Printin päivä tulee taas!

Kansainvälisenä Printin päivänä 23.10. painoteollisuuskin rantautuu some-kanaville. Suomalaiset painotalot on haastettu mukaan kertomaan printin voimasta markkinoinnissa. Printin päivää on vietetty jo vuodesta 2014 lähtien.

Printin päivän lanseerasi amerikkalaisen Print Media Centerin rehtori Deborah Corn. Suomessa päivä alkaa 23.10. klo 13. Alan tietoa löytyy hashtagilla #Print2Gether.

>>> LIsätietoja

Rudolf Koivu 2019 -palkintoehdokkaat julkistettu

Visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestö Grafia jakaa Rudolf Koivu -palkinnon joka toinen vuosi parhaasta lasten- tai nuortenkirjakuvituksesta.

Rudolf Koivu -palkintoa alettiin jakaa Grafian perustajiin kuuluneen kuvittaja Rudolf Koivun elämäntyön kunniaksi jo vuonna 1949. Koivu toimi vuonna 1933 perustetun Grafian ensimmäisenä sihteerinä.

Tuomaristo valitsi kilpailuun osallistuneiden 108 teoksen joukosta palkintoehdokkaiksi seuraavien kuvittajien kirjat:

Maija Hurme: Varjostajat (S&S)
Jussi Kaakinen: Poliisiasema (Tammi)
Satu Kettunen: Mörköjuhlat (Tammi)
Marika Maijala: Ruusun matka (Etana Editions)
Laura Merz: Otusten joukossa (Etana Editions)
Antti Nikunen: Autokirja. Urho ja Onna tutkivat (WSOY)
Camilla Pentti: Aprillipäivä (Lasten Keskus)
Matti Pikkujämsä: Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet (Otava)
Nina Pirhonen: Leo Leijona sanoo ei (Otava)
Hannamari Ruohonen: Missä olet, Eppu? (WSOY)

Rudolf Koivu 2019 -palkinnon voittaja julkistetaan Helsingin Kirjamessuilla torstaina 24.10.2019 klo 10.30. Grafian osastolla 6 R 40 on esillä palkinnon voittajateoksen lisäksi yhdeksän tuomariston kunniamaininnan saanutta teosta. Kilpailutuomaristoon kuuluivat kuvittaja Sanna Mander (Rudolf Koivu 2017 -voittaja), toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen, kuvittaja Robert Lönnqvist, senior designer Rasmus Snabb ja graafinen suunnittelija Tuija Tarkiainen.

Lisätietoja >>>

Toleranssi – Julistenäyttely Lahdessa 2.10.-3.11.

Kuva Lahden kaupunginmuseo

Mitä on suvaitsevaisuus? Sitä pohtivat tunnetut julistetaiteilijat Lahdessa Museokioskin lokakuun näyttelyssä.

Näyttelyn julisteiden perimmäisenä ajatuksena on koota ihmisiä yhteen, herättää keskustelua katsojien välillä, lisätä yhteisymmärrystä ja myötätuntoa ja edistää sovitteluprosesseja. Ainoa näyttelyyn kutsutuille suunnittelijoille annettu reunaehto oli, että julisteeseen tulee sijoittaa otsikko Suvaitsevaisuus suunnittelijan omalla kielellä.

Näyttelyn alullepanija on bosnialaistaustainen, Yhdysvalloissa asuva ja työskentelevä graafinen muotoilija, julistetaiteilija Mirko Ilić. Ilić on toiminut mm. Time Magazine International Editionin ja New York Timesin mielipidesivujen taiteellisena johtajana.

Tolerance -näyttely on ollut Suomessa aiemmin esillä keväällä 2019 kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä. Suomen näyttelyn kuraattorina toimi professori, graafikko Pekka Loiri.

Lisätietoja>>>

Yhteisiä ajatuksia

Ahti Lavonen oli Suomen maalaustaiteen 1960-luvun keskeisiä taiteilijoita – rohkea kokeilija ja osallistuva toimija. Maija Lavosen taiteilijanuran lähtökohdat ovat tekstiilitaiteen perinteessä, käsityöläisyydessä ja materiaalitietoisuudessa. Molempien ilmaisun perusta on yhdessä muodostettu taidekäsitys – yhteinen ajattelu.

