Miten päädyinkään graafiselle alalle? Osa 1

Asuimme vuonna 1949 Mikkelissä, ja tammikuussa isäni kuoli 45 vuoden ikäisenä. Kokemus oli perheellemme järkyttävä, olihan isä perheen ainoa elättäjä, ja meitä oli äitini lisäksi kolme poikaa ja yksi tyttö. Äiti hätäili, miten nyt tulemme toimeen. Vaikka olin tuolloin vasta 14-vuotias, lupasin, että minä lähden koulun loputtua töihin.

Toukokuun viimeisenä päivänä menin suoraan Mikkelin Sanomiin. Olin sopinut työpaikasta heti isäni kuoleman jälkeen. Työpäiväni alkoi sterraosastolla, jossa sulatettiin ja valettiin konelatojille metalliharkkoja ja valettiin kuvat ja logot kohopainoa varten. Metallin sulatus tapahtui puulla ja siihen käytettiin ylimääräisiä kollilautoja, joita vapautui mm. paperiarkkien pakkauksista. Laudat olivat kuivia ja hyvin palavia, joten metalli saatiin pikaisesti sopivaan lämpötilaan.

Täytyy mainita, miten metallin lämpötila siihen aikaan mitattiin. Paperista taitettiin suikale, joka työnnettiin nopeasti sulaan metalliin. Jos paperi syttyi palamaan, oli metalli liian kuumaa, ja silloin laitettiin lisää metallia pataan.

Oltuani supparina ja jokapaikanpoikana siirryin käsinlatojan oppiin. Se alkoi tuntua jo oikealta ammatilta. Olin päättänyt, että koetan saada mahdollisimman paljon työkokemusta kirjapainoalan tehtävistä. Kiitos faktori Kajamaalle, joka auttoi siinä minua. Kajamaan isä oli käsinlatoja, hän oli varsinainen oppi-isäni, jota muistelen suurella lämmöllä. Hän oli asiallisen ankara, mutta osasi opettaa. Kun kerran olin purkamassa pieniä kirjasimia heittokastiin (lokerikkoihin), hän sanoi: ”Jos haluat tarkistaa, että kirjasimet ovat varmasti samaa satsia (tyyliä), niin katso, että signatuurimerkit (kirjasimen kupeessa oleva kouru, tunnuke) ovat samanlaiset. Etenkin kun ladot kastista latomahakaan, niin voit tarkistaa, että kaikki kirjasimet ovat samaa tyyppiä.” No sieltähän putkahti joskus erityyppinen kirjasin, joka nähtävästi oli eksynyt purkuvaiheessa väärään laatikkoon.

Kun käsinlatojan oppi oli ohi, pääsin konelatojaharjoittelijaksi ja siitä kokeen kautta varsinaiseksi konelatojaksi. Kokeen jälkeen tuli minun pitää valmistujaiset silloisen tavan mukaan. Vanhat konelatojat muistavat, että siinä ei auttanut pihistellä, vaan oli oltava tavan mukaiset tarjottavat. Jotkut muistivat sen seuraavana päivänä pääkipuna. Itse en tuolloin vielä harrastanut limpparia väkevämpiä.

Tammikuussa 1954 tuli kutsu armeijaan Hämeenlinnaan Ilmavoimien viestipataljoonaan tutkanjohtajakurssille. Ollessani komennuksella Helsingissä Santahaminan tutkalla joulukuussa, sain tiedon, että Mikkelin Sanomat oli mennyt konkurssiin. Se oli jo ollut odotettavissa. Mutta kuinka ollakaan, Kirjapaino Savosta, Kuopiosta, oli faktori Luukkonen ottanut yhteyttä äitiini ja kysellyt, onko pojalla töitä. Minä menin oitis neuvottelemaan tutkanjohtajan, ylikersantti Kallion kanssa, että olisi tällainen tilaisuus päästä töihin heti armeijan jälkeen. Hän oli alkuun vähän vastahakoinen, mutta lopulta hän sanoi, että jos menet, menet omalla vastuulla. Ja niin lähdin junalla Kuopioon. Samalla reissulla sain vuokrattua itselleni kortteerin Hapelähteenkadulta Miettisen mummon kamarista.
Teksti Alpo Ojapelto

Muistelojen osa 2 ilmestyy lehdessä 4/2022.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.