Pave Maijasen valokuvia ensi kertaa esillä Helsingissä

Kuva: Pave Maijanen.

Muusikkona tunnetun Pave Maijasen valokuvanäyttely KUVA & VALO on esillä Kanneltalossa 28.10.–16.11.2020. Näyttelyn on kuratoinut valokuvataiteilija Stefan Bremer.

Pitkän uran muusikkona tehnyt Pave Maijanen on harrastanut valokuvausta 70-luvulta saakka. Hänen ensimmäinen valokuvanäyttelynsä nähdään nyt ensi kertaa Helsingissä. Näyttely on ollut aiemmin esillä Kesälahdessa kesällä 2020.

Näyttelyn otsikko KUVA & VALO pohjaa siihen, että Maijanen ei koskaan käytä salamavaloa. Näyttely sisältää kuvia mm. Gran Canarian eteläkärjen dyyneiltä, missä tuuli pistää niin hiekan kuin vedenkin aaltoilemaan. Kuvia on myös saaren kirpputoreilta ja Maijasen lastenlapsista. Kuvat ovat otettu pääasiassa viimeisten viiden vuoden aikana.

Näyttely on avoinna Kanneltalon aukioloaikojen mukaisesti ma–to klo 8–20, pe klo 8–18, la klo 10–16.

Lisätietoja >>>

Mediahuomiota

Kuinka maksimoida mediahuomio? Helppotajuinen ja käytännönläheinen mediaviestinnän opas kertoo, miten oman viestin saa näkyviin mediassa.

Kirja käy läpi alan toimivia käytäntöjä ja havainnollistaa niitä tositarinoilla. Sijansa saavat myös ne sudenkuopat, joihin huomionjanoisen on syytä varoa lankeamasta. Opas sopii sekä ammattiviestijöille että kaikille, jotka yrittävät hankkia näkyvyyttä tuotteelleen, palvelulleen tai aatteelleen.

 

Kilpeläinen Jaakko: Ansaittu julkisuus.
Alma Talent, 2020. ISBN 9789521438448

Aina on mietityttänyt

Lapsena ihmettelin hevosten kielitaitoa. Ne tiesivät, mitä isäntä tarkoitti, kun hän pörryytti huuliaan prrrrrrrrr. Se tarkoitti peruuttamista, mutta ”sojoo” tarkoitti lähtemistä eteenpäin.

Oppikoulun ensimmäisellä luokalla opetettiin ruotsia. Se kuulosti paljon kimurantimmalta kuin hevosen kieli. Oivalsin, että edessä olisi muitakin vaikeuksia. Asetin ruotsin kielelle matalan kynnyksen, ilman ehtoja pitäisi selvitä. Keskikoulun viidennellä tunsin syyllisyyttä. Olin ajautunut niin sanotusti operatiiviselle puolelle, akateeminen ura sulkeutui laiskuuden vuoksi. Lukioon ei kannattanut yrittää. Kielitunnit olivat sujuneet ikkunasta Kauhavan Nuorisoseuran pihaa katsellen.

Mietiskelin ammatinvalintaa keskikoulupohjalta. Kiinnostavin oli metsäteknikon ammatti. Jälkeenpäin mietin, olisiko kiinnostus johtunut puiden tuoksusta. Toinen vaihtoehto oli graafinen ala, jolle Vaasassa asuva faktorienoni minua yllytti. Isän mielestä minun olisi pitänyt jatkaa hänen kauppayritystään. Se oli heti jyrkkä ei, sillä olin nähnyt homman varjopuolia riittävästi.

Kesällä olin ollut Metsähallituksen ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton järjestämällä metsätyöleirillä Savukosken Sotajoen kämpällä. Kokemus oli fyysisesti rankka ja mietityttävä. En ymmärtänyt, miksi istutettujen taimien ympäriltä piti raivata kaikki muu kuin männyt. Isot komeat kuuset tapettiin kaulaamalla pystyyn. Syytä tähän kysyin metsätyönjohtajilta, jotka häpeillen sanoivat Helsingin herrojen niin päättäneen. Tämän jälkeen tunsin olevani enemmän metsien suojelija kuin avohakkuiden suosija.