Teos palkittiin Hämeenlinnan kaupunginkirjaston järjestämässä taidekirjakilpailussa vuoden 2018 parhaana. Tekstin, kuvan ja kirjan neliömäisen muodon kokonaisuus peilaa hienovaraisesti Lavosten töiden henkeä, heidän taiteelleen ominaista visuaalisuutta kunnioittaen, perusteli tuomaristo päätöstään.

 


Ahti Lavonen, Maija Lavonen, Maria Didrichsen (toim.): Yhteisiä ajatuksia.
Didrichsenin Taidemuseo, 2018. ISBN-13: 9789525567557, ISBN-10: 9525567559.

 

Seteli, arvostettu painotuote

”Raha ei kasva puussa” on yleisesti tunnettu hokema, mutta on puulla vankka yhteys rahaan. Puukuitu on vuosisatoja ollut seteleissä käytettävän paperin perusta. Nykyisin paperikuidun osuus seteleissä on marginaalinen, koska setelin rakennetta pyritään kehittämään entistä vaikeammin jäljiteltäväksi. Siihen pyritään siksi, että rahan väärentäminen
on aina ollut houkutteleva tapa rikastua. Nykyisten rahojen rakenne sisältää useita turvaelementtejä, joiden väärentäminen vaatii setelipaperista lähtien sellaista erikoisosaamista, josta perinteisten kirjapainojen on erittäin vaikea selvitä onnistuneesti. Maailmalla liikkuu silti huomattava määrä väärennettyä rahaa. Yrittäjiä siis riittää.

Setelirahalla on pitkä historia, joka ulottuu aina 800-luvun Kiinaan. Euroopassakin seteleitä alettiin painaa jo 1680-luvulla. Ensimmäisenä ehti asialle ruotsalainen kirjapaino. Setelit kuitenkin laski liikkeelle pankki, joka ei pystynyt hoitamaan sitoumuksiaan ja meni pian konkurssiin. Myöhemmin setelien liikkeellelaskijana ovat yleisesti olleet eri maiden keskuspankit.

Myös Suomella on melko pitkä perinne rahan painamisessa. Suomen suuriruhtinaskunta sai oikeuden omaan markkaan vuonna 1860, ja rahaa painettiin vuosien varrella useissa eri kirjapainoissa. Niiden joukossa ovat historiikeissamme mainitut Frenckellin ja Simeliuksen kirjapainot. Myöhemmin Suomen Pankin setelipaino vastasi yksinoikeudella markkojen ja osan aikaa myös eurojen painamisesta. Nykyisin eurosetelit painetaan Euroopan keskuspankin valvonnassa kolmessa eri maassa.

Käteisen katoamista ja sen muuttumista digitaaliseksi on povattu jo vuosia. Siihen suuntaan ollaan menossa, mutta hitaasti. Johtavista EU-maista Saksassa käteinen on edelleen arvossaan ja luotettu maksuväline, vaikka paine maksutapojen digitalisoimiseen on kova. Meillä käteisen rinnalla käytetään enenevässä määrin erilaisia maksukortteja ja niiden lähimaksuominaisuuksia sekä älypuhelinten sovelluksia.

Niihin liittyy toki pieniä ongelmia. Itse olin äskettäin todistamassa tapahtumaa suuren marketin kassajonossa. Asiakas oli tottunut maksamaan ostoksensa älypuhelimella, mutta kyseisellä kassalla se ei onnistunut useista yrityksistä huolimatta. Ostokset siirrettiin sivuun, ja asiakas lähti etsimään vaimoaan, jolla oli pankkikortti ja ehkä myös käteistä. Ei liene ihme, että vaikka maksaminen digitalisoituu, myös käteisen määrä on kasvanut ja sitä on liikkeellä enemmän kuin koskaan. Ehkä niin onkin hyvä, sillä tiedonsiirtoverkkojen kaatuessa ainoa järkevä varajärjestelmä on juuri käteinen raha.

