillinen, mutta huomionarvoinen esimerkki ammatillisen koulutuksen uudistuksen tuomasta joustavuudesta on Antti Heikkisen kulkema koulutuspolku. Kuhmolaislähtöinen Heikkinen valmistui Kainuun ammattiopistosta graafiseksi suunnittelijaksi. Alan töitä hän teki satunnaisesti freelancerina. Aika kului, ja tuli tarve päivittää opintoja. Tähän Stadin ammattiopiston jatkuva haku tarjosi mahdollisuuden, ja Antti pääsi aloittamaan julkaisutuotannon ja painoviestinnän opinnot elokuussa 2020.

Puolen vuoden opiskelun jälkeen painokoneet alkoivat kuitenkin tulla jo uniin ja mieleen nousi epäilys, olisiko järkevää jatkaa opintoja tällä linjalla? Avoimet keskustelut opettajien kanssa auttoivat vaihtamaan opintojen suuntaa. Hän pääsi tämän vuoden alussa saman oppilaitoksen kuvallisen toteuttamisen linjalle. Siellä on tarjolla ajanmukaiset työ- ja opetustilat sekä pätevää ohjausta. Antti on kokenut kuvataiteen harrastaja, ja teoksia alkoi heti syntyä hurjalla tahdilla.

Antin runsas tuotanto haluttiin laittaa esille. Näin syntyi näyttely Aaltopahvia ja ylijäämälavoja, joka oli esillä Käpylän yksikön Luuppi-näyttelytilassa. Näyttelyn teokset on tehty oppilaitoksen varastosta löytyneestä materiaalista, ja esillepanossa on hyödynnetty esimerkiksi tyhjiksi jääneitä kuormalavoja.

Uusi näyttely tekeillä

Kesällä Antti vietti aikaa Kuhmossa. Uusia töitä syntyi tiuhaan ja pian kypsyi ajatus uudesta näyttelystä. Sitä Antti parhaillaan pystyttää samoihin tiloihin, joissa ensimmäinenkin näyttelykin oli. Uuden näyttely nimi on ”That Summer (feeling)”.

– Se on visuaalinen kertomus, joka nostalgisoi Kuhmon kesää ja kokeellista tekemisen aikaa. Viime kesänä sain työskennellä entisen päiväkodin tiloissa Kuhmossa. Eräänlaisen työhuonenäyttelyn lisäksi näyttely on myös ompelupaja, johon kävijät voivat osallistua esimerkiksi hatunteon muodossa, Antti kertoo.

Voimassa olevien rajoitusten vuoksi näyttely on toistaiseksi avoinna vain koulun opiskelijoille ja henkilökunnalle.
Teksti Markku Kuusela. Kuvat: Antti Heikkinen ja Markku Kuusela.

Tätä kirjoitusta varten taustatietoja antaneet asettuivat ryhmäkuvaan Luuppi-näyttelytilan kirjapainonurkassa. Vasemmalta: taideaineiden opettaja Leena Lukkarinen, lehtori Timo Porkka, Antti Heikkinen ja ammatillinen erityisopettaja Tuula Karastie. Koulutuspäällikkö Jussi Virtanen ehti poistua ennen kuvan ottoa.

Printtimedian opintoihin tuoteajattelun kautta

Metropoliassa käynnistyi syyslukukaudella 2020 painoviestinnän sivuainekokonaisuus vapaasti valittavina opintoina. Tavoitteena on ollut pelastaa maamme printtimedian amk-insinöörikoulutus. Aiemman graafisen tekniikan insinöörikoulutuksen sijaan haluttiin tarjota erilaisista taustoista tuleville opiskelijoille mahdollisuus erikoistua painettuun mediaan ja työllistyä alan muuttuviin tehtäviin.

Painotuotteet ja visuaalisuus ympäröivät meitä kaikkialla. Kuvassa osa Hernesaareen toteutetusta teoksesta Helsinki 24h. Se syntyi Helsingin kaupungin ja Aalto-yliopiston keväällä 2017 järjestämän graafisen suunnittelun opiskelijoille suunnatun kilpailun tuloksena.
Kuva: Tuire Ranta-Meyer.

– Olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että Metropoliasta 25 eri koulutusalojen opiskelijaa ja yhteistyökumppanimme Stadin ammattiopiston kuusi viestinnän opiskelijaa ilmoittautuivat Painomenetelmät, materiaalit ja visuaalisuus -nimiselle johdantokurssille, kertoo mediatekniikan tutkintovastaava Toni Spännäri ja jatkaa:

– Oli onni, että olimme päättäneet tehdä kurssista täysin verkkopohjaisen toteutuksen. Koronaepidemia ei siten juuri vaikuttanut, vaikka toki tapaamiset ja tutustumiskäynnit painotaloihin olisivat olleet kiinnostava lisä opintoihin.

Opintojakson tarkoituksena on toimia kiinnostuksen herättäjänä alaa ja painotuotteita kohtaan. Osa opintokokonaisuuksista kurkistaa syvälle painoteknologian saloihin, mutta tässä vaiheessa on pyritty pidättäytymään liian teknisestä näkökulmasta. Sen sijaan opiskelija saa taatusti hyvän yleiskuvan painomenetelmistä, materiaalikysymyksistä ja visuaalisuudesta, joka on aina kiinteästi läsnä painotuotteissa. Myös kestävä kehitys on vahvasti mukana opinnoissa.

Painamista tuotenäkökulmasta

Ideana opintojaksossa on, että painotuotteiden valmistuksen kolmeen prosessivaiheeseen – aineiston valmistukseen, painamiseen ja jälkikäsittelyyn – perehdytään tuotenäkökulmasta käsin. Lähtökohdaksi on otettu valmis, arjessa tuttu painotuote, jonka valmistamiseen tarvittavaa painomenetelmää avataan ja havainnollistetaan videoin, valokuvin ja sanallisesti. Pääkategorioina ovat painoviestinnän massatuotteet (sanomalehti, aikakauslehti, kirja, pahvilaatikko, kartonkikotelo, juustopakkaus), tekstiilipainatus
(pussilakana), digipainatus (käyntikortti) sekä suurkuvatulostus (roll-up, ajoneuvoteippaus). Painotuotteiden osalta sisällöstä ovat vastanneet Pentti Viluksela, Toni Spännäri ja Tuiti Paju. Valokuvauksen opettaja Heidi Söderholm on laatinut visuaalisuuteen liittyvän osuuden, jossa käydään läpi sommittelun perusteita ja visuaalista viestintää sekä tunnistetaan yleisimpiä kuvan laadun ongelmia painotuotannossa.

Näkymä lehtori Tuiti Pajun Moodle-oppimisalustalle laatimasta tekstiilipainatuksen osiosta ”Painokuosin valmistelu tekstiilipainoa varten”. Kuvan kuosin on suunnitellut
Saija Hautaniemi.

– Massatuotteet ovat perinteistä painetun median valtavirtaa, joten sisältö oli vanhalle opettajalle tuttua, kertoo nyt jo eläkkeelle siirtynyt Pentti Viluksela, entinen graafisen tekniikan yliopettaja.

– Haasteena oli tehdä aineistosta helposti lähestyttävä ja verkon kautta omaksuttava mutta samalla myös riittävät syvälliset perustiedot antava. Opiskelijapalautteen valossa tämä onnistui kohtuullisesti. Jokainen osio sisältää tekstistä, kuvista, grafiikasta ja videoista koostuvan oppimateriaalin lisäksi linkkejä laajempiin ja yksityiskohtaisempiin tietolähteisiin. Näin opiskelija voi halutessaan täydentää tietojaan kiinnostavista aiheista. Kaikissa osioissa on myös oppimista mittaava, verkossa tehtävä monivalintakoe.

Opiskelijoilla kiinnostusta printtiin

Sivuaineen valinneilla opiskelijoilla oli useimmilla jo pohjaa tai kiinnostusta printtimediaa kohtaan. Metropolian opiskelija kuvasi suhdettaan alaan seuraavasti:

– Opiskelen graafista suunnittelua, joten tuotteiden painovalmiiksi teko on tullut tutuksi. Nautinkin kaikista eniten painoon menevien materiaalien suunnittelusta. Painotuotteen saa konkreettisesti käteensä, joten vaikka suunnitteluprosessi onkin tapahtunut koneella, niin siinä on jotenkin samankaltainen tuntu kuin käsitöissä. Siitä saa helpommin ylpeyden tunteen: ”Minä tein tämän.”

– Kiinnostusta on aina ollut, vaikka olenkin kallellani ehkä enemmän puhtaasti suunnittelun puolelle. Tietenkin, kun itse jotain suunnittelee ja kun sen haluaa toteuttaa esimerkiksi painettuna, niin ammattipainajan osaaminen on kullan arvoista. Oli kyse sitten kuvasta t-paitaan, taulun tai kankaan painattamisesta tai jopa käyntikorttien valmistuksesta, jos jälki ei ole hyvää, eli samaa kuin suunnitellussa työssä, on se pilalla, kertoi toinen opiskelija painetusta mediasta.