Päädyin raakapuun puolelta valmiiseen paperiin, kirjapainoalalle, enoni viitoittamalle polulle. Hassut kokemukset hymyilyttivät. Konsultteja vilisi konstejaan esittelemässä ja yritysten rahoja tuhlaamassa. Postikorttialalla ollessani meitä opetettiin ideoimaan makaamalla patjan päällä kattoon tuijotellen. Minulta ei mennyt kovin pitkään nukahtamista odotellessa. Heräsin siihen, kun konsultti kyseli, millaisia ideoita oli syntynyt.

Reilut 46 vuotta tarjosivat paljon kokemuksia, mutta viimeisinä vuosina näin alan jyrkän syöksyn. Toivon hartaasti, että Helsingin herrat keksivät elvytystoimia graafisen alan jatkumiseksi.

Pakkaussuunnittelija pienoismallien parissa

Olen 44-vuotias tuotesuunnittelija Tampereelta. Hankin metallialan artesaanin ja pakkausmuotoilijan tutkinnot, mutta metallialalla en ole työskennellyt. Pakkausmuotoilua opiskelin Lahden Muotoiluinstituutissa. Neljännen vuoden
syksyllä lähdin työssäoppimisjaksolle, ja siellä vierähtikin useita vuosia. Kun sain kotiseudultani työtarjouksen, palasin juurilleni Tampereelle. Tänä vuonna tulee täyteen 17 vuotta kartonki- ja aaltopahvipakkausten suunnittelijana. Pyrollin palveluksessa Takon Kotelotehtaalla olen nyt kolmattatoista vuotta.

Pakkausmaailman ulkopuolella tärkein harrastukseni on pienoismallien rakentaminen. Koneromantikkona sydän sykkii kaksi- ja nelipyöräisille siviilikulkuneuvoille, ja sama ilmiö toistuu mittakaavamaailmassa. Ensimmäisen rakennussarjani, lentokoneen, kokosin seurakunnan kerhossa seitsemänvuotiaana. Totuuden nimissä sen kanssa isä taisi tehdä suurimman työn. Kiinnostus kuitenkin heräsi heti. Tätä kirjoittaessa pienoismallien parissa on 37. vuosi menossa.

Pienoismallien rakentamisessa kiinnostaa yksityiskohtien miettiminen, esimerkiksi kuinka toteutan jonkin moottorin vaijerin tai vivun, kuinka teen mittaristosta realistisen tai miten toteutan aidon näköistä metallipinnan kulumajälkeä. Yksityiskohdat tekevät onnistuneen mallin.

Malleissa hyvä idea on tärkein. Ne voivat olla lähellä elävää elämää kuten vaikkapa farmariautomuunnos autosta, jota ei koskaan ole tehty. Vitriinistä löytyy muun muassa robotin ja kuplavolkkarin yhdistelmä. Eri maailmoja voi yhdistellä ennakkoluulottomasti. Pienoismalliharrastusta on helppo säätää omaan elämäntilanteeseen ja lompakon paksuuteen sopivaksi. Lähtökustannukset ovat pienet – jo parilla kympillä automarketista voi saada mukaansa aloittelijan sarjan, jossa on mukana kaikki tarpeellinen, eikä ainakaan aluksi tarvitse varsinaista työtilaa.

Suuri osa ”mallareista” puuhastelee omissa oloissaan, mutta Suomesta löytyy myös useita pienoismallikerhoja, joiden tiloissa sosiaalisimmat pääsevät harrastamaan porukalla. Porukalla voi paitsi rakentaa myös kilpailla. Pienoismallikilpailuissa mallit jaotellaan tarkasti omiin luokkiinsa. Karkeasti jako menee maalla, merellä ja ilmassa liikkuvaan sotilas- ja siviilikalustoon, tarkemmin rajataan sitten esimerkiksi mittakaavaa, mallin ajankohtaa ja autoluokissa tyylisuuntia.

Rakentamiseen voisi käyttää aikaa vaikka kaikki vuorokauden tunnit, mutta perheellisenä ehdin harrastaa 1–4 tuntia viikossa. Pääasiassa teen malleja kotona työhuoneessa, pari kertaa kuukaudessa käyn pienoismallikerholla. Oma aikansa kuluu myös alan tapahtumissa käymiseen; vien uusimmat mallini lähes poikkeuksetta näytille kilpailuihin.