Graafisen tekniikan insinöörikoulutus

Graafisen tekniikan insinöörikoulutus alkoi Espoon-Vantaan teknillisessä oppilaitoksessa vuonna 1988, ja opetus päättyi Metropolia Ammattikorkeakoulussa vuonna 2017. Vuoden 2018 loppuun mennessä valmistui yhteensä 476 insinööriä. Teknikko- ja insinöörikoulutuksen syntyvaiheita valotetaan kirjassa mm. lehtori Pentti Niemelän haastattelussa, jonka kautta tallentui paljon alan historiaa. Ilman tätä kirjaa se olisi jäänyt dokumentoimatta.

Kirjoittajat ovat graafisen insinöörikoulutuksen kehittämiseen vahvasti vaikuttaneita henkilöitä. Mukavana lisänä mukana on myös alan ensimmäisten insinöörien muisteluita opiskeluajaltaan.

 

Merja Nieppola (toim.) Graafisen tekniikan insinöörikoulutus 1988–2017. 76 s.

 

Muutoksia lomaosakevuokriin

Levin Rinnelinna: kesäviikot 18–35, alk. 220 €/vk, ruskaviikot 36–43, alk. 300 €/vk, talviviikot
44–17, alk. 550 €/vk.

Tahkon Tintintaival: kesäviikot 22–35, 220 €/vk, talviviikot 52–17, 330 €/vk, sesongin ulkopuoliset viikot 18–21 ja 36–51, 170 €/vk.

Jos viikkovuokrausta ei ole, on mahdollisuus viikonloppu- (pe–ma) ja alkuviikkovuokraukseen (ma−pe): kesäviikot 22−35, 170 €/vkloppu, 170 €/ma−pe, talviviikot 52−17, 230 €/vkloppu, 230 €/ma−pe, sesongin ulkopuoliset viikot 18−21 ja 36−51, 120 €/vkloppu, 120 €/ma−pe.

Ellivuoren Satuniemi: kesäviikot 22–35, 220 €/vk, talviviikot 52–17, 330 €/vk, sesongin ulkopuoliset viikot 18–21 ja 36–51, 170 €/vk. Jos viikkovuokrausta ei ole, on mahdollisuus viikonloppu- (pe–ma) ja alkuviikkovuokraukseen (ma−pe): kesäviikot 22−35, 170 €/vkloppu, 170 €/mape, talviviikot 52−17, 230 €/vkloppu, 230 €/ma−pe, sesongin ulkopuoliset viikot 18−21 ja 36−51, 120 €/vkloppu, 120 €/ma−pe.

Arpapeliä

Luonto on arvaamaton, ja menneenä kesänä sai monesti veikkailla, mikä sääennusteista osuu lähimmäksi. Kastunko,
palelenko tuulessa vai poltanko poskipääni auringon paahteessa? Hämmästyttävän usein yhden päivän aikana
osuivat kohdalle kaikki säätilat. Tuntui, että on ihan sama, miten ulos lähtiessä pukeutui, veikkaus päivän keleistä
meni aina jossain määrin pieleen.

Osittain pieleen on mennyt Suomen valtion luonnonvarallakin, Veikkaus Oy:llä. Kesän aika saamansa runsaan ilmaisen näkyvyyden lisäksi on siellä kovasti ideoitu mainontaa, josta valvova silmä on jo useaan otteeseen ärähtänyt. Veikkaus saa monopolina kyllä lain mukaan markkinoida pelejään, mutta mainonta ei saisi edistää taloudellisia, sosiaalisia tai terveydellisiä haittoja. Arpajaishallinnon linjausten mukaan Veikkauksen ei liioin sovi mainonnallaan kasvattaa liikevaihtoa. Pikemminkin pyrkimyksenä pitäisi olla kysynnän kanavointi.

