Hui niitä aikoja! (osa II)

Ensimmäinen yritykseeni hankittu kamera oli unkarilaissyntyisen jenkkilään muuttaneen miehen luomus. Se palveli monta vuotta manuaalisena laitteena, kellosta piti katsoa valotusaika, samoin tarkennus silmämääräisesti veiviä kääntämällä.

Laite tuli täysin palvelleena eläkeikään ja uutta oli etsittävä. Tuolloin käytetyin repromateriaali oli copyproof, ja sitä ostin Agfa Gevaertilta Espoosta. Näyttelyissä käydessäni olin ihastunut Repromaster 2001 -merkkiseen kameraan. Elimme 1970-luvun loppupuolta. Olin sopinut maanantaina tapaamisen Agfa Gevaertilla. Myyntiedustaja lupautui Helsingin rautatieasemalle vastaan. Olin ostanut junalipun ja ilmoittanut saapumisajan.

Harrastin tennistä ja meillä oli tapana pelata nelinpeliä lauantaisin. Sinä viikonloppuna pelasimme tosissamme, sillä olimme lyöneet vetoa kahdesta vodkapullosta. Ottelu oli tasaväkinen, ratkaisu jäi viimeiseen peliin, jossa minulla oli syöttövuoro. Palkinto kiilui jo silmissä nostaessani pallon ylös ja lyödessäni kovan kierteisen syötön kohti vastustajan ruutua.

Kuului paukahdus. Putosin kontilleni. Vastustajat katsoivat ihmeissään temppuani. Se oli läpisyöttö, jota en kuitenkaan ehtinyt nähdä. Seuraava havainto oli, että lääkäri tutki jalkaani ja ilmoitti lähdöstä Seinäjoen Keskussairaalaan. Nilkan nivelsiteet leikattiin, jalka kipsattiin ja minut sijoitettiin osastolle. Sunnuntaina heräsin kuumeisena ja hätääntyneenä kameran ostosreissun vuoksi. Yritin esittää hoitajalle, että pitäisi päästä illaksi kotiin, kun on Helsingin matka aamulla. Hoitajaa nauratti.

Lääkäri kävi kierroksella. Hoitaja kertoi minun suunnittelevan kotiin lähtöä huomisen Helsingin matkan vuoksi ja että potilaalla on kuumetta. Jaha, jaha, onko tärkeäkin matka? Kerroin kamerakaupasta. Lääkäri katsoi pitkään ja sanoi: ”Olet varmasti tosissasi. Ajetaan kuume pois, jotta voit lähteä. Muista varovaisuus, jalalle ei saa varata”.

Illalla pelikaverini haki minut sairaalasta ja luovutti voittopullon. Aamulla nousin Lapualta junaan. Paikkalippu oli Rovaniemeltä tulevaan pitkän junan viimeiseen vaunuun. Onneksi paikkaani vastapäätä oli vapaa penkki, johon sain nostetuksi kipsatun jalkani.

Juna saapui Helsinkiin. Viimeisestä vaunusta oli pitkä taival asemahalliin ja kädessäni oleva salkku hankaloitti kainosauvoilla liikkumista. Olisi pitänyt ottaa reppu.

Muut matkustajat häipyivät omille teilleen. Asemahallissa ei näkynyt Agfan edustajaa. Nilkkaa särki ja paita oli hiestä märkä, taisi olla kuumettakin. Menin asemaravintolaan ja tilasin viskin. Se ei vähentänyt kipua, mutta jotenkin rauhoitti ajatuksen juoksua. Maistelin pahaa juomaa tehden uuden suunnitelman, mutta sitä ennen päätin soittaa Agfalle.

Sihteeri kertoi edustajan juuri palanneen asemalta ja sanoneen, etten ollut junassa. Hän oli odottanut kaikki matkustajat, vain joku klenkkajalkainen ukko oli kainalosauvoillaan koppuroinut laiturilla.

Sanoin, että se klenkkajalkainen kipsijalka olin minä. Puhelimen toisessa päässä oli hiljaista. Sitten kuului naurua tukahduttavan naisen ääni: ”Edustaja on jo matkalla rautatieasemalle”.

Ostin Repromaster 2001 -kameran ja nautin erinomaisesta palvelusta koko päivän. Lievässä huppelissa nousin iltajunaan. Nilkkaa särki ja kipsin sisältä kutitti. Seppo Parkkonen

Jätä kommentti

Kategoria(t): etusivu, Parkkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s