Pyrin nykyään haastamaan itseni uudelleen joka projektissa: käyttämään uutta työtekniikkaa tai rakentamaan mallin täysin uudesta aihepiiristä. Huomaan tekeväni enemmän tarvittavia osia myös metritavarasta eli esimerkiksi styreeniputkista ja -levyistä ja metallitangoista.

Muutama vuosi sitten aloin kaivata harrastamiselle vielä jotain lisätwistiä ja tarjouduin koemielessä kirjoittamaan malliprojekteistani pienoismallilehteen. Vihreää valoa saatuani en olekaan siltä tieltä enää perääntynyt.

Avustajan uran hyviä puolia on töiden aikatauluttaminen, sillä deadlinet usuttavat saamaan aikaiseksi enemmän. Tekemisestä on tullut myös organisoidumpaa. Mallinrakennusurallani olen siis päätynyt jonkinlaiselle puoliammattilaistasolle, ja eiköhän se ole juuri sopiva paikka pysyäkin. Lisätietoa janoaville suosittelen kotimaista foorumia pienoismallit.net, jolle on koottu kattavasti informaatiota rakennustekniikoista tapahtumakalenteriin ja kauppiaslistauksiin. Teksti Teemu Jormanainen, kuva Sanna Kihlberg.

__

Kerro harrastuksestasi!
Haemme lehteen tarinoita siitä, mitä jäsenet tekevät työn, arjen ja perhe-elämän vastapainoksi. Kirjoita meille harrastuksestasi ja sen taustoista. Jos kirjoitat jonkun toisen puolesta, niin pyydäthän siihen luvan. Ota yhteyttä päätoimittaja Pekka Teinilään, pp.teinila@gmail.com tai p. 050 553 2508, ja ehdota juttua.

50 vuotta sitten: Kirjapainomiehet urheilijoina

Faktorit 5/1970 ja 6/1970
”Menneitä aikoja muistelen, niin…” Oheisessa suurin piirtein kirjapainoalan urheilijaparhaimmistoa menneeltä ajalta – ja vähän nykyiseltäkin. Monet heistä ovat jo muuttaneet manan majoille, joista vain kaunis muisto elää.

Nimiluettelossa (ei paremmuus- eikä aakkos- vaan aikajärjestyksessä) esiintyy joukko sellaisiakin nimiä, joita ei luulisi meikäläisiksi. Mutta kyllä esimerkiksi kultapojat Albin Stenroos on aloittanut stereotyypissä, Volmari Iso-Hollo ulosoppineena painajana, Lauri Lehtinen vielä tänä päivänä työskentelee poliisien kirjapainossa Toivo Sarkaman johdolla jne. Myöhemmin ovat sitten siirtyneet muille aloille, kuten vahtimestareiksi ja liikuntaneuvojiksi, prokuristeiksi ja pääministereiksi…

Mikäli taas kirjapainomiehet ovat pysyneet alkuperäisammatissaan, on heistä tullut faktoreita, kirjapainon johtajia ja omistajia, asessoreita, olo- ja opetusneuvoksia ym. Mukaan ei ole otettu ns. ”homma-jasseja”, so. urheilun johto- ja järjestömiehiä, joita suurtekijöitä meikäläisistäkin riittää tukuttain. Mutta se on jo toinen asia, joka sietäisi oman lukunsa.

Toim. huomautus. Juttuun on kerätty lähes 200 kirjapainomiehen urheilusaavutusten joukosta em- ja
olympiatason (ei työläisolympiatason) yleisurheilijoiden saavutuksia. Lopussa on myös alalla työskennelleitä
muissa lajeissa menestyneitä urheilijoita.