Tavallaan ymmärrän, miksi rajanveto on Veikkaukselle hankalaa näillä määritteillä. Eikö mainonnan tarkoituksena ole juuri liikevaihdon kasvattaminen ja myynnin lisääminen? Miten myynnin kanavointi siitä sitten poikkeaa? Ja mitä se edes tarkoittaa? Valtion monopolit ovat tältä osin hankalia. On moraali- ja vastuullisuuskysymykset ja Veikkauksen liikevaihdosta (3,15 miljardia euroa vuonna 2018) lohkeava muhkea tili valtion kassaan.

Suomalaiset ovat pelihullua kansaa. Onneksi, sillä kuulemma suuri osa rahoista jaetaan urheilun ja kulttuurin kautta kansalle takaisin. Aivan kuten Alkosta ostettujen juomien myyntituloistakin suuri osa palautuu kansanterveyttä edistämään (?).

Mediaunionilla ei yhdistyksenä ole monopolia, eikä kyllä markkinointiakaan. Joskus on jäsenistö toivonut markkinointitapahtumia, kampanjointia tai muuta näkyvyyttä, joka tähtäisi uusien jäsenten hankintaan. Mutta tarvitaanko sitä enää nykyisellä toiminnan tasolla, aatteellisella yhdistyksellä? Luulenpa, että meille riittää hyvin suusta suuhun mainonta ja nykyinen hyvä maineemme.

Mediaunioni jakaa vuosittaisesta ”liikevaihdostaan” runsaasti avustuksia, vaikkei tuloja juurikaan ole. Sijoitustuotot muodostavat pienten osallistumismaksujen ohella ainoan tulonlähteen, jäsenmaksua ei peritä tällä hetkellä lainkaan. Nykyinen yhdistysmuoto, jossa (iso) hallitus päättää jäsenistön hyväksi avustuksista oikeastaan kolmea eri mallia käyttäen, on kyllä hankala ja joskus arpapeliä muistuttava.

Jäsenistölle tämä ei ole näkynyt, mutta vuotuinen työmäärä ja perusteiden selvittely on turhauttavaa. Se myös vie liikaa aikaa – se on pois toiminnan kehittämisestä. Toivottavasti ensi kevään yhdistyksen kokous saisi päätettyä yksinkertaisemman tavan avustusten jakoon. Tuokaa ajatuksenne ja esityksenne kokoukselle, kun aika koittaa!

Kuten tuoreesta lehdestä voitte lukea, yhdistyksen 110-vuotisristeilyllä hallitus esiintyi merkittynä ruusukkeilla. Tavoite oli olla avoin uusille ideoille ja jäsenistön käytettävissä. Tätä kirjoittaessani en vielä ole kuullut, tuliko kehitysehdotuksia – toivottavasti tuli.

Hyvää syksyä kaikille toivottaen

Vesku
Yhdistysfaktori Vesa Salmi
puh. 050 467 9577
info@mediaunioni.fi

Elokuussa tuli jytky

Kulunut kesä ei ollut edellisen veroinen sään suhteen, mutta ehkä normaali Suomen kesä. Yhdistys järjesti kesällä
monta perinteistä tapahtumaa: golfmestaruuskilpailut, koskikalastusretken ja juhannus perhetapahtumana
Tammisaaren Snäcknäsissä.

Heinäkuussa oli tarkoitus tehdä retki Verlan tehdasmuseoon, mutta vähäisen osanoton vuoksi jouduimme perumaan sen. Keskikesä ei saa joukkoja liikkeelle. Elokuun alkupuoliskolla sitten tuli suuri jytky – yhdistyksen 110-vuotisristeily sai jäsenet liikkeelle. Risteily keräsi lähes 130 osallistujaa. Tapahtuma oli kerrassaan loistava! Palaute kannustaa järjestämään vastaavia tapahtumia, kun hyvä teema löytyy. Hienoa oli, että moni osallistuja oli ensikertalainen.

Syksyn tapahtumista jouduimme peruuttamaan kuntoremonttiloman Laukaaseen ja ExtremeRun-hupijuoksutapahtuman Espoossa tutun syyn vuoksi – ei osanottajia. Lokakuinen kylpyläloma Viron Rakvereen sitä vastoin täyttyi halukkaista nopeasti. Keilaajat kokoontuvat omaan mittelöönsä Poriin lokakuun alussa. Perinteiseen pikkujoulutapahtumaan marraskuussa Turussa on paikkoja rajoitetusti, ja nekin varmasti täyttyvät.