Käyntikorttien leikkauksen demo Stadin ammattiopiston tiloissa. Kuvakaappaus opetusvideosta.

Painotuotteen vahvuudet

Useat opiskelijat kokivat painotuotteen käyttäjäystävällisenä.
– Vaikka painotuotteet ovat muuttuneet ja digitalisoituneet, minusta on edelleen kiva lukea esimerkiksi kirja kirjana. Omasta puhelimesta jonkun palvelun kautta luettuna tarjontaa on liikaa, eikä lukeminen ole niin mukavaa. Uutiset tosin luen suoraan netistä.

Eräs opiskelija totesi pitäneensä aina painetusta versiosta huomattavasti enemmän kuin digitaalisesta.

– Oli kyseessä sitten lehti, kirja, käyttöohje, mainos tai muu, niin ensisijaisesti haluan aina painetun version. Painetussa versiossa pystyy kokemaan lukemansa muillakin aisteilla kuin silmillä. Tuntee paperin kädessään, kuulee sen äänen ja haistaa hajun. Painamalla saa aikaan myös hienoja efektejä eri materiaaleilla ja painomenetelmillä. Kun arki sekä opiskelussa, töissä että vapaa-ajalla kuluu paljolti ruudun ääressä, paperisen painotuotteen lukemista pidettiin oivana vastalääkkeenä.

– Olen ollut ja olen edelleen fyysisten lukukokemusten ystävä. Joudun töissä ja vapaa-ajallakin olemaan lukuisia tunteja koneen ääressä, minkä seurauksena kärsin päänsäryistä ja keskittymisongelmista. Olen sen väitteen takana, että alun digitalisaatiohuuman jälkeen ihmisillä on oikea tarve fyysisiin kokemuksiin.

Yritysyhteistyö haastaa

Sivuaineopinnoissa on kaksi asiakokonaisuutta: 15 opintopisteen laajuinen graafinen tekniikka ja 15 opintopisteen yritystalous. Jälkimmäisen osalta syksyllä tarjolla oli markkinointiin liittyvä opintojakso. Siinä tutustuttiin esimerkiksi painotuotteen rooliin brändin rakentamisessa. Nyt keväällä keskitytään yrityksen toimintaan, tuotteistamiseen, strategian merkitykseen, johtamiseen sekä hinnoitteluun, budjetointiin ja tilinpäätösaineistoon. Nämä opinnot toteutetaan osin verkossa, osin etäluentoina siihen asti, kunnes lähiopetus korkeakoulukampuksilla on taas sallittua. Koronan takia myös syventävien painomenetelmien opintojaksoa on haastavaa suunnitella loppukevääksi. Se kun halutaan ehdottomasti toteuttaa lähiopetuksena ja aidoissa työelämän laiteympäristöissä.

– Tavoitteena on luoda yritysyhteistyömalli, jossa osa näistä opinnoista voitaisiin toteuttaa alan yrityksissä. Yhteistyön tulee olla palkitsevaa ja motivoivaa myös yrityksille. Siksi otamme mielellämme vastaan työelämän ehdotuksia ja näkemyksiä siitä, mikä tällaisessa yhteistyömuodossa toimisi ja miten pahimmat kompastuskivet voidaan välttää. On selvää, ettei liiketoiminta saa vaarantua siksi, että opiskelijat ovat oppimassa yrityksessä, sanoo Toni Spännäri.

Metropolia haluaa panostaa sellaiseen yritysyhteistyöhön, josta kumppanit aidosti hyötyvät, oli kyseessä sitten alan rekrytointipotentiaalin kasvattaminen tai opinnäytetöiden ja työelämäprojektien mukanaan tuoma konkreettinen panos. Usein opiskelijat tuovat yrityksiin mukanaan lisäksi aimo annoksen nuorta energiaa, jonka myötä työyhteisöihin virtaa uutta intoa ja tulevaisuusnäkökulmaa.

Teksti Tuire Ranta-Meyer
Kirjoittaja on Metropolian johtaja, joka vastaa yhdessä tutkintovastaava Toni Spännärin kanssa sivuaineen toteuttamisesta. Hankkeen rahoittajina toimivat C. V. Åkerlundin mediasäätiö ja Media-alan tutkimussäätiö.