Albin Stenroos (HKV) aloitti ammattinsa stereotyypissä Suomalaisessa Kansassa, jonka isäntinä olivat kuulu senaattoripari Aino Ackté ja Heikki Renvall. Juoksu-uransa Stenroos aloitti 17-vuotiaana 1906. Jo parin vuoden kuluttua hän oli ”tekijä”, joka juoksi 5 ja 10 km:llä Suomen ennätykset (se). Maailmanennätys (me) 30 km 1915 ja 20 km 1924. Olympiamitaleja on kaikkia värejä. Tukholman olympialaisissa 1912 hän sai pronssia 10 km:llä ja hopeaa murtomaajuoksussa. Pariisissa 1924 tuli kultaa maratonilla. Suomen mestaruus (sm) -mitaleja on parisenkymmentä vuosilta 1910–23. Hänellä on myös SU-lehden maratonin, New Yorkin halkijuoksun sekä 10 mailin voitot 1926 jne.

Eemil Kukko-Skarra (HKV-Akilles), 1908 Etelä-Pohjanmaan urheilukuningas 20-vuotiaana latojana. Suomen mestarina sadalla metrillä, pituushypyssä ja 5-ottelussa vuosina 1910–12. Mukana Tukholman kisoissa 1912 (Kukkola-nimisenä…) viisiottelemassa. Kukko-Skarra Faktoriliiton kunniajäsenenä ja wsoy:n ylifaktorina siirtyi eläkkeelle 1954. Kuoli 75-vuotiaana 1963. Lauri Halonen (Jyry-HKV), sm 25 km:n juoksussa 1917. Pariisin kisoissa 1924 maratonilla neljäntenä. Hannes Miettinen (Kiista-HKV), painaja. SM maastojuoksussa 1919 sekä 1923 viestinjuoksussa 5 x 2000 m:llä. Olympiaedustajamme Antwerpenissa 1920 maastojuoksussa.

John ”Joppe” Lindroth (Akilles), painaja edelleenkin, oli ensimmäinen 4 metrin ylittäjä seipäällä. SM-mitaleja 5 sekä maaotteluvoittoja ym. 1934 Torinon EM:n kolmonen. Volmari Iso-Hollo (HT-Keravan Urheilijat), painaja. Loistovoittoja on lukemattomia, mutta kirkkaimmat niistä ovat estejuoksun kultamitalit Losista 1932 ja Berliinistä 1936. Lauri Lehtinen (HTHPV), poliisien kirjapaino. Entinen kerkkoolainen, nyk. ”mies Sofiankadulta” edusti kunnialla maamme uljasta kestävyysjuoksijakaartia maailmanennätyksineen (3 mailia ja 5 km 1932) ym. Los Angelesin kisoissa 5000:lla tuli kultaa ja samalla matkalla hopeamitali 1936. Toivo Sundqvist-Sarkama (Porv. Urh.-HPV) WSOY-Poliisien kirjapainon 1930–40 luvun uljasryhtinen mailerimme omistaa 15 SM-mitalia, useimmat juostu maastossa ja HPV-viesteissä. Pariisin EM-kilpailuissa 1938 oli viides 1500 m:llä. Pentti Karvonen (PU), WSOY:n syväpainaja, omisti lyhyen aikaa maailmanennätyksen estejuoksussa 1955 ollen samana vuonna myös SM. Lomiensaantivaikeuksien takia kilpailumatkoille muutti alaa, ja on nykyisin kelloseppänä, ollut jo toistakymmentä vuotta.

Muita alan em-, mm-, olympia- ja maaottelu-urheilijoita: Niilo Turkkila (Tarmo) paini, vapaapainin kääpiösarjan MM-hopea Helsingissä 1951, Arto Tolsa (ktp ja Beerschot, Belgia) jalkapallo, 77 A-maaottelua, Ture Nieminen (Mercator) mäenlasku, 13. Chamonix’n talviolympialaisissa 1924, Erkki Savolainen (Helsingin Voimailijat) nyrkkeily, Berliinin olympialaiset 1936, Pertti Purhonen nyrkkeily, pronssimitali Tokion olympialaisissa 1964, Juhani Jylhä (HIFK) jääkiekko, MM-kisat 1966 ja 1969, Oskar Wetzell (HSS) uimahypyt, olympialaiset Lontoossa 1908 ja Tukholmassa 1912, Aatto Nuora (Erikoispaino Oy) ampuminen, 8. Berliinin olympialaisissa 1936.