Hallitus pohti seminaarissaan elokuussa mm. ensi vuoden tapahtumia. Vuotuisten tapahtumien määrää vähennetään, sillä peruutetutkin tapahtumat työllistävät melkoisen paljon. Mielenkiintoista on, että peruutettuihin tapahtumiin oli myös seuralaisten mahdollisuus osallistua. Ei siis pidä paikkaansa väittämä, että tapahtumiin ei osallistuta siksi, etteivät seuralaiset pääse mukaan.

Hallituksen työskentely on edelleen melko haasteellista. Osalla edustajista on edelleen käsitys, että yhdistyksen päätehtävä on muiden yhdistysten tukeminen. Tavoitteena on keskittyä yhteisten tapahtumien tukemiseen ja järjestämiseen. Muistakaa siis osallistua yhdistyksen järjestämiin tapahtumiin, sillä se on paras kannustin meille järjestäjille.

Pekka Teinilä
pp.teinila@gmail.com | puh. 050 553 2508

Kirjainprojekti vailla vertaa

Litografi Pentti O. Hiltunen on luovuttanut merkittävän typografia- ja kalligrafia-aiheisen kokoelmansa
Päivälehden museolle. Hiltunen on vuosien mittaan restauroinut eli puhtaaksi piirtänyt ja dokumentoinut liki tuhat katoamassa olevaa kirjasinleikkausta sekä runsaasti erilaisia koristeaiheita ja monogrammeja.

Tänä syksynä 87 vuotta
täyttävä Pentti Hiltunen ja Ateneumin kurssilla tehty oma kuva 1940-luvun lopulta.

Hiltunen hakeutui 1940-luvun lopulla oppilaskokelaaksi Maanmittaushallituksen karttapainoon. Kolmen viikon koeajalla kokelaiden taidot punnittiin. Faktorin ohje oli: piirtäkää vaikka yksi kirjain päivässä. Oli oltava kärsivällinen ja huolellinen. Niin joukosta valikoituivat ne, joilla kädentaito riitti vaativaan ammattiin.

Litografin nelivuotiseen oppiin kuului myös jatkokoulutus Ateneumin taideteollisella kurssilla. Tiedot ja taidot jalostuivat. Hiltusesta tuli pätevä ammattilainen, ja hänen oppi-isänsä karttapainossa alkoi uskoa Hiltuselle myös ylimääräisiä töitä. Näitä olivat erityisesti silkkipainojen tarvitsemat viimeistelytyöt. Työpäivät venyivät ja kokemusta karttui.

Kun oppi-isä muutti pois Suomesta, jäi hänen laaja asiakaskuntansa Hiltuselle. Asiakaspohja mahdollisti pian oman yrityksen perustamisen. Syntyi Lito-Kuva, jonka vetäjänä Hiltunen toimi 45 vuotta.

Kivikaudelta reproaikaan
Offsettekniikka ja uudet tekstinvalmistus ja kuvankäsittelymenetelmät syrjäyttivät kivipainon tuotannollisena menetelmänä 1950-luvulla. Hyviä kuvantekijöitä ja puhtaaksipiirtäjiä kuitenkin tarvittiin. Oli vain käytettävä uutta tekniikkaa. Lito-Kuvaankin hankittiin ajanmukaiset tuotantovälineet, joista otettiin kaikki tehot irti. Tarkkapiirtoiset, ääriviivakorostustekniikkaa hyödyntävät rasterikuvat olivat Lito-Kuvan tunnustettu tavaramerkki.

Lito-Kuvan aikaan Hiltunen valmisti melkoisen määrän
kirjaimistoja, jotka sijoitettiin tyhjiin filmilaatikoihin.