Tekstin toimitti Lauri Anttilan jutuista Jorma Suomi

Digi-askeesiin

Tuoko digitaalisuus mukanaan asioita ja ilmiöitä, joista olisi parempi pysyä erossa? Kun kaikki konkreettinen katoaa utuna ilmaan, on seurauksena jalat tukevasti ilmassa ja pää pilvessä. Voisimmeko saada jalkaa kovemmalle maan kamaralle?

Vanhaan ei voi palata, mutta voimme rakentaa paremman maailman, jossa voi olla myös paljon vanhaa ja hyvää, konkreettista ja toimivaa.

 

Kimmo Jylhämö: Digi-askeesi.
Kustannusosakeyhtiö Vastapaino, 2020. ISBN 9789517688024.

 

Etätöitä ja äänikirjoja

Koronapandemia laukaisi kriisin, jossa ihmisiä hoputettiin etätöihin ja senioreita karanteeniin. Sen tuloksena ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita ja vessapaperia niin, että kauppojen hyllyt tyhjenivät. Turhaan, olisivat ostaneet edes muutaman kirjan, niin maineemme lukijakansana olisi saanut parempaa katetta.

Kirjakauppiaille tämä pandemia saattoi tuoda ajatuksen paremmista ajoista, sillä massatapahtumien peruuntumiset, kokoontumiskiellot, liikuntaharrastusten estyminen ja etätöiden yleistyminen tarjosivat valtavasti lisää vapaa-aikaa, jonka toivottiin kanavoituvan lukemiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Helteinen alkukesä innosti monia kunnostamaan ja maalaamaan mökkejä, terasseja ja aitoja. Maalikauppiaat siis tekivät tiliä, kirjakauppiaat eivät.

Kuka sitten hyötyi uudesta tilanteesta? Voittajaksi on nousemassa verkkokauppa, eritoten äänikirjat. Kirjamyynnin kannalta koronaviruspandemia näyttää vauhdittavan digitalisaatiota ja muuttavan kulutustottumuksia siten, että kirjallisuuden kulutus siirtyy mobiililaitteille. Valitettavasti kirjailija, jonka hengentuote on kyseessä, ei tästä välttämättä hyödy. Vaikka julkaisukynnys teknisesti mataloituu, eivät uudet jakelukanavat tuo tekijälle lisätuloja. Pitkän puurtamisen tuotos jää useimmiten miinuksen puolelle eli ”artisti maksaa”.

Mikä sitten on äänikirjan asema painetun kirjan rinnalla? Vaikka äänikirjat jatkavat suosiotaan laajenevan tarjonnan ja aggressiivisen markkinoinnin avulla, ei niistä ole perinteisen kirjan nujertajaksi. Ne ovat tavallaan painetun kirjan jälkimarkkinointia.

Vaikka kirjojen lukeminen on vähän hiipunutkin, ei kuunneltu teksti korvaa perinteistä lukuelämystä. Kun halutaan oppia, ymmärtää ja sisäistää kirjoitettua tekstiä, on se luettava itse. Tämä jo senkin vuoksi, että tuskin koskaan aiemmin on ollut tarjolla niin paljon valeuutisia ja median välittämää mielipiteenmuokkausta kuin nykyään. On suomalaisten onni, että käytännössä kaikki osaavat lukea. Ja ilmeisesti suuri joukko myös ymmärtää lukemansa. Vai onko niin, kuten joku vääräleuka voisi ajatella, että osaamme kaikki lukea, mutta onneksi emme ymmärrä sitä kaikkea. Siksi olemmekin maailman onnellisin kansa.

Sotkuiset käsikirjoitukset ja muuta harmillista

Sujuisiko latominen tästä käsikirjoituksesta? Sen on laatinut oikeinkirjoituksen kehittäjänä tunnetuksi tullut Frans Ahlman (1836–1895). Jos latoja tulkitsi väärin jonkun sanan, Ahlman kirjoitti korjausvedokseen: ”Ei ole latojan hyvä mennä muuttelemaan käsikirjoituksen sanoja”.

 

 

 

 

Kemigrafia mullisti 1890-luvun alussa kuvien painamisen. Rasterikuvat tulivat mahdollisiksi, mutta myös piirrokset tai käsialanäytteet voitiin valokuvata ja syövyttää kuvalaatoiksi. Alan ammattilehdissä uutta tekniikkaa hyödynnettiin nopeasti.

 Mediat julkaisivat kuvia latomoon toimitetuista tuherruksista ja sotkuisista oikovedoksista. Näin haluttiin osoittaa, millaisten ongelmien kanssa kirjapainoissa kamppailtiin. Samalla nämä dokumentit tallentuivat jälkipolville ihmeteltäväksi.

 Epäselvät käsikirjoitukset tuottivat tuolloin ja myöhemminkin runsaasti harmia. Toimittajat tapasivat leikata uutisia muista lehdistä, yhdistellä niitä ja kirjoittaa väliin omia lisäyksiä. Näin käsikirjoitus saatiin näppärästi aikaiseksi, mutta kiireessä leikatuista uutisista puuttui usein pari viimeistä riviä. Lisäksi liima levisi käsikirjoituspinkassa paperista toiseen. Arkit tarrautuivat yhteen, ja kun niitä yritettiin saada erilleen, arkit repeilivät ja lisää tekstiä katosi.

Tarvitessaan muistiinpanovälineitä toimittajat olivat luovia. Vanhasta lehdestä revitty suikale, johon kirjoitettiin lyijykynällä jo painetun tekstin päälle, sai kelvata käsikirjoitukseksi. Latojille päätyi myös käytettyyn käärepaperiin tai seinästä reväistyyn mainosjulisteen palaan väsättyjä hengentuotteita.

Oma lukunsa olivat liuskoihin tehdyt lisäykset ja poistomerkinnät. Usein toimittaja unohti merkitä, mihin kohtaan lisäys oli tarkoitus laittaa. Erilaisilla katkoviivoilla taas kerrottiin, että poistettavaksi merkittyä kohtaa ei poisteta, mutta se siirretään paikkaan, joka unohdettiin merkitä. Käsikirjoitusliuskoja ei muistettu numeroida ja niihin liitetyt pienet lappuset katosivat ennen kuin sekalainen nivaska päätyi ladottavaksi.

Näitä ja monia muita sotkuisiin käsikirjoituksiin tai epäselvään käsialaan liittyviä ilmiöitä oli aiemmin kuvailtu ammattilehdissä vain sanallisesti. Nyt niistä voitiin julkaista myös todistusvoimaisia kuvanäytteitä.

Monesti käsikirjoitukset koostuivat irrallisista lappusista. Siksi oli tarpeen sälyttää ne tukevasti yhdessä paikassa. Kirjaltajan sardiinipurkista, isosta rautanaulasta ja sulasta kirjapainolyijystä valmistama käsikirjoituspiikki.

Käsittämättömät käsialat

Ammattilehti Kirjaltajassa erityisen huomion kohteeksi joutui maaseutukirjeenvaihtaja, joka tapasi lähettää uutisensa kirjekorttina. Tekstin, joka koostui useista eri uutisista, hän kirjoitti yhteen pötköön, mutta selvyyden vuoksi alleviivasi uuden uutisen otsikon.

Yhdestä toimittajan lähettämästä kirjekortista julkaistiin kuva Kirjaltaja-lehdessä 1901. Samalla kerrottiin, että toimittajan alati pienenevän käsialan kehitystä seurattiin kirjapainossa mielenkiinnolla. Ennätys siihen mennessä oli  97 riviä tiheästi kirjoitettua testiä yhdessä kortissa. Uutiseksi ladottuna siitä kertyi 149 palstariviä ja kirjainmerkkien määrä oli 5 662. Käsinkirjoitetut tekstit olivat yleinen käytäntö toimituksissa pitkään, sillä hankalina pidettyjä kirjoituskoneita vierastettiin.

Näyte Juhani Ahon Panu-romaanin käsikirjoituksesta. Saatko selvää?

Monista toimittajista ja etenkin kirjailijoista oli liikkeellä juttuja, joiden mukaan heidän käsialansa oli erityisen vaikeaselkoista. Tällainen kirjailija oli mm. Juhani Aho.

Väitettiin, että hänen käsialastaan sai selvän vain muuta asiaan vihkiytynyt latoja. Tämä tuntuu oudolta, sillä nykysilmin katsottuna Juhani Ahon käsiala näyttää melko selkeältä. Ehkä se oli aikalaisille liian modernia?