Valoladonnan myötä markkinoille tulvi uusia fontteja, joita painojen asiakkaat vaativat käytettäväksi. Fontit olivat kalliita, yksi fontti saattoi 1970-luvun puolivälissä maksaa 10 000 markkaa (noin 8 500 €). Kyseistä fonttia tarvittiin ehkä vain muutamassa työssä.

Hiltunen ei halunnut satsata kalliisiin fontteihin. Hän hankki kuvat tarvittavan fontin kirjaimistosta ja suurensi ne kameran tai kopiokoneen avulla. Sen jälkeen hän siisti kirjaimet puhtaiksi ja tarvittaessa myös tekstasi niitä uudestaan.

Uudelleen työstetyt kirjaimet pienennettiin sitten haluttuun pistekokoon, jonka jälkeen uusia kirjainoriginaaleja saattoi kopioida rajattomasti. Näin saatiin haluttu fontti omaan käyttöön. Irtokirjaimina tosin, mutta kustannuksia säästäen. Näitä duunattuja fontteja ehti Hiltusen käsistä syntyä kymmenittäin, kunnes digiaika mullisti alan jälleen kerran. Valomekaaniset kirjasinfontit jäivät historiaan.

Kirjaimia pelastamaan
1990-luvun alun lama päätti Lito-Kuvan tarinan, ja Hiltunen siirtyi eläkkeelle. Se merkitsi uuden ja merkittävän työsaran alkua: katoamassa olevien kirjaimistojen pelastamista.

Maailmassa arvioidaan olevan liki 200 000 fonttia, ja uusia syntyy kaiken aikaa lisää. Fonttikirjastoista voi löytää kuvat useimmista käytössä olevista fonteista, mutta jotkut kirjaimistot ovat katomassa kokonaan. Niistä on vain satunnaisesti jäljellä olevia tuhruisia kuvia vanhoissa painotuotteissa. Kuitenkin näillä kirjaimistoilla on paikkansa typografian historiassa. Näitä fontteja Hiltunen ryhtyi pelastamaan.

Kirjainten suunnittelijoiden työlle ei edes mielikuvitus ole asettanut rajoja.

Herätteen pelastustyöhön antoivat Lito-Kuvan aikaan itse duunatut fontit. Kädentaito oli edelleen tallella, ja Lito-Kuvan aikaista menetelmää saattoi soveltaa kotonakin, jonne Hiltunen hankki reprokameran ja muut tarpeelliset välineet.

Lähdeaineistoa, vanhoja mallikirjoja ja esitteitä alkoi kertyä, kun tieto Hiltusen harrastuksesta levisi alan ihmisten keskuudessa. Mutta työ ei ollut helppoa. Vanhojen mallien aakkoset olivat usein erikokoisia ja ryhmittelyt erimuotoisia. Lisäksi oli tavallista, että malleista puuttui kirjaimia. Aluksi Hiltusta hirvitti täydentää puutteellisia kirjaimistoja omilla versioilla, mutta kun jälki näytti hyvältä, kirjaimistot tulivat täydennetyiksi.

Kotioloissa onnistui vaativimpienkin anfangikirjainten työstäminen. Hiltunen kertoo tarvittaessa suurentaneensa kirjaimen jopa yli 400 prosentin kokoon. Tällöin siistiminen kävi helpommin, mutta vei rutkasti aikaa. Hiltunen käytti työskentelyssään myös maskikalvoja ja
muita reprovälineitä.

Kauniit kirjaimet -näyttelyyn kuuluu myös Hiltusen eri tekniikoilla tekemiä tauluja, kuten tämä kirjapainotaidon perustanlaskijaa esittävä työ.

Nyt Hiltunen on jäänyt eläkkeelle myös harrastuksestaan. Työnsä keskeisen sisällön, niin pelastetut fontit kuin reprokuvauksen tekniikkaa syventävät opit, hän on koonnut Kauniit kirjaimet -näyttelyksi. Se on kiertänyt useissa kirjastoissa ja ollut esillä jopa Rekolan kirkossa. Näyttely on nyt siirretty Päivälehden museon kokoelmiin, joten pelastetut fontit ovat saaneet uuden kodin.

 

 

Teksti ja kuvat Markku Kuusela