Harmilliset kvk:t

Käsikirjoituksen vastaiset korjaukset (kvk) olivat käsinladonnan aikaan erityisen harmillisia. Ladelmat koottiin irtokirjakkeista ja vedostettiin asiakkaalle oikolukua varten. Oletuksena oli, että vedosvaiheessa asiakas korjaa vain ladontavirheet. Toisinkin saattoi käydä.

Helsingissä ilmestynyt Typografbladet julkaisi vuonna 1894 esimerkin Fiskt museet -lehden korjausvedoksesta. Typografbladet päivitteli sitä, että toimitus ei ollut tarkastanut kirjoitusta, vaan alkoi vasta ladelman saatuaan sitä muokata. Ehkä latojakunnan paheksuntaa enemmän toimituksen käytänteisiin vaikutti kirjapainon lähettämä lasku käsikirjoituksen vastaisista korjauksista.

Nämä muutamat painetuksi tulleet esimerkit tallensivat merkittävää tietoa kirjapainojen arjesta. Myöhemminkin asiakkaiden aiheuttamista ongelmista ammattilehdissä on kyllä kirjoitettu, mutta ei niin yksityiskohtaiesti tai ongelmia esimerkkikuvilla havainnollistaen. Se on vahinko.

Kuinka kauas muistisi kantaa?

Yksi maaseutukirjeenvaihtajan kuuluisista postikorteista. Kortin alkuperäinen koko on 8,9 cm x 13,9 cm.

Nykyisin painopinnanvalmistuksen virheet ja kommellukset tapahtuvat muualla kuin kirjapainoissa ja ovat luonteeltaan toisenlaisia, koska tekstit ja taitot ovat toimitetaan yleensä painovalmiita dokumentteina.

Niitä, jotka ovat tehneet lehtiä ja kirjoja asiakkaiden käsikirjoituksista, ohjeista ja muusta aineistosta, on yhä työelämässä ja varsinkin eläkeläisten karttuvassa kaartissa. Keskuudessamme on myös heitä, joiden muisti kantaa 1940-luvun kirjapainoihin.

Alan perinteestä on julkaistu lukuisia osastohistoriikkeja ja mm. kaskukirjoja, mutta kvk-ongelmiin, epäselviin käsikirjoituksiin, yöunet vieneisiin töppäyksiin tai muihin kommelluksiin liittyvää perinnettä ei ole juurikaan tallennettu. Olisiko aika kerätä nämä tarinat, aineistot ja tapahtumat talteen?

Teksti, kuvat ja kuvankäsittely Markku Kuusela.

 

 

 

Vaikka toimittaja olisi käyttänyt täytekynää ja laadukasta paperia kirjoittaessaan, ei sotkuilta ja epäselvyyksiltä vältytty, jos imupaperin käyttö unohtui. Tämä tärkeä vakiokaluste oli usein kateissa juuri ratkaisevalla hetkellä.

Palanen latomoon toimitetusta eduskunnan istuntoa käsittelevästä uutiskäsikirjoituksesta. Toimittaja on käyttänyt sekä teräskynää että lyijykynää (vaaleampi teksti).

 

MUISTELO TYÖELÄMÄN VARRELTA: Kolmas maailmansota on syttynyt!

Kuuban ohjuskriisi oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen suurvaltapoliittinen kriisi, jonka tulenarin vaihe oli lokakuussa 1962. Taustalla olivat USA:n Turkkiin sijoittamat keskimatkan ydinohjukset ja tähän vastauksena alkanut Neuvostoliiton ydinohjusten sijoittaminen Kuubaan. Kriisi lähes aloitti avoimen sodan, joka olisi saattanut
laajeta ydinsodaksi ja kolmanneksi maailmansodaksi. Sen kehittymistä seurattiin laajasti myös Suomessa.

Turun Sanomien klichélaitoksen (kuvalaattaosasto) veijarit keksivät kriisin aikaan pilan, joka aiheutti toisenlaisen kriisin. Aamuvuorossa työstettiin laattaa radioliikkeen lehti-ilmoituksen magnetofonin kuvaa varten. Työ alkoi valokuvauksesta, jota varten ilmoittaja oli toimittanut oikean magnetofonin. Iltavuoroon oli tulossa Rippe, jota päätettiin vähän höynäyttää. Veijarit Atte Jalava ja Matti ”Sunttu” Sundelin (mm. jalkapallon mestaruussarjan maalikuningas vuosina 1957, 1959 ja 1960) ideoivat, että nauhoitetaan magnetofonilla ”ylimääräinen uutislähetys”, ja lähetetään se ”ulos” osaston vanhasta kopparadiosta. Sunttu puhui mikrofoniin ja Atte äänitti: ”Nyt on tilanne tällainen. USA:n lentotukialus USS Forrestal on matkalla Kuubaan upottamaan ohjuksia ja aseita kuljettavat neuvostoliittolaiset alukset. Hälytys on päällä, mikä merkitsee liikekannallepanoa myös Turussa. Niitä, jotka asuvat Kauppias- ja Puistokadulla (Rippe asui Puistokadulla), käsketään menemään Klassilliseen Lyseoon ja ottamaan mukaan kahdet alusvaatteet ja muu vaatetus.”

Magnetofoni ja äänettömäksi väännetty radio laitettiin päälle yhtä aikaa ja päästettiin äänitys ilmoille. Rippe reagoi lähetykseen: ”Minä en selvänä lähde poteroon. Nyt alkaa sota”, ja lähti viinakauppaan. Myös iltavuorolainen Hermanni kuuli uutisen ja lähti salaa toimitukseen tiedottamaan, että maailmansota on syttynyt. Toimittajalla oli juuri puhelu Helsinkiin, jonne uutinen myös levisi. Toimituksesta Hermanni jatkoi alakerran ilmoituskonttoriin. Ilmoitusta jättämässä olleiden asiakkaiden kuultua uutisen he peruuttivat lehteen tulevan ilmoituksensa. Seuraavaksi Hermanni siirtyi painon puolelle, jossa osa naisista alkoi itkeä.

Helsingissä tieto oli levinnyt ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarvalle, joka soitti ylifaktorille: ”Mitä helvettiä siellä Turussa touhutaan?”. Ylifaktori komensi aamuvuorolaiset puhutteluun. Vuorossa työskenteli myös tunnettu iskelmäsäveltäjä Pentti Viherluoto (mm. Puhelinlangat laulaa). ”Ja sinäkin Pentti, vanha mies”, torui ylifaktori. Pentti ei kylläkään tiennyt koko jutusta mitään, sillä hän oli ollut etsaushuoneessa säveltämässä. ”Toimitusjohtaja Irja Ketonen ilmoittaa huomenna, saatteko lopputilin”, päätti ylifaktori puhuttelun.

Toimitusjohtajan puhuttelussa kenellekään ei annettu lopputiliä, mutta tempaus aiheutti kuitenkin sen, että radiot kiellettiin osastoilla. Lehdetkin reagoivat, mm. Kansan Uutiset otsikoi: ”Turun Sanomat sytytti kolmannen maailmansodan.” Koko selkkausta ei olisi tapahtunut, jos Hermanni olisi kuunnellut nauhoituksen loppuun asti. Sotauutisen jälkeen tuli vielä urheiluosuus, joka olisi paljastanut, että kyseessä oli pila.
Atte Jalavan tarinoinnista muistiin merkitsi Jorma Suomi

 

Muisteloja (työ)elämän varrelta
Monelle on varmasti sattunut sekä hauskoja että vakavia tapahtumia elämän saatossa. Nyt on hyvä mahdollisuus kertoa niistä jäsenkunnalle lehtemme välityksellä. Julkaistuista jutuista maksamme kirjoituspalkkion. Toivomme, että
mahdollisimman moni innostuisi kertomaan muistoistaan ja että niiden pääpaino olisi työelämän tapahtumissa, mutta muutkin muistot ovat tervetulleita. Kuva täydentäisi juttua mukavasti.

Lähetä juttusi osoitteeseen info@mediaunioni.fi merkinnällä ”Faktori-lehteen” tai postitse Mediaunioni mdu ry
c/o Business Center, Taivalmäki 9, 02200 Espoo.